Tänään on 07.12.2016 12:28 ja nimipäiviään viettävät: Sampsa, Agata, Agda ja Ågot. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

40+ blogit: Kuukauden teatteri eli Bloggariklubi & Canth

Julkaistu: · Päivitetty:

Bloggariklubi pani taas parastaan. Pääsimme kuuntelemaan peräti kahta mielenkiintoista esitystä.  Valosuunnittelija Kalle Ropponen edusti illan ensi-iltanäytelmän työryhmää ja kirjailija Riku Korhonen kertoili Emme enää usko pahaan -teoksensa taustoista. Tuolloin emme me bloggarit vielä tienneet, oliko Finlandia-palkinto osunut kohdalle (ei ollut tällä kertaa), mikä loi sekin pientä jännitystä keskuudessamme. Molemmat haastateltavat olivat karismaattisia kertojia, vaikkakin hyvin erilaisia. Eläväinen Kalle Ropponen antoi aktiiviset tekijän vaikutelman ja kertoikin olevansa "taiteen käsityöläinen", jolla freelancerina on täysi ja kiireinen aikataulu. Riku Korhonen pohdiskeli lapsuuden vaikutuksia kirjan miljööseen ja näin vanhana turkulaisena sitä kuunteli Ispoisten rannasta mielenkiinnolla, vaikka itse "toispuolelt' jokkee" kotoisin olenkin. Sitä paitsi - minäkin muistan sen Aku Ankan Lentävän hollantilaisen! Kuten varmaan ikäpolvemme kaikki lapset. En nyt lähde tähän sen kummemmin haastatteluja summeeraamaan. Bloggariklubi on kovasti ajan hermolla ja livestreamaa haastattelut eli  Kansallisteatterin FB-sivuilta pääsee katsomaan tallennukset. Suosittelen! (Jaoin myös blogin FB-sivulla , jos sieltä löytyy helpommin) Oli hienoa kuulla valosuunittelijan ajatuksia siitä, miten hän on pyrkinyt valoilla erottelemaan Canth-näytelmän eri tasoja ja aikajanoja. Osasi aivan eri tavalla katsoa näytelmää ja täytyy todeta, että valot olivat upeat. Varsinkin varjojen käyttö loi omaa dramatiikkaa ja välillä jopa unenomaista (painajaismaista?) tunnelmaa. Niiden avulla erot näytelmäkohtausten, ajan ja paikan välillä korostuivat. Muutenkin Canth oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ensi-ilta. Kalle Ropponen meitä jo varoitteli haastattelussa, ettei pidä odottaa kertovaa elämäkertaa vaan enemmänkin taiteilijan sielunelämän ja teosten kehitystarinaa. Sellainen lavalla olikin. Toki lavalta löytyivät myös Minna, hänen perheensä ja tuttavapiirinsä sekä elämän suurimmat käänteet. Kaikki tuntevat Minna Canthin nimeltä ja tietävät hänen olleen 1800-luvun kenties vaikkutusvaltaisin suomalainen nainen - naisten aseman ja alemman yhteiskuntaluokan puolustaja - sosialistiksi sanoivat aikalaiset, mikä aiheutti myös paheksuntaa kovinkin vanhoillisessa ympäristössä. Varsinkin pappismiehet "vaihtoivat toiselle puolelle katua" vastaantullessaan, kun kuvaukset eutanasiasta, lapsensurmasta ja naisen epätoivosta kävivät liian rankoiksi käsitellä. Myönnän myös omien tietojeni Minna Canthista olleen varsin hataralla pohjalla yksityiskohtien suhteen. Siksi onkin hyvä, että käsiohjelmassa kerrotaan tarkemmin niin Canthista kuin hänen ympärillään vaikuttaneista henkilöistäkin. Ida Aalberg, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja muut ajan tutut nimet vilahtelevat myös näytelmässä. Oli jännittävää nähdä tulkintoja ajasta, sen arvoista ja aatteista Canthin näytelmien kautta. Viimeksi aikakausi ja sen ihmiset (Minna Canth mukaanlukien) tulivat minulla vastaan lukemassani Juhani Ahon elämäkerrassa . Aika samanlaiselta näytii, mutta lavalta huokui myös epäkohtien rankka kuvaus ja sen aiheuttama, välillä rajukin, reaktio aikalaisissa. Lopputulos oli varmasti vaikuttavampi kuin puhtaasti elämäkerrallinen tarina olisi ollut. Pidin näytelmän tavasta tuoda ihminen ja aikakausi esille yhden henkilön taiteen kautta. Samalla sai rautaisannoksen suomalaista kulttuurihistoriaa. Runsas näytelmäkatkelmien käyttö ja nimenoaan taiteeseen vaikuttavien tapahtumien esittäminen tarinan sijaan loivat kuitenkin myös pientä rytmihäiriötä teatterikokemukseen. Varsinkin ennen väliaikaa tuntui "flow" olevan jotenkin kadoksissa ja näytelmä eteni hieman töksähdellen kohtauksesta ja teoksesta toiseen. Olo oli kuin kevyttä kengurubensaa tankanneessa kuplavolkkarissa. Toki pieni hapuilu saattoi johtua ensi-iltatilanteesta. Sitähän aina sanotaan, että näytelmä löytää uomansa vasta muutaman varsinaisen esityksen jälkeen, kun näyttelijät solahtavat tosissaan rooleihinsa. Uskoisin silloin myös muutamaan kertaa kuultujen tekstitakertelujen katoavan. Ensi-iltanakin väliajan jälkeen tuntui rytmi löytyvän ja kohtaukset soljuivat kauniina virtana. Myönnän pyyhkineeni myös kyyneleitä. Näyttelijöistä erityisesti mieleeni jäi tietysti Cécile Orblinin Canth, joka on lavalla kai käytännössä melkein koko ajan. Myös Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Jussi Lehtonen Niilo Salana nousivat esille miehisessä herkkyydessään. Lavasteiden yksinkertaisuus oli hämäävää, sillä rakenteiden korkeuseroilla ja hyödyntämällä myös katsomon puolta luotiin perspektiiviä sekä ajan että paikan vaihteluille. Tarinan kerroksellisuus korostui hyvinkin konkreettisin keinoin henkilöhahmojan asettelun ja korkeuserojen kautta. Syntyi jännittäviä kuvioita ihmissuhteista pelkästään sijoittelulla. Valon osuudesta kohtausten erilaistamisessa jo mainitsinkin. Sisällöllisesti Canth on niin rikas näytelmä, ettei sitä oikein yhden katsomiskerran jälkeen edes kykene kunnolla jäsentämään. Näyttämöltä mukaan tarttui huikea määrä kamppailua taiteen ja yhteiskunnallisen muutoksen vuoksi, rajua tunteenpaloa ja intohimoja, sekä kuva naisesta, joka ei halunnut tehdä kompromisseja halussaan saada heikompien ääni kuuluviin teatterilavoilla. Lavalta löytyy myös erään aikakauden Suomi, josta oppimalla voi saada perspektiiviä tähän päivään. Upea kuvaus pienen kansan kipuilusta kohti itsenäisyyttä kielitaisteluineen ja poliittisine haasteineen. Taisi Suomen juhlavuosi Canthin myötä ottaa varaslähdön jo marraskuussa. Lisää tietoa näytelmästä löytyy täältä . Kiitos elämyksestä Bloggariklubille!