Tänään on 03.12.2016 00:16 ja nimipäiviään viettävät: Meri, Vellamo ja Urda. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Kulttuuri kukoistaa: Katarina Baer: He olivat natseja

Julkaistu: · Päivitetty:

Suomalaisen äidin ja saksalaisen isän lapsi, suomalainen toimittaja Katarina Baer (s. 1969) sai isovanhempiensa kuoltua selville, että isoisä ja isoäiti olivat olleet natseja. Eivät natsiopettajia tai kielinatseja tai muuten vain huviksi haukuttuja, vaan ihka oikeita, Hitlerin Saksan natsiorganisaatiossa toimineita natsipuolueen jäseniä. Jysäyttävä tieto, voin kuvitella! Baer alkoi tutkia asiaa. Tutkimuksen tulos on kirja, joka kuvaa perheen historiaaa kirjoittajan isään saakka, suvun baltiansaksalaisesta taustasta lähtien. Perhetarinan lisäksi piirtyy suurempi hahmotelma siitä, miten natsipuolueen kaltaisen organisaation synty ja teot olivat mahdollisia ja siitä, miten tavallinen kansalainen saattoi omaksua aatteet, jotka nyt tuntuvat käsittämättömiltä ja järjenvastaisilta. Kirjailija kuvaa Hitlerin vaivihkaisen nousun 1920-luvun Saksassa. Ensimmäisen maailmansodan tappiot söivät kansaa ja aiheuttivat katkeruutta. Johtava talous- ja teknologiamahti oli romahtanut. " Sosiaalinen hätä ja poliittinen levottomuus ruokkivat sekä vasemman että oikean laidan ääripuolueissa radikaaleja keinoja ja väkivaltaa." Sosialismin vahvistuessa hyväosaiset kauhistuivat ja alkoivat etsiä tietä, jolla he voisivat säilyttää asemansa, kertoo Baer. Äärinationalismi sai vankan jalansijan. Baltiansaksalaiset olivat hyväosaisia tai heihin luettavia: tämä osa historiaa oli minulle täysin uutta. Baerin perhe oli kotoisin Liettuasta. Baerin kertomusta lukiessa saa hyvän käsityksen ajan hengestä ja ajattelutavasta. Hän kuvaa tapahtumia seuraavina vuosikymmeninä, niiden syitä ja seurauksia hyvän toimittajan tavoin, puolueettomuuteen pyrkien: kirjoittajan perhesuhde kohteisiinsa tuo jo tarpeeksi tunteellista sävyä tekstiin lukijan ajatuksissa. Isoisä Gertz oli natsi, samoin hänen vaimonsa Ortrud: eivät isoja kihoja, mutta selkeässä käskyketjussa kuitenkin. He tekivät parhaansa kansallissosialismin aatteen puolesta eivätkä minkään todisteen mukaan koskaan kyseenalaistaneet saamiaan käskyjä tai aatteen sisältöä. Baer pyrkii selvittämään, miksi näin kävi. Eikä sitä selvityksen ansiosta ole mahdoton ymmärtää, vaikkei hyväksykään. Kieltäminen, silmien kääntäminen toisaalle. Juutalaisia ei mainita perheen jäljellejääneissä kirjeissä, ei Kristalliyötä, ei muita toisen maailmansodan tapahtumia, jotka väistämättä ovat olleet puolueen aktiivijäsenten tiedossa. Yhteiskuntajärjestys oli mitä oli, ja suuri joukko oli tyytyväinen. Baer kysyy osuvasti - ja nyt hieman mukailen: kuinka usein itse mainitset demokratian kirjeissäsi, sähköposteissasi tai tekstareissasi? Toisaalta, salaisuus ja häpeä olivat olemassa, mikä ilmeni esimerkiksi siten, ettei 1930-luvusta tai ylipäänsä vanhempien sota-ajasta koskaan puhuttu. Ei ollut valokuvia natsipukuisista isovanhemmista, Grosspapan haudalla ei käyty kuten Karjalan kannaksella jatkosodassa kuolleen toisen vaarin, isoäiti ei kertonut juttuja menneisyydestään. Lapsikin - joka Baer isoäidin eläessä vielä oli - ymmärsi, että asiassa on jotain outoa. "Kun isoäiti ei puhunut eivätkä isäni ja tätini saaneet kysyttyä, minulle ja sisaruksilleni, lastenlasten sukupolvelle, ei jäänyt juuri kerrottavaa." Vasta isoäidin kuolema ja vanhojen dokumenttien paljastuminen toi kipeät asiat julki. Tutkimuksen alkusysäys jäi minulle hieman epäselväksi ja olen utelias, mutta liekö se olennaista tarinan kannalta. Kirja tavallaan alkaa ja päättyy isoisän kuolemaan: se tapahtui Italiassa, vain muutama päivä ennen Saksan antautumista ja sodan päättymistä. "Natsien aloittama, viisi ja puoli vuotta kestänyt maailmansota oli Euroopassa ohi." Niin moni asia olisi voinut olla toisin. Jos ja jos. Ja jos isoisä ei olisi kuollut, olisiko hänet tuomittu sotarikollisena? Baer ei erota itseään historiastaan, vaikka ottaa selkeän kannan isovanhempiensa ajatusmaailmaan. Kiihkoton suhtautuminen tuo uskottavuutta, vaikkei tutkimus varmasti matkan varrella ole ollut kiihkotonta. Kuka haluaisi kuulla perheestään moisia asioita tai ajautua heistä ihmisinä tiettyihin, vähemmän mairitteleviin johtopäätöksiin (joita ei välttämättä sanota ääneen). Minua kosketti etenkin kohta, jossa Baer miettii hänetkin osaltaan kasvatetun natsiopeilla: näin lähellä sota meitä kaikkia on, jos vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet sotaa  tai sen jälkeistä aikaa. Ja kuumottavin kysymys on: voiko vastaava tapahtua jälleen? Eikö sitä tapahdu kaiken aikaa, jossain päin maailmaa? Etnisen taustan vuoksi tappamista, ehkä pienempinä määrinä kerrallaan, mutta tekeekö se asiasta paremman? Emme ole ihmiskuntana edistyneet. Tekstiltään kirja on helppolukuinen, lyhyehköistä, mustavalkoisista valokuvilla kuvitetuista luvuista koostuva. Kirjeitä on lainattu kursiivilla, ja tarinassa on yksityiskohtia ja ajankuvaa, tietoa saksalaisten arjesta, mikä pitää lukijan kiinnostusta yllä. Kerrotaan lastenhoitomenettelyistä, tai tietyn alueen asukasluetteloista poistuneista nimistä - juutalaisethan ajettiin kodeistaan, jotka päätyivät muun muassa Baltiasta paluumuuttaneiden haltuun. Lopussa on lähdekirjallisuusluettelo. Koskettava, henkilökohtainen ja aito tarina, joka opettaa lukijalle henkilökohtaisen kautta historiaa ja ihmisluonnetta paremmin kuin kuiva tapausselostus koskaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä - se pätee tähän jos mihin. Muualla: Leena Lumi kiinnostui kirjassa kaikesta: Gerzt ei ollut pulmunen, mutta Ortrud oli vaikein nieltävä. Kiinnostava ja koskettava, sanoo Hemuli kirjahylly ltään, jossa lisää linkkejä. Katarina Baer: He olivat natseja. Teos 2016. Kustantajan lukukappale.