Tänään on 22.01.2017 20:16 ja nimipäiviään viettävät: Visa ja Fridolf. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Sini: Synnytys.

Julkaistu: · Päivitetty:

Jostain syystä toisia (naisia) aina kiinnostaa toisten synnytykset. Miten se meni, paljonko sattu, kauanko kesti. Mietin pitkään, pystynkö ees julkasemaan tämän mutta päädyin siihen että julkaisen sen varoituksen kera. Joten: jos olet raskaana ja synnytys jännittää, pelottaa tai ahdistaa - älä lue tätä. Jos aiot tulla raskaaksi, ja haluat vain hyviä synnytyskokemuksia - älä lue tätä. Jos oot muuten vaan herkkä - älä lue tätä. Ja jos ei kiinnosta - älä ihmeessä lue tätä. Tämä on jotakuinkin suora kopio facen Joulukuisten synnytysryhmään kirjoitetusta, joten osa tänne eksyjistä on saattanut jo lukeakin tämän.  *** Mun synnytys alkoi ihanasti siihen, että heräsin aamuneljältä siihen että lapsivedet tulee. Mikä parasta, ehdin hyppäämään (miten sitä nyt hypitään sen mahan kanssa) pois sängystä ettei tarvinnu lähtee patjaostoksille. Pojasta en päässy kokemaan lapsivesien tulemista ja se jäi kyllä harmittamaan. Oon myös miettiny tähän asti että miten jengi ei muka voi vaan pidättää niitä lapsivesiä sitä aikaa, että ehtii vessaan mutta enpä mieti sitä enää :D, ei tosiaan onnistu. Loppu lapsivedestä oli vihreenruskeeta joten jouduttiin lähtemään sairaalaan tarkkailuun.  Puol viideltä sairaalassa todettiin että kanavaa on jäljellä 1,5 cm ja olin auennu pari senttiä ja oikeestaan samantien alko sitten supistukset kahden minuutin välein. Ne oli ehkä ekan puol tuntia siedettäviä, ja sit se helvetti olikin niin sanotusti irti ja valloillaan. Sinnittelin noin klo 13 asti hengittämällä ja ilokaasulla, sisätutkimukset tehtiin klo 9 ja klo 13. Klo 9 olin auki 3 cm ja klo 13 - ta-daa, 3 cm. Olin ihan että pitäkää tunkkinne ja otin epiduraalin. Ilmoitin kätilölle, että unohtaa mun synnytystoivelistan (ei puudutteita)  ja tunkee mulle jatkossa kaikki mahdolliset puudutukset pudendaalia lukuunottamatta mitään kyselemättä. Jeesus että sattui. Todellakin kelasin, että miten oon voinu unohtaa tämmösen kivun ja kuvitella että vetäisin luomuna läpi! Pissa piti katetroida pihalle kun en päässy istumaan ja en pystyny olemaan missään muussa asennossa ku seisten suorassa. Joka kerta kun yritin istua minkä tahansa päällä, tai mennä ees nojaamaan niin sattu aivan saatanasti, siis semmosta kipua mitä vaan EI kestä. Epiduraali oli ihana, sain sen aikana syötyä kokonaisen leipäpalan ja nukuttua ehkä puol tuntia. Sit homma lähti uudestaan käyntiin, supistuksia edelleen sen kahden minuutin välein ja tietty se voimakkuus oli vaan entistä pahempi kun oli ollu puudutettuna vähän aikaa. En tiedä mihin aikaan pyysin seuraavan epiduraalin, muistan vaan että jossain kohtaa (ehkä neljältä tai viideltä) katottiin että oon vasta 5 cm auki plus vauva oli siirtynyt takasin ylöspäin ja lääkärin piti tulla tsekkaamaan tilanne vielä kerran. Sit en oo varma mitä tapahtui, päätinkö mä että otan epiduraalin vasta tunnin päästä...niin se tais olla. Päätin selvitä tunnin vielä. Sit tunnin päästä olinkin yhtäkkiä kokonaan auki.  Sen jälkeen kaikki on tosi sekavaa. Muistan että lopulta ponnistutti. Muistan, että ponnistaminen oli välillä vaikeeta ja sattu aika paljon. Ei ois millään jaksanu, mutta ei voinu olla ponnistamattakaan. Mietin, että voinkohan vaan kesken kaiken pyytää sektiota. Sanoin ainakin kaks kertaa että en mä vittu pysty tähän ja olin tosi pettynyt itseeni, koska koin että jos oisin ollu paremmassa kunnossa niin oisin selvinny paremmin. Luulin että oon ponnistanu jonku vartin (tai ikuisuuden) mutta siinä oli menny tunti ja vartti. Yhtäkkiä mä tajusin että kätilö otti multa oksitosiinin pois päältä ja kävi pari kertaa 'tuossa noin', eli soittamassa lääkärille. Joka oli siis kai hätäsektiossa ensin ja sen jälkeen ne joutu odottamaan leikkurista lupaa että saadaan mennä, koska siellä oli edellinen leikkaus siivoomatta. Lääkäri tuli ja suunnilleen samalla ovenavauksella mun tuska ylty semmoseks että mä en pystyny ku huutamaan, yökkimään, ponnistamaan ja roikkumaan epätoivosesti ilokaasunaamarissa kiinni. Yökkiminen ja ponnistuksen tarve oli ihan jatkuvaa ja samaan aikaan supisti ja ponnistutti ihan saatanallisesti ja lääkäri vaan selittää että mun pitää nyt kääntyä selälleni. Käännyin ja tajusin että voi ei, nyt ei hyvät heilu kun sali oli yhtäkkiä täynnä lääkäreitä ja hoitajia ja ihmisiä, joita mä en ole koskaan nähnyt. Niistä yks tunkee imukuppia ja yks yrittää rauhotella ja yks selittää mulle että pakko ponnistaa vielä kerran. Ponnistin, tottakai, kun en mä muutakaan voinut (ja tunsin koko ajan että niin ei sais tehdä, en tajuu mistä tiesinkin sen mutta sen vaan tunsi) ja lääkäri veti imukupilla ja totes saman tien rauhallisesti että nyt ois semmonen tilanne että mennään sektioon. Jouduin vielä vaihtamaan toiselle sängylle (en vieläkään tajua, miten pystyin siihen) ja sit juostiin. Mies jäi huutamaan perään että saanko mä tulla ja jostain syystä mä onnistuin väittämään sille että 'ei tässä mitään hätää, kyllä mä pärjään' :D. Älytöntä. Ja sit siihen perään oon todennut yökkien ja huutaen että 'mä oikeesti kuolen'.  Mä lähdin synnäriltä (kuulemma) hätäsektiona ja kun sali oli valmiina ja kaikki ok, niin lääkäri totes siellä että tehdään kiireellisenä. Tosin supernopea sellainen, mua ei esimerkiks pesty ku kerran nopeasti (normi on kuulemma kolme kertaa kiireellisessä) ja sit peiteltiin ja myös osa lääkkeistä jäi saamatta. Leikkurissa oli ihan super-ihana henkilökunta ja ne sai pidettyä mut järjissään siinä pöydällä ja jotenkin, en tiedä miten, mä pystyin köyristämään selkääni kun käskettiin että saivat puudutteen laitettua.  Joku vaan sano mulle että "sun on pakko" ja mä olin että okei sitten. Mun on pakko.  Leikkaus oli leikkaus, samanlainen ku Pojan kanssa mutta nopeampi. Salissa oli hitosti enemmän porukkaa. Mua piti molemmista käsistä joku kiinni ja vauvalla oli oma tiimi. Vauva oli kahdessa minuutissa ulkona (vissiin laskettuna siitä kun saavutaan saliin). Muuten se olikin ihan helvettiä. Vauvaa piti elvyttää 10 minuuttia että se lähti itse hengittämään (syke kyllä tuntui koko ajan, siitä se sai ne kaikki kaksi apgar-pistettään) ja mä makasin siinä saatanan pöydällä ilman miestä ja ilman tuntoa alakropassa kun mua kursittiin kasaan kahden lääkärin voimin ja tuijotin kun mun lasta elvytetään. Tunnistin sairaalasarjoista tutut happisaturaation laskuäänet, kuulin kun lastenlääkäriä kiirehdittiin paikalle ja kelasin että se on mun vauva ja se kuolee. Yks hoitaja pyyhki mun silmiä ja toinen paijas päätä, yks piti kädestä. Kymmenen minuuttia. Voi luoja. Se oli niin kamalaa että mä en oikeestaan ees oo ajatellu sitä sen jälkeen ja joudun luultavasti terapoimaan tän jonkun alan ihmisen kanssa. (Välillä saan ennen nukahtamista semmosia fläsäreitä, missä mua juostaan pitkin sairaalan käytäviä ja työnnetään hissiin. Tai semmosia, missä vauvan selkää hierotaan ja se on ihan veltto ja valkonen.)  Siitä vartti myöhemmin kaikki olikin taivaallista, Mies pääsi saliin ja me saatiin vauva siihen meidän syliin. Se makas siinä kapaloituna ja tuijotti mua tiukasti silmiin ja näytti kieltä! Siis mitä hittoa, moneen kertaan vielä. Saatiin hetki olla ja sitten vauva lähti miehen sylihoitoon lämpimämpiin saleihin ja lastenlääkäri tsekkas sen vielä kertaalleen. Apgarit oli nousseet kahdeksaan, ainoat miinukset tuli lievästä jäntevyyden ja reaktion puutteesta.  Miehellä oli ollu ihan kauheeta, se ei saanu tulla saliin (sillä sekunnilla kun hengitys kulki, niin ne kyllä huusi että 'isä heti tänne' että Nella pääs syliin) ja se oli kuullu ne samat happi- ja syke- ja muut äänet ja sen että mä itken ja vauva ei itke, ja nähnyt kun saliin oli vaan juossu koko ajan lisää väkeä. Huhhuh. Mut vietiin heräämöön ja mun paras ystävä oli siellä vastassa. Sitä oli pyydetty töihin, mutta onneks se ei ollu päässy vastaamaan. Oli sitten saanu kuulla että mä oon menossa sektioon ja tullu odottamaan. Se oli ihan parasta. Mä en ollu tuntemattomien kanssa vaan ystävän ja kun se oli vielä ammattilainen niin oli ihan rauhallista olla sen kanssa.  Eniveis, me saatiin vauva heti samalle osastolle ja niin hyvin toteutettiin vierihoitoa että hän sai vaatteet ja oman (sairaala)sängyn vasta joskus 2 vuorokauden iässä. Syy tälle kaikelle oli mitä ilmeisimmin väärä tarjonta, eli sama mikä oli pojankin synnytyksen pysähtymisen ja sektion aiheuttajana. Sairaalasta päästiin kotiin normitahtia ja ensimmäisten kahden päivän jälkeen on selvitty pelkällä rintamaidolla. Kahden viikon iässä painoa on tullut lähemmäs 700 grammaa lisää ja pituuttakin reilu sentti.  Mulla oli mukanan puhelinspotify ja sille kaiutin, että sain musiikkia. Se jäi kaiken sen alle sinä lopussa mutta avautumisvaiheessa siitä oli iso ilo ja helpotus. Kun mut oltiin viety sektioon ja mies jätetty yksin sinne seisomaan, se oli havahtunut yhden meille jo ennestään tärkeän biisin loppuun: 'ja yhden väitteen vielä laulaa tanssitaidoton alku kangerrella saa jos loppu kaunis on'