Tänään on 09.12.2016 23:10 ja nimipäiviään viettävät: Anna, Anne, Anni, Anu, Anneli, Annikki, Annika, Annukka ja Annette. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Kemppinen: Leivänmuruja

Julkaistu: · Päivitetty:

Jos olisin isänmaallinen, pitäisi huolta kunnostani. Kävelisin ja laukkaisin milloin siellä, milloin täällä. Seuraisin sykettäni ja kehuisin tuloksilla äidilleni. Valitettavasti tämä on fantasiaa vain. Mielikuvituksesta puhuen – olen tähyillyt tarkasti vanhoja valokuvia ja päätellyt niistä, että runsaat sata vuotta sitten Suomen metsät olivat ainakin osittain pahassa kunnossa. Sekä kaupunkien että kylien ja jopa yksittäisten talojen näköpiiristä rungot on kaluttu raiskioksi. Arvelen tietäväni, mistä löytäisi tarkempaa tietoa. Myöhempi pääministeri A.K. Cajander, joka muistetaan eri asioista, oli yksi sotien välisen ajan metsätieteilijöistä. Järjestelmälliset arvioinnit toteutettiin ennen sotia, mutta ammattilaisten keräämää tietoa on. Ei muuta kuin Metsätalolle! Mutta ellen löydä sieltä pois ja kun muistelen huomanneeni, että siellä on nykyisin ihan toiset kisat. Järki sanoo, että tiedekunta on vienyt kirjansakin ainakin Kumpulaan… Koska taitelijat maalasivat mielikuvitusta eivätkä todellisuutta, en ole koskaan nähnyt kuvaa metsästä jonkin varhaisen lankkuja sahaavan myllyn läheltä. Olen miettinyt, miltä kirveellä hakattu kannokko mahtoi näyttää. Niinpä sijoitin eilen juttuun kannon päässä huokaavasta entisyyden ihmisestä, ja heti tärppäsi. Joku kommentoi. Ei kirveellä kaadetun puun kannolla istuta. Väinämöinenkin istui kivellä, ilokivellä. Toivottavasti hänen eturauhasensa oli kunnossa. En tiedä mutta luulen, että kun lankun sahaaminen oli ennen kiertelevien ammattimiesten työtä ja justeerin tapainen halkaisusaha oli sepän tekemä ja raskas ja luultavasti jäykkä, myös lankun sahaamiseen hirret kaadettiin metsässä kirveellä ja tuotiin sahauspaikalle ja nostettiin pukille hevospelillä. Siitä olemme keskustelleet, että ruotsalaisen Sandvikin toteuttama sahanterä oli yksi Suomen (ja Ruotsin) vaiheisiin syvällisimmin vaikuttaneista keksinnöistä, ja kovin myöhäinen. Meillä pokasaha eli itse tehdyt puut + ruotsalainen terä on dokumentoitu vasta 1920-luvuilla ja oma terän valmistus (Tammer, Peto) alkoi vasta hiukan ennen sotia. Tämä ei ole vitsi. Laminoitu teräsliuska on vaikea teollinen tuote. Itse laminointi on hyvin vanhaa perua. Tutkijat ovat jopa löytäneet 600-luvulla Reinillä taotun miekan, jonka terän sydän on terästä muistuttavaa kovaa metallia ja pintakerrokset laminoimalla taottuja, siis samalla tekniikalla, jolla piparkakkutaikinaa tehdään, kaulitaan ja taitetaan kahtia, uudestaan ja uudestaan. Puukko-kirjojen kirjoittajat taas eivät ota riittävästi huomioon, että käyttöpuukot tehtiin ja tehdään osittain edelleen hiiliteräksestä, joka ruostuu ja kuluu. Niin kuuluu. Sitä paitsi entisajan miehet eivät istuneet kannolla. Siitä tulee pihkaa housuihin, ja ehkä miehellä oli vain yhdet housut. Perinteinen, nyt unohdettu työmiehen tuumausasento oli kyykkysillään. Rakennustyömaalla pantiin kakkosnelosen pätkä kantapäiden alle.   Tämä oli myös suosittu tupakoimisasento. Entisajan miehet eivät liioin istuneet peräpenkillä kuin koululaiset. Oli kohteliasta ja sopivaa istua nojaten kyynärpäitä polviin ja tuijotella parin sylen päähän lattiaan. Armeijamallinen suora katsekontakti oli röyhkeyttä. Jopa iso isäntä keinutuolissaan – hän jolta oltiin pyytämässä takausta tai helpotusta taksvärkkipäiviin, katseli pitkin leipävartaita eli siis katonrajoja. Suora katsekontakti olisi ollut ylimielisyyden merkki. Muistakaa että melkein kaikissa kuuluisissa muotokuvamaalauksissa kuvattu ensin tuntuu katsovan silmiin mutta katsookin vähän sivuun (van Gogh, Rembrandt, da Vinci…) Suora katse silmiin on haaste tappeluun. Siinä Kansalliskirjaston tilaisuudessa olin kovin hyvilläni suorasta katseesta menneisyyteen. Sanoin Nummiselle, kun seinälle heijastettiin suurena hänen ja Gronowin perustaman levy-yhtiön levyn kuva, piirros Timo Aarniala, että minulla on tuo levy. Se nyt ei ole ihan totta. Se on pojallani. Virityin pyhäiseen tunnelmaan, kun M.A. Numminen esitti juhlayleisölle toiselta levyltä Jarkko Laineen iki-ihanan sanoituksen ”Joulupukin juhannusyö”. Se on se tarina, jossa keskelle joukon iloisen ryntää parrakas humalainen. Tulija on joulupukki, irrottelemassa. Esitys näyttää olevan YouTubessa. Kaikki muut paitsi minä tuntuvat inhoavan näin adventtiaikaan ajankohtaista samojen tekijöiden suurteosta ”Joulupukki puree ja lyö”. Jumalauta, kakarat! Kohta paukkuu pakarat. Joskus on tehtävä yritys yhdistää Jarkko Laine muihin kupletintekijöihin. Hänellä samoin kuin tietysti Nummisella ja Gronowilla (joka ei laula eikä soita) on muuten niin suuret ansiot, että linkki toisaalta Tanneriin ja Pekkariseen, toisaalta Juha Watt Vainioon ja Vexi Salmeen on miettimättä. Ajatteluni on toistaiseksi katkennut siihen, että olen miettinyt mitallisen runon kohtaloita. Dylanin Nobel oli tervetullut huomautus siitä, että esimerkiksi Hector on merkittävä runoilija ja samoin Syrjän pojat ja Pelle Miljoona. Juicesta tätä ei tarvitse samoa erikseen, koska asia on selviö. Juice oli oman aikamme Koskenniemi. Ihailen erikoisesti Hectorin ja miksen Jarkko Laineenkin hienoisia Kieku ja Kaiku -piirteitä. Mitta ja loppusointu eivät saa olla liian hyviä. Pieni onnahtelu eli itsestään selvät riimiparit ovat hellyttäviä, siis tyyppiä ”tärkeintä ei ole tavara, vaan sydän lämmin ja avara”. Puhun kokemuksesta. Kun käänsin chansoneita, joskus tuli juttuja, joissa mentiin pelkällä loppusoinnulle, kuten Leo Ferré ”peilikuva / heijastuva / vedessä on / liikkumaton”, ja etenkin myöhäislatinasta kääntäessä (Carmina Burana) rajuja vastakkainasetteluja kuten ”jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa / runontekokilpailuun minut täytyy kantaa” tai ”jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa / minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa”. Kemppinen Blog