Liiolii: Pehmeää taidetta Keravalla

» Lue blogi... Julkaistu: 30.12.2016 18:11 · Päivitetty: 30.12.2016 20:26

Keravan taidemuseo Sinkassa on parhaillaan menossa erittäin mielenkiintoinen näyttely, Näkyväksi neulottu — Yarn Visions . Kävin sen eilen katsomassa. Odotukseni olivat korkealla, mutta kyllä ne täyttyivätkin. Hienoja töitä, sekä teknisesti taidokkaita että ajatuksia herättäviä. Näyttely on kuitenkin helposti lähestyttävä. Siellä olikin vierailulla eilen monenikäistä väkeä. Välipäivinä, siis vielä huomennakin, museoon on vapaa pääsy. Liput eivät kuitenkaan ole pahan hintaiset ja Museokortilla pääsee tietysti ilmaiseksi sisään. Kerava ei ole kaukana Helsingistä, nopeimmilla junilla sinne matkaa alle puolessa tunnissa. Ja Sinkkaan on Keravan rautatieasemalta vain pieni kävelymatka. Kaikki sinne! Tiesin, että tässä "pehmeän taiteeen" näyttelyssä on esillä Kaija Papun kuulu virkattu poliisiauto, PI541 (2012). Se olikin heti paraatipaikalla vastaanottamassa vierailijoita museoon. Kova ja ehkä miehiseksi koettu aihe, virkavallan kulkupeli, on ottanut Papun teoksessa pehmeämmän muodon. Auto on luonnollisen kokoinen, ja kuvasta tai kaukaa katsoen sitä voisi luulla ihan oikeaksi. Pakko siis katsoa lähempää. Kyllä, kiinteitä silmukoita. Aikaa auton virkkaamiseen kului kolmisen vuotta ja villasekoitelankaa meni siihen yli 20 kiloa. Luonnollisessa koossa ovat myös Liisa Hietasen virkatut ja neulotut ihmishahmot. Pöydän ääressä istuva ja lukeva vanhempi herra, Weijo (2016), näyttää ensisilmäyksellä myös elävältä. Hieman mahakas lippispäinen mieshahmo, Tapio (2011), istuu museon yläkerrassa. Vieressä on virkattu muovikassi ostoksineen, Hietasen työ Tiistai-ilta (Siwa) vuodelta 2009. Taidokkaan käsityön lisäksi Hietasen hahmoissa kiinnitti huomioitani niiden herkkyys. Varsinkin vauvaa imettävä Anna (2016) oli koskettava kotoisessa mekko ja villasukat -asussaan. Ehkä suosikkityöni koko näyttelyssä! Esitellään vielä yksi teos Liisa Hietaselta: Vapaa (2011). Se on virkkaamalla, neulomalla ja kirjomalla toteutettu WC. Seinäkaakelit ovat neulottuja, lavuaari virkattu. Aivan huikea tämäkin! Kaikki näyttelyn teokset eivät suinkaan ole esittäviä. Kiinnostavia ja omalla tavallaan kauniita ovat Minna Soraluoman Leipäkuu-sarjan (2007-2016) virkatut sykeröt. Arvaatteko mitä materiaalia näissä on käytetty? Tyhjiä leipäpusseja. Teos on myös tutkielma ruoan kulutuksesta ja syntyvistä jätteistä. Tanya Akhmetgalievan suuri installaatio The Chrysalis Phase (2009) koostuu kirjonnasta ja punaisista lankakeristä. Vauva syntyy, mutta miksi henkilö keskellä peittää kasvonsa käsillään? Häpeää? Yritin tulkita tätä teosta isän kanssa, joka oli minulla museoseurana. Viimeiseksi esittelen näyttelyn töistä Sanna Weckmanin suurikokoisen teoksen Hillevi (2016). Kuva on tehty loimeen hieman matonkudonnnan tapaan, mutta tulos on kuin pikselimäinen valokuva. Teos esittää taiteilijan edesmennyttä isoäitiä. Tämä on vain pintaraapaisu Sinkan näyttelystä. Esillä on myös K18-teemaista kirjontaa, herkkä virkattu kukkaniitty, ryijyjä yhteiskunnallisista aiheista ja vaikka mitä muuta. Osin humoristista, osin herkkää, osin kantaaottavaa. Lämpimät suositteluni siis kaikille. Tämän näyttelyn uskoisin puhuttelevan monia. Jos haluaa osallistua yhteisöllisen taideteoksen virkkaamiseen, siihen on mahdollisuus Sinkassa keskiviikkoiltaisin tammi-helmikuussa. Metropolia AMK:n tekstiilisuunnittelun opiskelijat ohjaavat museossa Itämeri-teemaista virkkausta. Lisätiedot löytyvät Sinkan nettisivuilta . Saattaa olla, että menen itsekin uudestaan paikanpäälle ja isken koukkuni lankaan! Näyttelyn on kuratoinut Minna Haveri, jonka kirja Pehmeä taide on minulla kirjastosta varauksessa. Jonossa tosin on kaksitoista lukijaa ennen minua!