Tänään on 21.01.2017 02:11 ja nimipäiviään viettävät: Aune, Oona, Netta, Auni, Agnes ja Agneta. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

lättänällä tyynyllä: MAAKARIN TARINA

Julkaistu: · Päivitetty:

Olipa kerran maakari. Mikäkö se sellainen maakari on? Maakari on tyyppi, joka tekee hirveästi asioita muille. Sellainen tehokas ja hyödyllinen. Puolestatekijä ja elämän täyttäjä. Sellainen, joka kantaa muiden iloa ja surua harteillaan, jotta heillä olisi parempi elämä. Maakari pyrkii suojelemaan toisten elämän onnea ja säröttömyyttä. Eihän sellaiseen kukaan pysty. Mutta maakari kokee sen sisäsyntyiseksi velvollisuudekseen. Siitä tulee hänelle hyödyllinen ja kelpaava olotila. Maakari-nimellä on juurensa maatikassa. Maatikka on sitkeistä säikeistä kudottu peitto. Sitä käytettiin ennen vanhaan perunakellareissa suojaamaan siemenmukuloita kylmältä ja tuholaisilta. No niin takaisin tarinaan. Olipa kerran maakari. Hän eleli mukavasti pienessä kylässä pienessä mökissään. Maakari auttoi kylän pelloilla ja rakennuksilla. Hänellä ei itsellään ollut tiluksia turvanaan, mutta töitä riitti, koska hän oli ahkera niitä tekemään. Maakari oli niin kova tekemään töitä, että muut oppivat pikku hiljaa luottamaan, että kun maakari saapuu paikalle, kaikki järjestyy mitä parhain päin. Sellainen henkilö on kauhean mukava porukassa. Se vapauttaa muita elämän keveyteen. Maakari saikin hoitaakseen yhä mittavampia urakoita ja mitä vaativampia tinkejä. Mutta maakari ei ollut moksiskaan. Kaikki pyynnöt hivelivät hänen itsetuntoaan ja tunnetta siitä, että hän oli korvaamaton työn sankari. Mitä suurempi urakka, sitä intohimoisemmin maakari siihen paneutui. Maakari paiskoi töitä aamuvarhaisesta illan hämäriin, jatkoipa joskus yön ylikin. Kotonaan hän ei ehtinyt kuin pyörähtää ja nukkuminen oli niin ja näin. Jos unen sattui saamaan, niin mietti sitä sivakoidessaan jo seuraavan päivän velvollisuuksia. Välillä maakaria toki väsytti, mutta hän sysäsi sen mielestään. Jokin velvollisuus ja kelvollisuus häntä ajoi ajamaan muiden asioita ja keventämään toisten kuormia. Ja niin maakari vain porskutti eteenpäin. Hän oli määrätietoisesti päättänyt pelastaa kylän asukkaat tulvilta, hallalta ja tupajumeilta. Hän oli viritellyt mitä nerokkaampia vimpaimia peltotöitä tehostamaan ja rakennuksilla seinät kohosivat ennen kuin ehti ludetta lausua. Eräänä päivänä maakari oli tekemässä kylän laidalla uutta tuulimyllyä. Vanha kun oli pahasti säiden piiskaama ja ajan mädännyttämä. Kyläläiset olivat tarjoneet työhön apuaan, mutta maakari oli tomerasti ilmoittanut selviänsä hommasta leikiten itse. No toiset olivat tottuneet maakarin urotöihin, joten helpottuneena he kohauttivat olkapäitään ja lähtivät kuka minnekin elämän keveydestä nauttimaan. Maakari oli raatanut auringonnoususta alkaen ja nyt päivä oli jo pitkällä iltapäivässä. Syömiset olivat jääneet vähemmälle, kun oli ollut niin kiire käyttää voimaansa. Maakari seisoi korkealla tikkaiden varassa itse kehittelemiensä myllynsiipien kiinnityspuuhassa. Aurinko helotti suoraan hänen silmiinsä. Hiki valui ja vatsa kurni. Äkkiä maakaria  alkoi huimata. Alkoi huimata niin, että aurinko mustui. Tikkaat alkoivat horjua ja ehtimättä mitään tehdä, maakari mätkähti maahan korkeuksista. Suoraan tomuiseen kovaan kamaraan. Pahaksi onneksi hän iski päänsä vielä kiveen. Siihen jäi maakari makaamaan. Taju kankaalla, mistään mitään tietämättä. Tuli yö. Keskellä yötä maakari heräsi ja avasi silmänsä. Hän ei muistanut mitään. Edes sitä kuka oli. Hän oli tokkurassa ja hämmennyksissään. Jollain konstilla hän sai hilattua ruhjeisen vartalonsa takaisin kylään. Postimies hänet sitten löysi hevosten juoma-altaasta puolitoreissaan. Maakari vietiin tohtorin taloon ja siellä häntä alettiin hoivata kuin viimeistä päivää. Sellainen päivä tämä kun saattoi tohtorin mutinoden mukaan maakarille todella olla. Hyvässä hoidossa maakarin ruhjeet ja murtumat saatiin sievästi paketoitua, mutta maakarin mieli ei ottanut vastaan hoitoa.Yhä edelleen hän oli täysin tietämätön kuka oli ja mitä teki. Muutaman viikon kuluttua maakari pääsi takaisin kotiinsa, vaatimattomaan mökkiinsä. Parantuminen oli edennyt vilkkaasti ja toimintakyky oli palautunut. Päästyään kotiinsa maakari nukkui monta monta päivää peräjälkeen. Nukkui nukkui kuin olisi jäänyt pahasti velkaa jollekin ja maksaisi hirsillä. Kyläläiset kävivät koputtelemassa ovelle, toipa muutama toiveikkaana rikkimenneitä länkiä ja muuta pientä puuhaa tullessaan, mutta maakari ei uniltaan avannut. Ei silmää ei ovea. Lopulta maakari sitten heräsi uniltaan. Hän ei oikein tiennyt mihinkä ryhtyä. Se on hankalaa, kun ei oikein muista mitä osasi. Maakari huomasi pirtissä monet työkalut ja kalisteli niitä tutkivasti, mutta eivätpä ne oikein tuntuneet kutsuvan. Niinpä maakari lähti ulkosalle. Ovesta astuessaan hän oli kompastua portaille jätettyihin esineisiin, joissa oli pieniä lappuja. Korjaustoiveita, urakkaehdotelmia ja pikaisia paranemistoivotuksia kyläläisiltä. Mutta eivät nekään sopineet maakarin pirtaan. Maakari katseli siinä pihalla mökkiään ja jostain syystä alkoi portin haka kutsumaan. Niinpä maakari astui portista ja lähti tietä pitkin matkaamaan. Hän ohitti kylän kirkon. Kyläläiset kirmasivat hänen peräänsä, esittelivät työtarjouksiaan ja taputtelivat selkään. Kehuivat kelpokuomaksi. Mutta maakarin mieltä ei lämmittänyt yksikään kehu taikka taputus. Niinpä hän hyvästeli kyläläiset, jotka olivat ihmeissään ja vähän loukkaantuneitakin, kun ei kelpo maakarille enää leipä kelvannut. Niin katosi maakari kirkon tornin taa. Peräänkatsovien haikeuteen sekoittui kolotuksen tunne selkäpiissä. Maakarittomien töiden tutina. Mutta maakari jatkoi kevein mielin seuraavaan kylään ja sitä seuraavan kylään ja vielä pidemmälle. Mitä kauemmas hän kulki sitä vähemmän hän muisti siitäkään mistä oli lähtöisin. Maakarin kengän pohjat kuluivat puhki ja niinpä hän jatkoi paljain jaloin. Hän tutkaili ihmisiä, taloja, puita, lintuja ja tien mutkia. Kaikki uusi tuntui kiehtovalta. Kun häneltä kysyttiin kuka hän oli ja mitä hän teki, hän vain hymähti ja jatkoi matkaansa. Ei hän sellaiseen osannut vastata. Eipä se häntä niin kiinnostanutkaan. Kun joku kysyi, minne hän oli matkalla, ei siihenkään maakarilta herunut sanoja. Mistäpä hän tiesi mitä horisontin takaa häämöttäisi. Olisi matkalla ottamaan selvää. Niin maakari pisteli menemään aidantolpalta toiselle. Ajankulukseen hän alkoi hyräillä ja keksiä itselleen nimiä. Kun hän saapui uuteen kylään hän keksikin käyttää esittäytyessään jotakin keksimistään nimistä. Hän huomasi, että ihmiset olivat tyytyväisiä, kun saivat jonkinmoisen tiedon siitä, kuka hän luuli olevansa. Yhdessä kylässä hän esittäytyi keikariksi ja kaikkia alkoi heti kiherryttää ja kiehtoa. Kylän tytöt loivat häneen palvovia silmäyksiä ja lapset pilailivat kumartelemalla katuun asti. Toisessa kylässä hän esitti itsensä pankkiiriksi ja siitäpä vasta seurasi pöhinää ja pönötystä. Häntä pidettiin originaalina rikkauksien edustajana, hänen tyylinsä kun oli varsin boheemi. Mutta kyläläiset tulkitsivat, että vain todella rikkaalla olisi rohkeutta olla välittämättä tyylisäädöksistä. Eräässä kylässä oli paljon leikkiviä lapsia tulijaa vastassa. Siellä matkaajamme esittäytyi leikariksi. Hän kehitteli lapsille kaikenmoisia kujeita, temppuja, leikkejä niin, että pienokaiset meinasivat tukehtua intoonsa. Kodeissa alkoi sana levitä mainiosta menosta, leikinkeveästä leikarista. Aikuisetkin halusivat moisen keveän iloittelijan tavata ja niinpä kutsuja alkoi sadella illallispöytiin ja herrasväen salonkeihin. Ja leikari meni minne kutsuttiin. Kutsui väen mukaansa milloin mihinkin leikkiin, oikkuun, seikkailuun, tytinään. Välillä pisti väen kukkumaan toisinaan nukkumaan. Ja väki janosi lisää. He olivat päässeet vapaiksi iänikuisista rutiinipoteroistaan kiinni johonkin avaraan. Kun entinen maakari nykyinen keikari-pankkiiri-leikari jatkoi matkaansa seuraavaan horisonttiin, jätti hän jälkeensä joukon, joka olivat autuaasti unohtanut, että oli olemassa eilinen ja huominen. Heissä tuntui heränneen jokin kauan uinunut, pitkään piilotellut. Sen näki silmistä. He alkoivat muistaa, mikä oli ollut poissa kauan. He alkoivat unohtaa, minkä olivat luulleet olevan tärkeää. Ja niin kulkijammme jatkoi matkaansa kylästä toiseen. Välillä kengät kuluivat paljaiksi jaloiksi, mutta aina jostain kävelivät vastaan uudet. Ja nepä sopivat aina kuin valetut. Joku yritti joskus jäljittää matkaajamme silloista sijaintia, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Hän sai työnsä palkkana vain kerrottavakseen kummallisia juttuja mitä merkillisimmistä matkaajista kylissä ja kaupungeissa. Keikareita, leikareita, lankareita, paakareita, pankkiireja, fakiireja, taikureita ja ties mitä maakareita tuntui olevan joka kylässä kohottelemassa maljoja elämälle. Ja niissä kylissä siemenperunat ja tuholaiset elivät ihan sulassa sovussa. Yhdelläkään talonpojalla tai -tytöllä ei ollut aikaa kutoa niille maatikoita perunoita suojaamaan. Mutta jos joku nyt luulee, että aikaa ei ollut, koska oli niin kovasti muita töitä, niin se ei kyllä pidä paikkaansa.