Tänään on 04.12.2016 12:15 ja nimipäiviään viettävät: Airi, Aira, Barbara ja Barbro. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Swashbuckling: Metatasolle vapautumisesta

Julkaistu: · Päivitetty:

Vapaus on hyvin moderni arvo. Se on niitä perusasioita joiden voidaan nähdä olevan nykyään se jaettu arvo joka yhdistää muuten riitelevää oikeistoa ja vasemmistoakin. Tässä voi usein helposti huomata tilanteita joissa vapauden puute viittaa hallittuna olemiseen ja tällöin esimerkiksi kapinointi (vallitsevia) normeja vastaan nähdään helposti vapautumisena. Teini joka kapinallisesti polttaa tupakkaa vastoin vanhempiensa kieltoa saattaa kuitenkin tehdä tätä pakonomaisesti ja tupakointi voidaankin nähdä jonain joka demonstroi miten riippuvaisia vanhempiensa mielipiteistä - ja paheksunnasta - tässä ollaan. Eikä nikotiiniriippuvuuskaan välttämättä edusta sitä vapauden vahvinta ydintä. Toki tupakasta kieltäytyminen pakonomaisesti ei sekään ole vapautta. Joten selvästi tässä on kysymys muusta kuin siitä että noudattaako vai rikkooko normeja. Tässä mielessä voi olla hyvä katsoa vapautta kategorisoimalla käsitettä hieman. Yllättävää kyllä vapaus ei ole mitenkään yksiselitteinen asia. Niitä kaikkia yhdistää kuitenkin yksi asia. Nimittäin valta. Vapaus nähdään jonain jossa ihmisellä on kyky tehdä valintoja. Vapaalla toimijalla on kapasiteettia toimia eri tavoilla. Toki pelkkä valta ja valinta ei riitä. Vapaus voidaan nähdä kaikille vapausnäkemyksille yhteiseksi piirteeksi joka on kuitenkin aina lähinnä välttämätön mutta ei riittävä ehto. Tämän lisäksi tarvitaan tiettyjä lisämääritteitä. Ja näiden kohdalla koulukunnat alkavat nousemaan esiin; 1: Itsellisyys on vapautta johonkin korostaa sitä että ihmisellä on valta tehdä jotain jota hän itse jotenkin edustaa. Karkeimmillaan tämä näyttäytyy siinä että ihminen saa tehdä sellaisia valintoja kuin hän haluaa tehdä. Tämä sitoutuu usein jonkinlaiseen tematiikkaan jota voisi kutsua paremman sanan puutteessa autenttisuudeksi . Tässä kohden tilanne menee hankalaksi. Sillä esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihminen on poliittinen eläin. Kristinuskossa on paljon teologista ajattelua joka nojaa siihen että kristinuskon opit kuvaavat ihmistä autenttisimmillaan ja tätä tätä kautta kristinuskon normien seuraaminen on autenttisena olemista. Tässä on yleensä takana teoria siitä mitä ihminen on. 2: Rajoittamattomuus on vapautta jostain, taas korostaa sitä että meidän valintojamme ei rajoiteta ulkopuolisella voimalla. Tässä on haasteellista se, että lähes kaikki aiemmin mainitut ihmisen autenttisuuden teoriat voidaan nähdä tämänlaisina rajoituksina. 3: Itsellisyys taas korostaa että teot ovat vapaita kunhan niitä eivät koske kohdan kaksi rajoittavuuksia muistuttavia asioita joita edustavat esimerkiksi (1) ulkopuoliset voimat jotka (1a) ovat fyysisiä reunaehtoja jotka tekevät joitain asioita täysin mahdottomiksi (1b) ulkoisia sosiaalisia reunaehtoja joissa jonkinlainen uhka joka on joko välitön, todennäköinen tai seurauksiltaan vakava. (2) Sisäiset voimat kuten jonkinlainen psykologisesti epäterve traumakäytös, vääristynyt omatunto, tai muu vastaava voima joka muistuttaa kovasti itsellisyysteorian kohdalla mainittua epäautenttisuutta. Tästä seuraa se, että vapaus näyttäytyy helposti ihmiskuvan kautta. Käsittelemme vapautta kuin se olisi hyvin yksiselitteinen asia. On kuitenkin selvää että se mitä ihminen haluaa voidaan käsitellä muootoon "mitä ihminen oikeasti haluaa jos hänellä ei ole rajoitteita". Tästä syntyy helposti sellainen tilanne että vääriä asioita haluava ihminen voidaan nähdä vaikkapa traumatisoituneena. Toisaalta moraali, esimerkiksi vastuu ja anteeksianto, näyttävät hyvin erilaisilta. Esimerkiksi kristinusko on moraaliltaan hyvin Jumalakeskeinen. Ja synty on sitä että rikotaan Jumalaa ja Jumalan normia vastaan. Esimerkiksi kun joku raiskaa jonkun, tämä voidaan nähdä syntinä joka rikkoo Jumalan säädöksiä vastaan. Tässä mielessä on ymmärrettävää että ihminen rukoilee anteeksiantoa Jumalalta eikä raiskauksen uhrilla ole niin suurta merkitystä. (Katolisessa kirkossa pappi ei ole raiskauksen uhri mutta hän voi antaa lepyttelytoimenpiteet. Luterilaisessa kirkossa tätä tasoa ei korosteta, mutta sielläkään armon erityisehtona ei ole sopu uhrin kanssa.) Itselleni tilanne on siinä mielessä erilainen että en näe että on mitään metafyysistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalikäsitystä. Ihminen on sosiaalinen eläin ja laumaeläiminä meillä on tietynlaisia taipumuksia. Koska moraali on minulle ihmisistä lähtöisin, osittain evoluution säätämää lajityypillistä käytöstä, osin kulttuurin iskostamaa ajattelua, olemme vastuussa vain toisillemme. Joka tietenkin tarkoittaa sitä että Jumalalta anteeksi saaminen on melko irrelevanttia koska se aito anteeksiannon lähde, eli omien pahojen tekojen uhri, ei ole mitään anteeksiantoa antanut. On esimerkiksi selvää että jos kristitty sanoo että moni ihminen sekoittaa normittomuuden ja vapauden ja että ihminen päinvastoin vapautuu kristuksen kautta, hän puhuu omasta ihmiskuvastaan ja korostaa myös että tämä on parempi kuin erimielisen ihmiskuva ja vapauskäsitys. Jos Jeesus kuvaa ihmisen autenttisena ei kyseessä tietenkään ole rajoittava normi vaan kuvaus siitä mitä ihmiset terveenä ja rajoittamattomana haluavat. Kenties tästä erilaisuuden tiedostamisesta voi kuitenkin johtaa jotain. Itse kuitenkin näen että tälläinen vapauden metakäsitys tuo esiin uusia huomioita jotka mahdollistavat argumentoinnin siitä huolimatta että vapauskäsitteissä on eroa. Syntyy ikään kuin ylätaso jonka kohdalla eri maailmankuvat sisältävät rajoitteita ja vapautteita. Kokonaisuutta voidaan katsoa laajemmin ja näin voidaan nousta moraalista joka on hieman erilaista kuin se että katsotaan yhden maailmankuvan ja yhden normin ja yhden tilanteen kautta. Voidaan esimerkiksi huomata että kun uskovainen uhkaa vakaumuksellista ateistia helvetillä, tässä tilanteessa on niin että (1) uskovainen on uhkailija koska hän pitää antamaansa uhkaa relevanttina. (2) Hän ei kuitenkaan rajoita tällä uhkalla ateistin käytöstä koska ateisti ei koe uhkaa relevanttina. Tämä taas eroaa vahvasti siitä miten asiaa käsitellään keskustelussa. Usein ateisti moittii helvetillä pelottelijaa vapautta rajoittaavksi uhkailijaksi kun taas helvetillä uhkaaja korostaa että hän ei uhkaile vaan pelkästään varoittaa jostain relevantista ongelmasta joka seuraa. (Vaikka tämä on sekin ulkoinen uhka joka on relevantti eli se on nähtävissä vapauden rajoitteena.)