Tänään on 20.08.2017 01:38 ja nimipäiviään viettävät: Sami, Samuli, Samu, Samuel ja Sam. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Sininen Impala: Sininen Impala

Julkaistu: · Päivitetty:

Prologi Sormi osoitti ruohikkoista kumparetta lähellä rautatietä, sitten käsi teki laajan kaaren. Käden liike pysähtyi ja osoitti koulukirjavaraston suuntaan. Kaksi tummiin pukeutunutta miestä kävivät hiljaista keskustelua. Toinen miehistä pudotti savukkeen maahan ja kiersi sen kantapäällään sammuksiin. Toinen näistä kahdesta katsoi alaspäin ja nyökkäsi sitten ikään kuin hyväksyvästi . Sormi osoitti DalTexin rakennusta ja teki liikkeen ylhäältä alas. Miehet kävelivät verkkaisesti Dealeayn Plazan kulmassa odottavaan sinertävään Chevrolet Impalaan . Kolmas mies oli seissyt auton luona ja avasi jalkakäytävän puoleisen oven. Miehet menivät sisään ja auto ajoi pois. Päästötodistus suomenkielisestä kansakoulusta. Kirkkojen, pappilain , hautausmaitten ylläpitämiseksi ja pappien palkaksi, saatanan , saatana, kuulkaas tätä, perkele, pappien palkaksi ja hyväksi...voi sun perkelettä, kolme markkaa - karjui Nimrod . Samassa rähähti Agathan korkea, korvia vihlova huudahdus: anna sen nyt jo olla, mitä sitä iänkaiken hyödyttää porata tommosen veron perään, kattosit edes poikas päästötodistuksen , kun kerrankin olet selvinpäin - hunsvotti. Ei hän ollut niinkään hunsvotti, tavallinen aikansa juoppo, muurari, kaikki muurarit ja työmiehet olivat kovia kittaamaan viinaa - niin se meni. Nimrod . Se oli hänen nimensä ja oli ollut aikain alusta vaikka oikeasti se oli Mats . Nimrod otti pojan todistuksen käteensä ja tavasi , - Päästötodistus , Helsingin kaupungin ylemmästä...ylemmästä suomenkielisestä kansakoulusta ...käynyt koulussa kahdeksan lukukautta ja on nyt suorittanut koulun oppimäärän täydellisesti. Kouluajallaan hän on osoittanut hyvää käytöstä, tyydyttävää huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta sekä, seitsemän kirjallisissa harjoituksissa, sitten Nimrod päästeli outo mutinaa ja jatkoi - kahdeksan, seitsemän, käsitöissä kahdeksan - niin - eikun seitsemän, minun pojallani, saakelin saakeli - olkoon - hyvä. Mitä lie siellä näprännyt , kyllä minä sille opit annan. Todistuksessa luki: Helsingissä 31. p:nä toukokuuta 1911 ja alla oli koulun johtajan ja johtokunnan esimiehen sekä luokan opettajan ja kansakoulujen tarkastajan nimikirjoitukset . Uskotko sinä, että sinusta tulee muurari - uskotko perkele - poika sinusta tulee Muurari. Me ollaan kaikki muurareita - minä ja mun isä sekä sun veljes ja äitisi veli - vaik `ei se mitään osaakkaan ku inistä ja väitellä ja sitten se taas inisee - ei pysy laasti kauhassa tosipaikan tullen ja suunnitella ja funtsia se ei osaa yhtään. Sitten se huusi niin kuin aina, että, kun ne oli tullu Åggelbyhyn västra villagårdiin - oli koko paikka olut asumatonta korpea. Siinä pienessä kylässä missä asuttiin vuosisadan vaihteessa, ei ollut kuin uuniseppiä ja kirvesmiehiä . Timpureita faija ei erityisemmin arvostanut muttei näiden hommiin paljon sitten puuttunutkaan - veistelkööt puuta: se sanoi. Uuniseppä eli uunimuurari se hän oli ja se oli olikin jotain muuta kuin tavallinen muurari. Tuo ainainen virsi jatkui sillä kuinka kaikki rakenettiin itse ja oltiin täysin omavaraisia , vaikka siellä asui tuskin pariakymmentä perhettä. Niih ...ja maksettiin oulunkylän kartanolle viisikymmentä markkaa vuodessa muutamasta tynnyrinalasta ja lisäksi oli pitämän heinämaatkin vuokrata muilta. Eivä ne saatanat sen salaisen sopimuksen vuoksi niitä maita sitten myyneet meille, vaikka käypää hintaa tarjottiin. Se sopimus tuli kuulluksi useaan kertaan, se oli usein kuultu parsi. Juovuspäissään varsinkin ja, jos oli porukka koolla muuttui puhe kovaääniseksi ja aina välillä - sopimus, se saatanan , perkeelen sopimus, siitä jaksettiin kyllä jauhaa. Sitten Agatha käski sen pitää turpavärkkinsä tukossa ja vaihtaman virttä ja se kiljui niin kovaa, että faija hiljeni oitis, hiljeni ja rupesi mököttämään tai painui pihalle "hommiin." Lähettänyt jussi.suwantokuha klo 3:34 0 kommenttia Matka maalle Kevätkesällä oli lähtö, nimrodin veljen luokse maalle, Nimrod ja poika. Viina oli kuluttanut Nimrodia koko matkan, sitä oli koko ruskea kapsäkillinen, joten riitti siitä tuliaisiksikin viedä ja oli sillä ottajia. Pojalle paha mieli oli tullut kyynelinä, salaa valunut pitkin poskia, kasvot kireinä kestänyt matkan. Nimrod oli ryypännyt ja mesonut Lepolan osuuskunnista ja muista maanhankintakysymyksistä ja välillä se muisteli höyrymammaa - En mine mitä maito anna, menkä sinne Elanto flicka - sitten faija nauroi käheäää viinan poltanutta naurua niin, että räkä roiskui suupielestä ja aina se roiskui vasemmasta suupielestä ja suu oli kummallisesti vinosti virneessä. Se oli siitä hauskaa, kun se mamselli oli ollut juovuksissa päivät pääksytykseen, siellä kaupassa. Perkele, rakennettiin tie Fredriksbergiin! Sitä Nimrod mölisi ja mumisi vähän ennen vajoamista viinanhuuruiseen raskaaseen tiedottomuuteen. Sen hengityksestä lähti etova ja tuttu lemu. Poika tiesi, että maalla isä rauhottuisi ja lähtisi hänen kanssaan kalaan, veneellä, tervatulla soutuveneellä. Ja kaiken lisäksi hän tiesi, että se olisi selvin päin, kärsittyään ensin hiljaisen kohmelon, ollen liiankin asiallinen ja hiljainen, suorastaan koominen kaikessa siinä asiallisuudessaan ja pikkutarkkuudessaan, niin kuin aina olisi sellainen tai niin kuin se kuuluisi jotenkin normaaliin Nimrodiin, kaikki muu oli jotain muuta. Viinat ja muut tuliaiset se jakoi heti miten pois eikä itse enää pulloon koskenut, ei vaikka kuinka ja kuka olisi tyrkyttänyt. ihmeteltiin ja kummasteltiin sitä, mutta faija ei paskaakaan välittänyt, se teki mielensä mukaan, kuten jokseenkin aina. Jotain siinä oli sellaista turvallista, sen omissa toimissa ja päättäväisyydessä vaikka olikin armoton juoppo mutta se ei ollut kuitenkaan kenenkään vietävissä, teki just` niin kuin sitä itseään huvitti, vaikka toisaalta näki, että selvin päin olo kulutti sen sisintä, kun sen piti olla niin kunnollinen, ihan kuin se nyt olisi ollut sitten sitä normaalia. Veljet, ne vanhemmat veljet olivat töissä, muuraamassa tai harjoittelemassa, töissä kumminkin olivat, aina painamassa duunia, jos sitä työtä vaan oli. Tämä oli hänen tietämättään hänen viimeinen kesänsä poikasena. Pokko-poikasena, niin kuin faija häntä usein nimitteli. Pienenä pokko - poikana, nulikkana, pentuna. Adagio; hyvästejä heittämään lapsuudelle siinä mentiin, vaikka eihän sitä tietoisesti tajunnut, lapsuus kuolee aikanaan ja tilalle tulee jotain muuta - ja niin matka jatkuu kohti aikuisuutta. On se aika perkelettä, kun ei siitä sitten sen valmiimpaa tule - typeryyttä typeryyden perään ja omituisia mielikuvia ja uskomuksia, joita sitten kuvittelee totuudeksi. Kohti hautaa pikkuhiljaa. Onki olalla, selkä kasteista pihanurmea vasten loikoili poika, väliin putosi koivunlehdeltä aamukaste kasvoille pisarana, siihen se napsahti kuin nalli pojan pehmeälle iholle, iho odotti jo toista. Poika käänsi posken ja taas napsahti. Varhainen kesäkuun kuulas aamu aukeni auvoisena ja hiljaisena niin, että korvista otti. Nimrod lompsi ohi ja hän lähti perään. Lähtivät peräkanaa kulkemaan talon nurkalta lähtevää rantaan vievää polkua. Polku luikerteli harmaana pihan poikki monien askelten kuluttamana ja vietti siitä alas savipellolle. Pellot olivat niillä seuduin savimaata. Näky aukesi usvaisena ja kehossa vapisi vilunväristyksiä. Ei se johtunut kylmästä, ne väristykset tulivat jostain syvältä, sielusta. Mentiin isän kanssa - niin, sitä se oli - mennä ja olla isän kanssa, olla isän poika, tunne oli vahva, ehkä liiankin vahva mutta jotain siinä oli ja se jokin oli "tunne." Olo oli kuitenkin kuin harmaa silkki, se harmaa silkki olisi ikään kuin levitetty päälle, hauras mutta suojaava ja samalla jotenkin apea. Hän haki isän hyväksyntää, poika kaipasi rakkautta ja halusi olla isän oma ja ainoakin, eihän sitä aikuinen mies tajunnut - mentiin vaan. Kyynel herahti silmäkulmaan ja valui poskelle, josta kieli sen lipaisi, suolaisen, yksinäisen kyyneleen. Äkkiarvaamatta tuli paha olo, jonnekin syvälle, jotain oli jostain rikki. Ahdistustahan se oli muttei sitä tajunnut tunnistaa eikä tiennyt mistä se tuli ja minne se aina meni. Sielun haavaa ei huomaa, ei pientä eikä vähän suurempaa, tosi ison kylläkin, jos se on tarpeeksi suuri näkyy se päällepäin - olemuksessa ja käytöksessä. Se haava ei ollut suuri mutta oli hänen mielensä tavoittamattomissa. Siellä jossain mielessä, syvällä oleva vako, kuoppa tai kolo, sijaiten kuin keskellä päätä tai pään sisusta. Välillä se päästeli ikään kuin pisaran verta, silloin tällöin niin kuin kyyneleen. Ei ottanut parantuakseen, eihän sitä edes nähnyt eikä tiennyt, tajunnut tai älynnyt tajuta, miten sen olisi voinut. Se oli osa häntä ja hänen persoonaansa silloin ja jäisi ehkä olemaankin. Lähettänyt jussi.suwantokuha klo 3:32 0 kommenttia Autiotalo Pihan jäädessä taakse polku koukkasi pienen harmaan ladon vieritse, johon muurahaiset olivat rakentaneet yltäkylläisen suuren keon. Lato itse oli oikeastaan niin pieni, että tuskin se lato olikaan vaan pieni aitanpahanen. Harmaana ja kallellaan se nökötti, tärkeänä, sillä muurahaiset pitivät sitä valtakuntansa keskuksena. Puolet tuosta valtavasta keosta oli ladon ulkoseinustalla ja toinen puoli sisäpuolella. Keko oli ladon sisäpuolella ehkä rahtusen suurempi kuin ulkopuolelle jäävä osa. Kerkesi siinä poika ajattelemaan, että kuinka muurahaisilla oli hyvä ja ladolla, kun sillä oli muurahaiset ystävinään. Siinä se oli niiden maailmankaikkeus ja valtakunta, josta puolet kuului sisäpuolelle ja puolet ulkopuolelle. Touhua niillä näytti riittävän, kuhina oli valtava - tärkeänä raahasivat neulasia ja muuta pesään. Niiden touhuja hän joskus katseli ja antoi mielikuvitukselleen tilaa mennä pesään - millainenhan se kuningatar oikein on. Polku laskeutui pieneen notkelmaan, sillä kohdin usva oli sakeaa ja kylmää. Siinä maa tuoksui voimakkaasti ruoholle ja saven -ja mullan sekoitukselle. Aurinko loi punertavaa valoa idässä, puiden takana ja alkoi maalaamaan maisemaa, kirkkaus lisääntyi hetki hetkeltä - laveerasi päivää tulevaksi. Isän housun takamukset muljahtelivat ja saappaista kuului kurahduksia. Siinä kohdin polku oli erityisen märkä ja savinen. Maa äännähteli ja tuoksahteli. Tietoisuus kasvoi, märän mullan ja saven tuoksu ei hänen mielestään milloinkaan lähtisi, se kasvoi hänen sisimpäänsä todeksi, jonka hän vaivoin jo käsitti. Hänen viimeinen lapsuudenkesänsä, mullan ja maan tuoksu, äänet, valot, jalkapohjan iho paljasta maata vasten, isä ...äiti. Kaikki... Noin sadan metrin päässä rapakosta polku yllättäen jakaantui, toinen haara vietti pitkälle peltoaukealle häviten ja kaveten viimein näkyvistä. Me menimme vasemmanpuoleista, se vei metsään ja päätyi lopulta kylän yhteiseen venerantaan. Ura viilsi pellon ja pienipuisen metsän reunaa ja alkoi nousta mäkeen. Siinä kohdin ruoho oli pitkää ja vielä yökasteesta raskaana. Pitkät heinät halasivat hyväillä housujen puntit märäksi. Hänen katseensa tavoitti isän housuja kannattavan remmin ja ja samassa tuli mukana mielleyhtymä ja ikävä muisto. Isä ja äiti olivat riidelleet. Riita ja arvaamaton lyönti, jonka isä löi solkipäällä osui häneen. Itku oli tullut heti, paha olo oli ryöpynnyt pyrähtelevänä ja pärskähtelevänä itkuna. Ei se ei ollut kivusta eikä nöyryytyksestä, se oli itkua voimattomuudesta ja ahdistuneesta puolitiedottomasta syyllisyydestä, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon riitaan, se oli ollut vain aikuisten epämääräistä huutoa. Miksi äiti ja isä riitelivät ja olivat toisilleen vihaisia, se ei mennyt tajuntaan, ei hän edes ymmärtänyt heidän puhettaan, se oli kuin jotain salakieltä. Paha olo oli ollut silloin kaikkialla läsnä ja kestänyt pitkään. Sitten se oli unohtunut ja painunut hänen päässään olevaan haavaan. Hän oli ollut yksin sen jälkeen pitkään ja puukolla teloittanut pitkiä heiniä, katkaissut niiltä pään. Polun vasemmalle puolelle jäi Suuri kivi. Oikeastaan järkäle oli keskellä polkua ja pakotti polun kiertämään sen. Kuin näkymättömän ohjaamana oli hän koskettanut kiveä, puoliksi sammaleen peittämää lohkaretta. Nimrod, faija aina sanoi, että kivi ja sen ympäristö oli joku kivikautinen riittipaikka. Paikalla oli uhrattu kaikkivaltiaalle - lampaita ja pikkulapsia, se sanoi ja sitten se nauroi kuivasti ja tarkasteli kuulijaa silmät silleen jännästi sirrillään. Siitä oli sitten meneminen yhä sakenevaan tummanharmaanvihreään ikikuusimetsään. Pelko tunki väkisinkin mieleen ja tuli pakottava tarve katsoa taakseen, aivan kuin takana olisi hiippaillut joku, joka kohta tarraisi kurkusta kiinni ja hilaisi synkkään metsään ikiajoiksi. Ajatukset saivat melkein pysähtymään niin, että isä oli jo karannut edemmäs. Pinkaisin muutaman juoksuaskeleen turvaan isän kannoille. Ohitimme pienen suon tai oikeastaan heinää kasvavan savimontun. Siinä oli myös reilusti tummaa sammalta ja korkeampaa tupsuina kasvavaa heinää, jota tuuli hiljalleen keinutti. Polku tuli karja-aidalle, se oli sellainen ajan harmaaksi patinoima puoliksi mätä vino aita. Vauhdilla hyppäsin aidan yli, se antoi miehisen tunteen rintaan ja sitä jopa Nimrod muisti kehaista - olipa loikka. Polku tapasi kiinni metsätiehen jonka toisella puolella se matkasi kohti korkeita syvänvihreitä, naavanpeittämiä kuusia. Syvät kuraiset urat kertoivat hevoskärryjen mönkineen metsätiellä hiljoin, kavion jäljet näkyivät selvästi savisessa maassa. Tien keskellä kasvoi kirkasta vihreää heinää. Uurre lähti nousemaan hieman ja saavutti mahtavat jättiläiskuuset, niin niitä kutsuttiin, noita iänikuisia kuusia. Kuusien välissä oli polku saanut neulaspeitteen ja ympärillä oli kasoittain käpyjä ja siemeniä, siinä kohti pihka tuoksui voimakkaasti. kaikkein suurimassa kuusessa asusteli pöllö, se oli itsevaltaisesti anastanut itselleen komeimman asumuksen. Joskus rohkeuden puuskassa saattoi vilkaista ylös, nähdäkseen vilauksen pöllöstä. Jos oli oikein onnekas saattoi nähdä huuhkajan suurena oksallaan, katsovan silmät puoliummessa ja hajamielisen näköisenä valtakuntaansa, metsän ja kuusien muodostamaa valtakuntaa, siinä oli sen elämä, siellä se asui ja hallitsi. Kotvan matkan päässä kuusikosta jo melko lähellä rantaa oli hylätty harmaa autiotalo. Siitä tuli ontto- ja outo-olo. Epätodellinen. Katse haki väkisin ikkunaa, vaikka hän vältteli sitä. Rikkonaisesta akkunasta tursui vanhaa koin syömää ja haalistunutta verhonriekaletta, jota tuuli heilutti ja näytti ihan kuin se olisi käskenyt käymään peremmälle, lopullisesti peremmälle kaikkein perimpään mustaan nurkkaan, josta ei olisi paluuta koskaan - ikimaailmassa. Talon kokonainen perhe oli kuollut johonkin tautiin. - ne tapettiin sanoi Nimrod ja jatkoi, olivat niin saatanan köyhiäkin piruparat. Leijuin isän kantoihin kiinni. Isän lähellä tuntui tutun turvalliselta. Kalliolle tullessa nenään tunki jo järven ja vesikasvien tuoksu. Kallion laella kasvoi joku kataja ja punertavaa kuivaa sammalta ja vaaleanvihertävää jäkälää sekä kuivaa lyhytkasvuista heinää, joiden välissä muurahaiset risteilivät ympäriinsä. Kivuudesta huolimatta se oli valoisa ja lämmin paikka tai juuri siksi se kai olikin niin kuiva. Niiltä kohdin järvi näyttäytyi, vettä, kaisloja ja kauempana usvassa kuin ilmassa leijuen häämötti jokunen saari. Laskeuduimme melko jyrkästi kohti rantaa ja kohti sankkaa harmaata ja kohisevaa lepikkoa, jonka vihreään vehreyteen polku ikään kuin kukistui ja loppui Lähettänyt jussi.suwantokuha klo 3:30 0 kommenttia Oudot varjot Veden ollessa korkeimmillaan järvi tunkeutui niiltä kohdin metsään. Leveä kivi, jota laattakiveksi kutsuttiin oli askelmana polulla ja keinahteli puolelta toiselle muutaman sentin verran, se oli hädin tuskin parinkymmenensentin sentin korkuinen, veden ollessa normaalikorkeudessaan ja väliin se peittyi veden alle kokonaan. Varoittamatta, kuin tyhjästä ilmestyi harmaa kallellaan oleva venetalas näkyviin - kuin tyhjästä. Se seisoi harmaana, kallellaan järvelle, katolla olevat päreet vaaleampina parinvuodentakaisen pärekattotalkoiden seurauksena. Harmaa ovi hieman rempallaan, ja ovessa ruosteinen lukko. Rannassa oli muutamia tummia tervattuja veneitä, ne oli vedetty suurien harmaiden iankaikkisten kivien viereen. Järvi ja veneterva sekä erilaiset luonnon tuoksut sekoittuivat ominaishajuksi ja vesilintujen rääkäisyt kuuluivat selvästi - sinistä taivasta vasten näki suuren kalasääksen lentävän ulapan yllä. Räpläsin talaan auki, sisällä häämötti rysät ja muita pyyntivälineitä sekä ankkurikivi. Isä sovitteli sillä aikaa veneen valmiiksi. Talaan ovi aukesi päästäen narinan ja sen seinähirsien väleistä siilautui valoa talaan hämärään luoden outoja varjoja, joihin vielä sekottui vedestä lähtevät heijasteet. Valot ja varjot leikkivät keskenään, kuin elämä ja kuolema, vaihtaen välillä sulavasti paikkaa. Elämä oli kuolemaa ja kuolema synnytti elämää. Sisällä olevat pyydykset näkyivät nyt selvästi ja mustaksi tervattu vene tuoksahteli väkevästi. Vesi läikkyi lattian alla. Mietin kuinka metkaa olisi siitä kalastaa, lattialankkujen välistä tai oikeastaan ne olivat pyöreitä pöllejä. Havahduin ajatuksistani ja kylmä nihkeä hiki kihosi ihin pintaan. Aavistin, ovensuussa oli joku. Suljin silmäni ja kierryin hitaasti katsomaan sormieni lomitse ovelle... Lähettänyt jussi.suwantokuha klo 3:28 0 kommenttia Pahan tulo Suljin silmät ja kierryin katsomaan, raotin sormiani - näky oli epätodellinen - näin tumman möykyn jonka päässä kiilsivät kuin himmeät kekäleet silminä. Pahuus oli kiteytynyt tuohon neliömäiseen möykkyyn, joka oli kauttaaltaan lyhyen karvan peitossa. Pelko kangisti minut, niin etten saanut sanaa, enkä pystynyt liikkumaan. Jotain lämmintä valui reittä pitkin ja siitä se lorisi järveen. Möykky tuli lähemmäs ja aivan kuin se olisi nauranut. Kulki sitten lävitseni ja tunsin kuinka niin kuin veitset olisivat kulkeneet lävitseni ja sitten se liukeni järvenpuoleisista pariovista kadoten usvaan. Tyveneen veteen piirtyi vain hienoinen väre. - Isä minä liukastuin, huusin. Laitoin jalkani lankkujen välistä veteen ja loiskutin vettä housuilleni, jottei isä huomaisi minun kusseen alleni. Olin kärsinyt seitsemään ikävuoteen asti yökastelusta. Lähes joka yö heräsin sänky märkänä. Söin tumman leivän päällä suolaa, lääkärin määräyksestä; ja kusin alleni. -Satutitko sinä, isä huusi veneen luota. - En, tuonko ankkurin? Raahasin raskaan ankkurikiven, jonka faija nosti veneen perään. Isä meni ensin veneeseen ja minä perässä soutajan paikalle. Työnsin paatin veteen, se totteli ja liukui sulavasti kirkkaaseen jo hälvenevään usvaan. Vesiura kulki avoimena kaislikon poikki, se oli merkitty kepein, koska rantavesi oli kivikkoista, muuten järvi oli savipohjainen ja väriltään harmaanvihertävän rusehtava. Aurinko nousi ja sumu hälveni. Soudimme pienen karikon luo, se oli hyvä onkipaikka. Isä pisti piipuksi minä laskin ankkurin veteen. Katselin tyhjin ajatuksin järven hohtavaa pintaa ja nautin nousevan auringon säteistä ja ilmassa väreilevistä kesän tuoksuista. Hetken aikaa minun oli hyvä ja lämmin olla. Jonkin matkan päässä meni toinen vene, ehkä muutaman kymmenen metrin päässä. Soutajalla oli päällään tumma puku ja hattu. Vene liukui kuin itsestään, rauhallisesti ja tasaisesti. Perätuhdolla oli paljaspäinen tummapukuinen mies, joka ohjasi melalla veneen kulkua. Se joutui tasaisesti ja vääjäämättömästi kohti rantaa josta olimme lähteneet. Keskellä veneessä oli jotain tummaa ja pitkänomaista. Ruumisarkku, keskellä oli mustaksi maalattu ruumisarkku. "isä katso, tuolla on vene", sanoin. "Missä"?, "Tuolla suoraan selkäsi takana". Isän pää kääntyi ja hän katsoi. Hän ei nähnyt siellä mitään. Minä käännyin ja katsoin, se oli kadonnut. Voisin taata, että siellä oli mennyt vene. Isä, Nimrod tietenkin nauroi ja kihersi. Saaliimme jäi tuolta oudolta kalamatkalta keskinkertaiseksi, muutama kyrmyniska ahven ja jokunen lahna. Kerroin sen venetarinan jälkeenpäin palattuamme onkiretkeltä, se herätti lähinnä huvittuneisuutta talolla ja sitä sitten ihmeteltiin ja naureskeltiin ja minä tunsin itseni typeräksi, ja pieneksi, harmitti kun olin siitä mennyt edes puhumaan. Ennen kaupunkiin lähtöä loppukesällä tapahtui vielä niin, että kerran olin apeissani ja alakuloisena seisoskelemassa iltahämärässä kapealla kylätiellä, sillä kohtaa missä vuosia myöhemmin olisi punakaartin Maxim konekivääri asemissaan. Seisoin ja tähysin taivaalle. Sain todistaa universaalia näytelmää. Vain kaksi vuotta oli siitä, kun tuo luomakunnan kruunun eräs edustaja nimeltään Bleriot oli lentänyt Englannin kanaalin yli hieman yli neljässäkymmenessä minuutissa, sitä oli kaikki hölissyt ja puhuneet. Se oli herättänyt niin suurta ihmetystä, että jotkut epäilivät jo maailmanlopun tuloakin. Taivas oli kirkas, maassa oli sinisenharmaan pimeää ja tähtitaivas loisti kirkkaana tummanvioletin sinistä avaruutta vasten, ilmassa tuoksui voimakkaasti jo kypsään ikään tulleen kesän hajut ja tuoksut, maantie haisi laiselleen, märältä hiekalta ja hevosenlannalta. Tie kiemurteli tummana ja kapeana peltoaukean lomitse. Siinä seisoin pienen metsikön suojassa ja nojasin sammaleiseen kiveen. Kuului vaimeaa suhinaa, joka voimistui; oli kuin suuri mehiläisparvi olisi lähestynyt taivaalta. Vaistomaisesti tähysin suoraan yläpuolelle, niska kenossa suoraan ylös taivaalle. Näkyi kolme kirkasta valoa, paljon suurempia kuin tähdet. Yksi niistä oli kahta suurempi. Ne tulivat lähemmäs, alemmas, ne tulivat niin alas, että niiden ääriviivat näkyivät selkeästi ja ne hohtivat kirkasta sameaa valoa ja niiden keskellä kulki punahehkuinen rubiinivyö. Kaksi oli pyöreää ja suurin oli pitkulainen, venytetty ympyrä. Ne killuivat siinä näkyvillä tovin, ehkä kymmenen minuuttia, suoraan yläpuolellani. Otin taskusta lantin ja heitin sen ilmaan – ja toivoin, toivomus tuli helposti. Lantti pyöri vaimeasti kilisten ja jäi ilmaan noin kahden metrin korkeuteen ja jatkoi pyörimistään. Kotvan ne siinä olivat. Ääni voimistui hieman ja ne liukuivat nopeasti kohti pohjoista järven yli ja katosivat korkeuksiin. Jälkeensä ne jättivät silmänräpäyksen kirkkaan sinisen valovanan. Sitten oli taas harmaata. Lantti tipahti suoraan ojennettuun käteeni, se tuntui lämpimältä. Sillä hetkellä, elämän tarkoitus sai ikuisen otteen sielustani ja varmuus siitä, että me emme olleet yksin maailmankaikkeudessa. Kyyneleet kastelivat silmäkulmani. Viisas nöyryys ja anteeksiantaminen täyttivät mieleni ja käsitin kuinka helppoa ja yksinkertaista kaikki oli, minulla ei ollut mitään syytä ylpeilyyn, sain olla. Viha lauhtui ja syvä rakkaus täytti hetkeksi sydämeni. Toinen luontoni otti siinä ensiaskeleitaan suomalaisessa kesäillassa kapealla hiekkatiellä. Siitä tapahtumasta en koskaan puhunut kenellekään. Lähettänyt jussi.suwantokuha klo 3:26 0 kommenttia Breivi Tunsin itseni kovakuntoiseksi. Olin tehnyt ruumiillista työtä ja jo 11- vuotiaana ja liittynyt V.T.Y:n Voimistelu ja urheiluseura ”kävyn” jäseneksi, jäsen kortti numero 22. Siinä oli syntymäaikani 22.p.elokuuta 1899. Ja jäseneksi olin liittynyt 5p. elokuuta 1910. Puheenjohtajana seurassa oli V.V. Urhola ja sihteerinä toimi myöhemmin ”piireissä” arvonantoa saanut S.M. Jurvanne. Tunsin suurta mielihyvää ja jopa myönsin olevani jopa hieman pollea saadessani tuo jäsenkortin, joka sinänsä oli vain noin 12x6 cm pahvilappu nimikirjoituksineen. Harjoittelin lujasti, varsin painia ja nyrkkeilyä. Nyrkkeilyä tuli harrastettua vapaa-aikanakin poikasakeissa. Ja siitä sai sitten kotona satikutia. Paitsi Nimrod, faija oikeastaan vaan yllytti tappeluun ja oli tyytyväinen niin selkäsaunaan kuin, jos joku muu oli saanut turpiin, kunhan ei vaan mitään sakkoja tullut hänen maksettavakseen, niin kuin hän asian ilmaisi. Kova pitää olla ja takaisin täytyy lyödä, ei täällä muuten pärjää. Aitaa kaatuu ja tanner ryskyvää kun hevoset nai, oli hän, faija sanonut ja oli vielä sanonut; elä, haudassa saat sitten levätä. Kapina oli sodittu ja olin vakaasti päättänyt, että heti, kun kynnelle kykenen, lähden Lappiin Lemmenjoelle kultaa kaivamaan. Ja tämän myös toteutin. Muutamia komeita hippuja sieltä oli tullutkin mutta niistä saadut rahat olivat huvenneet elämiseen ja viinaan – Rovaniemen-markkinoilla. Onneksi minulla oli Josefina. Breivi Oulunkylä 27p.2.-22. Terve veli! Minä kirjoitan myös jonkun sanan Josefinan kirjeen mukana. Olimme hiukan tulisilla hiilillä silloin sen Rovaniemen seikkailusi takia, mutta näkyipä tuo selvinneen ja nyt näyttää esiintyvän sinulle uusi este nimittäin rahojen hupeneminen, vaikka se seikka ilmenee hiukan epäselvästi kirjeessäsi. Olisi suuri vahinko, jos sinun täytyisi sen syyn takia jättää kesken koko homma. Enemmin koetetaan täältä lähettää joku kolikko lisää joka ei liene niin vaikeata, sillä faija, Valdemar ja Hugo sekä Konstantin ovat täydessä työn touhussa taas. Niin, että kun saat tämän kirjeen niin kirjoita heti, jos tarvitset ja millä osoitteella olisi lähetettävä. Olisi ollut viisaampaa, kun olisit jo tässä kirjeessä (Kyrön-kylästä lähetetyllä) antanut selviä tietoja raha-asioistasi, sillä, kun posti viipyy näin kauan tällä matkalla niin asiasi voivat joutua hunnigolle siinä ajassa. Nytkin oli kirjeesi ollut 12 päivää matkalla. Älä sure Josefinan puolesta ja elämisestä, kaikki on mennyt tähän asti mainiosti ja kyllä me hänestä huolta pidetään. Tätä kirjoittaessani te tietysti olette jo matkan päämäärässä ja ihmettelen juuri kuinka kauan kestää ennen kuin saat tämän kirjeen. En minä ole vielä missään töissä. Olin vähän toista viikkoa ”hantlangarina” Konstalle ja Hyykylle Korsossa. Se – böna – ei tietysti enää lämmittänyt taskuasi Rovaniemestä eteenpäin, vaikka sehän on pieni asia. Minkälaisia ne sun kaverit on, kuten se Finbyn mies? Viikon päästä Ykäkin antaa ainakin osan siitä puvun hinnasta Joselle. Lempi ja Jose kuluttavat aikaansa ompelemalla, lukemalla, makaamalla ja haisemalla. Minua ne nyt pitävät passarinansa. Poliittinen taivas on hyvin rauhallinen. Se sisäministerin murha järkytti kansaa kovasti ja sattu niin, että murhaaja oli aatelismies Tandefelt. Muuta en tässä tiedä mainitsemisen arvoista kuin voios hyvin ja lykkyä pyttyyn. Yrjö PS. Idin Amerikan kirje Ai niin vielä semmoista, että saatiin siltä Idiltä Amerikoista kirje, kiellettiin vähän noin niin kuin siitä kertomasta, rahasta meinaan mutta, johan se on levinnyt, että tässä tulee tekstiä, kuunteles tätä, Joseviinu Älä näytä tätä kellän minä lähetän sinulle 100 sata taala newyorkin laivakonttorin kautta. kirjen voitt näyttä. anna Herttalle 10 taala eik hän oll se Pikku Fiinee kun käski tädin panna medicin hänen silmäs kun, siin oli kaikihöpönen siin silmäs. Sanoin fiinu grootti inte, ja se itki niin kauhisti mut sanoi vaan nauravansa, sano Hertalle terveiset, minä en sitä koskaan unhota. Että, lues nyt toi ja siten siinä on vielä, että …toivon että se tule sinun syntymä päiväksi. Onnea sinulle rakas fiinee Jose. taivas sinulle monta vuotaa jos se on herran tahto Idi-täti. Amerikoissa sitä kultaa vuollaan mutta sehän se on sinulla mielessä jo varmaan väikkynyt. No hei vaan, ja kovasti terveisiä meiltä kaikilta. Ykä Lähettänyt jussi.suwantokuha klo 3:24 0 kommenttia 1955 Hän ei ollut tyytynyt elämään säästöliekillä. Kapina, sodat ja seikkailut Lapin kultaerämailla, Amerikkaan lähtö, hän halusi elää enemmän, tietoisena siitä, että elämä oli elämistä varten. Hän antoi hengen puhaltaa lävitsensä. Jos elävä oli antanut hänelle elämän, hänen tehtävänään oli elää kunnes se kerran päättyisi, eikä hän enää tuntisi kasvoillaan vilvoittavaa tuulen henkäystä eikä sielu janoaisi elämän katkeraa kalkkia, ei tuskaa ei iloa. Ehkä oli niin, että elämä oli vain tietyn mittainen sairaus, jonka kuolema parantaisi. Kuka tietää, kuolema olla vois kuin kirkas ja viileä lähde tai suonsilmä, joka pulppuaisi ikuisesta ainiaan ja huuhtoisi ja parantaisi maailman haavat. Montaa vuotta ei Idi-täti saanut enää uudesta mantereesta nauttia. Hän kuoli Kanadan Ontariossa, liekkien syödessä hänen majatalonsa. Minä en sitä koskaan unhota, sellainen oli herran tahto. Jumalan tuomio on oikeudenmukainen. Nyt oli hän ikääntyessään saanut ristikseen melkoiset vatsavaivat ja vihdoin hän sai kerättyä rohkeutensa ja päätti mennä lääkäriin. Oli kesä 1955. Kipu – teki hänet ärtyisäksi ja perkeleitä ja saatanoita oli lennellyt suupielistä kipujen ollessa voimissaan. Kivut tuntuivat oikealla ylävatsassa ja säteilivät selkään ja kylkikaareen, ne ilmaantuivat yleensä heti tai hetken perästä ruokailun jälkeen. Kohtauksittainen kipu oli kaventanut hänen elämäänsä siinä määrin, että hän oli aikansa sitä kestettyään ja pähkäiltyään päättänyt mennä lääkärin pakeille. Lääkäri oli viisissäkymmenissä oleva vanttera ja punaposkinen mies, jonka päällä roikkui ruttuinen ja hieman tahrainen valkoinen takki. Mies ja takki olivat eriparia. Lääkäri ei edustanut tyypillistä tohtori tyyppiä tärkeine mirreineen mutta hommansa hän tuntui osaavan. Lääkäri oli painellut ja koputellut hänen vatsaansa keltaisilla nikotiinin kyllästämillä sormillaan ja todennut ykskantaan. - sappi se on mutta täytyy laittaa tutkimuksiin. Kirjoittanut sitten reseptin ja sanonut: - hakekaa nämä apteekista, välttäkää rasvaista ja levätkää……käyttekö töissä, tarvitsetteko sairaslomaa, voin kyllä kirjoittaa, onko muuten vielä muita vaivoja, saatteko nukutuksi entä juotteko paljon alkoholia, kannattaisi välttää, meneekö teillä muita lääkkeitä, jos niin mitä? Näin hän oli kysellyt, sitten hän latasi piippunsa ja vastaanottohuoneeseen levisi miellyttävä piipputupakan tuoksu. Tuoksussa oli jotain karamellimaista, toffeeta tai sellaista, Kiltaa se ei ollut, ehkäpä Clania tai sitten jotain ulkomaan tupakkia. Mukavasti lääkäri tuprautteli paksua savua sieraimistaan ja välillä puhalteli komean ympyrän, sitten taas imaisi, ja piippu päästi hauskan kohinan ja nikotiini kurlasi jossain piipun varren alaosassa. Piippu oli tuollainen suoravartinen jonka koppa oli hieman eteenpäin kallellaan. Polttaminen sopi kuin nyrkki silmään tälle lääkärille, se toi selvästi lisää varmuutta ja arvoa koko hänen niin nukkavieruun olemukseensa ja samalla tuo olemus sai ikään kuin luvan olla juuri sellainen kuin olikin, silti viemättä lääkärin uskottavuutta hänen taitoihinsa, pikemmin toisinpäin. Tosin joku hienohelma olisi varmasti kauhistunut mutta se tuskin olisi arvon tohtoria hetkauttanut suuntaan tai toiseen niin omissa maailmoissa hän eli. Hän piti miehestä. -Todennäköisesti teillä on sappitulehdus ja mahdollisesti sappikiviä, se täytyy sen tähden tutkia, teidän vatsanne, älkää suotta stressatko pahentaa vain asiaa, otatte rennosti ja, jos joudutte leikkaukseen sappikivien vuoksi niin nykyajan kirurgia on niin edistynyttä, että voitte huoleti jättää henkenne leikkaavan lääkärin käsiin. Tätä lausetta hän ei uskonut itsekään, ei ollut suutarin lapsilla kenkiä, hän oli nimittäin itse viivytellyt umpilisäkkeen leikkausta niin että oli hädin tuskin selvinnyt siitä hätäleikkauksen avulla. Erään uudenvuoden pitkäksi venähtäneen ryyppäämisen jälkeen hänen vatsansa oli kipeytynyt. Kipu oli käynyt lähes sietämättömäksi mutta hän oli selitellyt sen itselleen vain liiallisen alkoholin käytön syyksi vaikka alitajunnassaan tiesikin asian oikean laidan. Hän jatkoi sitten luontevasti; katsokaa, turhanaikainen hätäileminen ja asian ajatteleminen ei näissä asioissa tuo muassaan mitään hyötynäkökohtia esille teidän kannalta. Kivut ovat osittain hermostollisiakin ja siksi niiden turha ajattelu vain pahentaa asiaa. Näen teistä kyllä, että pääkoppanne on vielä siinä kunnossa, että pystytte hillitsemään itsenne, neurasteenikot ovat asia erikseen, hyvä jumala, jospa tietäisitte. Kirurgit osaavat hommansa. Ja eihän sitä tiedä vaikka leikkausta ei tarvitsisi tehdäkään, tehän olette vasta menossa tutkimuksiin. Muuten te vaikutatte hyväkuntoiselta mieheltä, siihen hän päätti saarnanansa. No niin näkemiin nyt, me tapaamme vielä. Ja vielä; juokaa mieluummin kirkkaita, jättäkää konjakki, sen hän sanoi hymyässäsuin ja rupesi sitten rustaamaan papereitansa. Mistä hitosta tuo tohtori oli tiennyt, että hän oli konjakki miehiä. Hänen olisi tehnyt mieli vähän jututtaa miestä, katsoa mikä tämän tietomäärä oikeastaan oli. Väittely, lukeneen herran kanssa toi aina pientä lisäväriä elämään. Oppihan siitä jotain ja… jos saisi jostain nykäistyä oikein selkävoiton niin siitä olisi seurauksena hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tämä kertoi jopa hänelle itselleen siitä kateudesta mistä tuollainen ajatus kumpusi. Koulut olivat jääneet kesken ja se oli jättänyt tuon alemmuuden tunteen. Noihin haavoihin hän tarvitsi tuollaista väittelyn tuomaa balsamia, vaikka tiedostikin asian oikean laidan, se oli silti kuin sairaus. Mistä se tuollainen tulee; kysäisi hän lääkäriltä? Paha sanoa, perinnöllistä se voi olla ja sitten kasvu-ja kehitysympäristö yleensä ovat myötävaikuttamassa sairauksien syntyyn, vastasi lääkäri puolihuolimattomasti, samalla kuitenkin hänen ilmeitään tarkkaillen. Lääkärin odotushuoneessa istuskeli tuttu rouva poikansa kanssa. Hän kysäisi, että ollaanko sitä poikaa viemässä tohtorille vai itselläkö on asiaa, kyllä minä kerkiän poikaa vahtia, tokaisi hän. Poikaa viemässä, on ollut korvat taas niin kipeänä, kun sillä on kuulemma niin kiperät ja kaperat korvakäytävät, että tulehtuvat helposti, niin se tohtori viime kerralla sanoi. Vai on sellaiset käytävät, ei taida sitten olla helppoa putsata, pitäisiköhän minun tehdä tälle sinun pojallesi sellainen vipuvarsiharja korvien pesua varten. No monenmoisiahan ne korvakäytävät ihmisillä on, tuskin yhtään lie aivan samanlaisia. Kerropa miehellesi terveisiä ja sinä poika paranet kyllä, kunhan et liikoja hermoile. Pääset uimaan ja pelailemaan kavereiden kanssa - rofea ja pollaria. No hei vaan! Parempikin sanomaan -perkele hän naurahti ollessaan kuulomatkan ulottumattomissa. Sairaala sijaitsi Helsingin Itäisessä Kaivopuistossa. Siellä hänelle tehtiin sappirakon varjoainekuvaus. Sairaalamiljöö edusti hänelle elämän ja hautuumaan välimaastoa, moni oli sieltä omin jaloin lähtenyt mutta moni sinne myös elämänsä hukannut ja lopulta kuollut joko varsinaiseen tautiin tai epäonnistuneeseen leikkaukseen, johon sitten vain todettaisiin, että ”kuollut hoidon aiheuttamiin komplikaatioihin mutta mitään ei ollut tehtävissä, kaikki voitava tehtiin. Ja vaikkei; olisi tehtykään, niin lääkärit kyllä olivat sen verran kollegiaalisia ettei niitä toistensa virheistä pääsisi syyttelemään. Mitään ei myönnetä ja toisin ei kyetä todistamaan. Sairaalassa viihtyivät myös erilaiset basiliskot ja bakteerit sekä virukset nuo kaikkein häijyimmät pikkunilviäiset, jotka alituiseen kyttäsivät tilaisuutta hyökätä sairaan kimppuun ja teki niiden mieli terveenkin kimppuun käydä, jos vaan tilaisuus tulisi ja tyyppi olisi sopivassa tilassa. Ne viihtyilivät, potilaiden ja hoitohenkilökunnan käsissä, lavuaareissa ja hanoissa, niille kelpasi lymypaikaksi lähes kaikki mahdollinen. Vanhentunut ruoka oli oikein ihanteellinen paikka niiden sikiämiselle. Ilman pienintäkään omantunnon tuskaa ne sitten hyökkäisivät jonkun rintataudin heikentämän potilaan kimppuun ja lopulta imisivät tästä loputkin mehut, niin, että jäljellä olisi enää etäisesti tuota alkuperäishahmoa muistuttava kellertävänahkainen luukasa. Sairaala ja sen pihapiiri oli hänen mielestään yksikertaisesti saastunut ja kaikin puolin kuvottava, puhumattakaan ankeista sisätiloista. Yhtäkkiset parahdukset joita puoliavoimista ovista joskus kuului veti mielen apeaksi niin että, joka sellaisen kuuli ei siitä hevin muutamaan päivään toipunut, vaan tunsi kuoleman istuvan vasemmalla olkapäällään, ja saattoi kuulla, jos tarkkaan kuunteli sen sanovan, - peremmälle vaan, eihän tässä hätä ole tämän näköinen…juu…tuo kuulemasi ei ollut ainakaan kuolinkorahdus ei sen suuntaistakaan, käykää peremmälle…vaan. Ja saattaisipa sen jälkeen kuulla ilkikurista hihitystä ja naurua ja haukkuisipa vielä multaruumiiksi ja vesisoikoksi joka kuoleman niin halutessa laihtuisi kilon tai pari viikossa ja lopulta kuihtuisi pois tästä nitisevästä elämästä. Kuolema viihtyi sairaalassa ja sen kolkoilla käytävillä ja huoneissa jossa oli usein kauniita ja tuoksuvia kukkia kuin hautajaisissa. Eritoten sen mielenkiintoa kutittivat leikkaussalit ja poliklinikat johon onnettomuuksien uhrit tuodaan, niissä hän tunsi ikään kuin elävänsä, ne olivat juhlaa arkipäiväisen kroonikko-osasto työn vastapainona tai tylsien vanhainkotien, joissa leijui tympeä ruuan ja eritteiden tuoksu. Hälytysajoneuvon ujellus sai hänet höristelemään korviaan ja kohotti mielialaa, joka joskus tuppasi kääntymään apeaksi lääketieteen kehittäessä yhä uusia parannuskeinoja. Silloin totesi hän; eivät nähneet metsää puilta. Hän olisi eritoten halunnut äänittää savikiekolle hälytyssireenien ujellusta. Tuo ujellus oli kuin äidin tuutulaulu, johon hän helposti nukahti silloin, kun tuli tarve tyydyttää vähäistä unentarvettaan tai oli vapaapäivä, noita vapaapäiviä hän suoraan sanoen inhosi, silloin hän usein löhösi uimarannalla ja toivoi jonkun hukkuvan tai jos tiedossa olivat kilpa-ajot, olivat ne yleensä hänen mieleensä. Erityisesti Eläintarhanajojen kuolemankurvi oli hänen suosikkipaikkojaan mutta siellä ajettiin vain toukokuun toisena sunnuntaina, äitienpäivänä. Hänelle ihmisen vaellus oli yhtä tuttu kuin kärsimys ja turha pyristely tai unohdus - ei kuolemaa ole - katsellaan vaan telkkaria ja jutellaan mukavia. No tosin sodat olivat vieneet kymmenet miljoonat hautaan ja niin oli ollut aina, melkein alusta saakka - sitten oli tullut tuo Jeesus ja åilannut kaiken antamalla muka mahdollisuuden - uskoi kuka uskoi, Pontius Pilatus muuten uskoi. Sen hän oli nähnyt tuona kolmantenatoista päivänä nisankuuta, jolloin Jeesus oli ollut palatsin sisäpihalla ja kuten tiedetään - antanut lyödä molemmille poskilleen. Ja Juudas tuo onneton oli saanut kolmekymmentä hopearahaansa, hänen ansiostaan, sillä hän oli astunut Juudaksen sieluun ja supissut tämän korviin, kuinka elämme täällä vain kerran ja kuinka mitään muuta ei ole, eikä tule, niin...ja tähän tämä oli pudonnut. Ei siinä auttanut Juudasta kukaan - vaikka Jeesus varsin hyvin kuten Kaikkivaltiaskin tiesi tapahtumat jo entuudeltaan Tutkimattomat ovat herran tiet. Hänelle kuolemantuojalle erikoisen mielenkiinnon kohteena olivat henkisissä tuskissa itsemurhaa hautovat. Heille kuolema tarjosi auliisti väsymätöntä apuaan muodossa jos toisessa. Heille hänen sydämensä sykki erityistä lämpöä. Väsymättä hän jaksoi maanitella ja kehotella ryhtymään tuumasta toimeen supisten heidän korviinsa, maailman kurjuutta ja elämän epäoikeudenmukaisuutta ja sitä, ettei mikään kuitenkaan paremmaksi muuttuisi, kaikki huononee, pääset pois tästä kohelluksesta voit jättää koko avaruudessa möllöttävän pallon, kerran se vaan kirpaisee. Ajattele, sanoi hän; surevia omaisia, saisivat maksaa huonosta kohtelusta, tuntea kerrankin mitä on syyllisyys. Sinusta puhuttaisiin komeita ylistyssanoja, sellaisia mitä elävät eivät koskaan saa osakseen. Sinä olet siinä nautiskelijan osassa muut saavat surra ja itkeä tihuuttaa. Ja, jos mahdollista testamenttaa omaisuutesi johonkin turhanpäiväiseen, saavat siten riidellä oikein kunnolla perinnöstä, olla tukkanuottasilla heh. Näin hän siinä ajatteli ja odotteli lääkärin tuomiota, ja ajattelipa vielä kuolemasta; sillä on ristiässä hihassa. Mutta mulla on värisuora – hertta reeti. Sappirakko oli tulehtunut, se luki käsin kirjoitetussa lapussa jonka hän oli saanut lääkäriltä; sappirakko täyttyy hyvin varjoaineella. Se on kokonsa, muotonsa ja sijaintinsa puolesta normaali. Sen sisässä todetaan useita kymmeniä herneen kokoisia ja pienempiä konkrementtijä. RD: Cholelithiasis, niin siinä luki ja lääkärin alekirjoitus, tekstistä ei saanut selvää kuin vaivoin. Tarkkaan tutkiskellen allekirjoittaneen lääkärin nimeksi muotoutui – R.A. Heik..kinen. Kaunis oli muuten tuon kynän piirto ja nimikirjoitus, upeasti kaartuva kynän jälki, selvästi sen erotti kirurgin tekemäksi niin varmaa ja sulavaa koukero oli. Kirurgi olisi varmasti kyennyt vetämään suoran viivankin niin, että se olisi erottunut kaikkien muiden viivoista. Kynän laadullakin oli pieni osuutensa, tuollainen kallis mustekynä viihtyi paremmin lukeneen ihmisen kädessä ja mielellään piirteli koukeroita joista muut eivät saaneet mitään tolkkua. Kynän onneksi, tavallisella duunarilla oli harvoin, jos tuskin koskaan varaa uhrata vähiä markkojaan tuollaiseen turhanpäiväisyyteen. Kynän jälki oli erinomainen ja kunnioitusta lisäsi kirjoituksen vaikeaselkoisuus ja kaiken kruununa tuo kauniisti kaartuva ja paikoin levenevä ja kapeneva viiva teki nimikirjoituksen loppuun upean täysympyrän ja siitä lennokkaan viivan koko nimen ylitse lopusta alkuun. - leikkaus siitä tulee, siltä ei voi nyt välttyä; oli lääkäri lyhyesti tokaissut kuin puolihuolimattomasti ja antanut samalla tulehduslääkettä ja reseptin kipulääkettä varten. - aivan totta, oli hän vastannut puoliääneen kuin mistään mitään välittämättä. Sitten hän taas ajatteli kuinka vihasi sairaalaa ja sen koko miljöötä. Hajut ja värit, asut, varsinkin nuo virttyneet asut roikkuvine sukkineen, joista väliin vilkkui jo tummaksi käynyt sukan pohjapuoli ja sairaalanpotilaat, nuo rintatautiset vanhukset. Ei heissä mitään pahaa ollut, mutta tuo heikkous mikä ihmisessä oli kuvotti häntä. Ja sitten vielä tuo tohtorien ylimielinen asennoituminen ja teatraalinen esiintyminen kaikkine latinankielisine sanoineen, joista toiset eivät saaneet selvää. Kait`se oli niin, että sairaudet puhuivat latinaa, sitä ne tottelivat, olihan latina vanha kulttuurikieli ja lääketieteen peruskieli, toista se olisi ollut diagnosoida vaikka Savon-kielellä. Vuon jo se syvänkäpy lyöp sellasta setsuuria jotta herkiääkö se ihan onnesta pakahtua, tuo verptruutta - ver-ruisku, hakkoo jotakuinkin ku bonkorumpuja takkoova poppamies siellä aahvrikassa, jolla on keitetyt äkkiviärät soitinkepulina, elikkäs reikämakaronit. Täytyy vientää vääräksi eli suoraksi koko suonisto. Piäseepäs taas kulkomaan ver vappaasti piähän ja muuaneki. Itseasiassa hän ei pitänyt murteiden lässytyksestä ja siksi häpesi ajatustaan, koska ei niitä osannut, eikä halunnut kuunnella, sekavaa mölinää oli hänen tyly tuomionsa. Hän ei halunnut nyt ryhtyä syvällisemmin kysymystä pohtimaan. Tottahan hän tajusi kaiken tuon heikkouden ja avuttomuuden näkemisen herättäneen hänen omat pelkonsa, jonain päivänä hänkin olisi vanha ja kenties joutuisi jakamaan nuo kokemukset. Köpöttelisi pitkin sairaalan käytäviä toisten armoilla, enempää hän ei jaksanut ajatella – sen vielä ajatteli, että itselleen hän oli varannut viimeisen luodin, ei jäisi toisten armoille, ei vaikka mikä olisi. Tuollainen kovuus ja päättäväisyys loivat häneen turvallisuuden tunteen, mitä hän ei halunnut ruveta siinä kyseenalaistamaan. Sitäkin hän siinä ajatteli, että ei senkään takia kyseenalaista tunnetta, koska siitä olisi vaan surauksena asian lisäanalysointia ja hän voisi pian jäädä toiseksi ja lisäksi se aiheuttaisi vain turhaa hermostumista ja turhia kysymyksiä. Toisaikaisista asioista ei kannattanut tehdä liian suurta numeroa, oli muutakin tekemistä. Sairaalan ulkopuolella hän otti lompakon taskustaan ja tarkisti oliko matkalippu tallella. Hän piteli Kansan matkatoimistosta ostamaansa lippua hetken kädessään, lippu oikeutti hyttipaikkaan ja edestakaiseen matkaan S/S Birger Jarlilla, Tukholmaan, se oli maksanut 6400mk. Hän laittoi lipun takaisin lompakkoon, matkalla taskuun käsi törmäsi pienikaliiberiseen aseeseen, väljyys 22. Pitäisi kai tuollekin hommata kotelo, tai mieluummin tehdä itse - tulisi sitten oikeanlainen. Silloin tällöin oli tuo koteloasia noussut mieleen mutta syystä tai toisesta se oli aina jäänyt, ei ollut tullut oikeaa tarvetta, ei ollut tullut ammuttua aikoihin. Tuota hänen ajatellessaan olisi joku joka olisi tarkkaan häntä katsonut huomannut hienoisen kasvojen lihasten pienet nykäykset ja suun joka vetäytyi hiukan viiruksi, tiukemmaksi ja silmien ilme olisi kertonut jotain heräämässä olevasta valppaudesta. Taskuunkin ase oli hyvin mahtunut mutta aina siinä oli ollut pieni pelon liekki perässä, että joku huomaa pullotuksen tai takkia ottaessaan ase olisi kolahtanut kesken kahvikekkereiden lattialle ja kukaties siinä tömähtäessään vielä äimistynyt laukeamaan vahingossa. Siinä olisi sitten selitelty, kuinkas toikin on tuonne mennyt, takintaskuun – lompakkoa mää olin sinne laittamassa mutta pistooli sinne nyt kumminkin sitten on kans menny ja kaikki olisi tuijottaneet silmät porina niin, että vähän ajan kuluttua olisi seissyt siinä kokolailla siivilänä, kyllä se niin läpinäkyvää olisi ollut. Onneksensa niin ei ollut päässyt käymään ja teoreettisenahan hän itsekin asiaa piti. Käytännössä se oli varmaa, siitä piti huolen tuo alituinen tarkistamisen tarve joka oli häneen tarttunut kuin iilimato kesäisestä vesilotista. Sinällään aseessa ei ollut mitään erikoista, siihen oli Huopalahden naimismiehen kirjoittama lupatodistus leimalla varustettuna. Siinä oli tietty myös paikat – nimelle, ammatille ja kotipaikalle ja oli siinä vielä numerokin 12/15 ja kääntöpuolella selostus ampuma-aseista annetusta asetuksesta vuodelta 1933. Hän otti telineestä Cresent merkkisen polkupyöränsä ja hyräili ääneen suunnatessaan kulkunsa kohti Kruununhaan Kansallis- Osake - Pankkia. Satulan jouset päästelivät merkillisiä kitiseviä äännähdyksiä pyörän kiitäessä mukulakiveyksellä. Ketjujen vinkuna säesti kulkua kuin sopraanolaulaja joka kärsii kurkunpään tulehduksesta tai on unohtunut juomaan raakaa paloviinaa useampana päivänä ja yönä nukkumatta silmäystäkään ja viettänyt vielä epäsiveellistä elämää, sellaista taiteilija elämää. Sellainen elämä oli ilmeisesti kaiken luovuuden ja innoituksen ehtymätön lähde ja eliksiiri ja siksi hän sen tuollaisille ”taidesieluille” soikin. Nuo krapulaiset päähänpistot ja huuruiset kirjailijakännit olivat monen alan taiteen merkkisaavutusten alkulähteitä. Iltaiset viinikarkelot hauskoine hullutuksineen ja alati yllättävät mielenmuutokset hauskanpidosta hullunnauruun ja nuo surkeat itkut jotka olivat säestäneet noiden sieluparkojen kertoessa raastavia kokemuksiaan, rakkaudesta ja elämästä. Ja vielä tuohon poppooseen kuuluivat nuo kriitikot, jotka briljeerasivat kulttuuritiedoillaan. Olipahan hän eräässä kapakassa yhden tunnetun kriitikon kuullut kehuvan itseään juuri briljantiksi, vaikka tuskin oli sellaista kiveä edes päässyt koskettamaan. Näin hänen ajatuksensa pyöri samassa tahdissa polkupyörän kiitäessä kohti Kruununhakaa. Liiallinen elämöinti ja tunteilu eivät olleet hänen alaansa, hyräily kertoi jo paljon hyvästä mielestä. Miesten tikka mittelöissä saattoi hän tosin päästää ilmoille mojovan paukkupierun, tai tuhnun, ja jos oikein innostui päästi hän pitkän fanfaaripierun, se oli kuin merkki - silloin mutisi muu tikkasakki hyväksyvää ihailua äänessään. No nyt se osas. Ja siitä jo tiesi että tikka komeili keskellä taulua sulat pörhistellen. Tuollainen julkinen kaasuttelu kuului sinne missä raavaat miehet kokoontuivat, näin he toivat tunteitaan julki ja tuolla julkeudella ja karskiudella lunastettiin myös paikka sakissa. Hän oli tässä asiassa vähän niin kuin etulyöntiasemassa vatsatautinsa tähden, ruuat sulivat sen verran huonosti, että ilmaa suolistossa riitti, joten siinä mielessä tuo venttiili kenties pelasti hänet räjähtämästä taivaan tuuliin ja toihan se mukanaan tuulahduksen hyvää mieltä tikkasakkiin. Koskaan ei hän kuitenkaan naisseurassa päästellyt näitä henkiolentoja peräpäästään, vaan oli aina kohtelias ja avulias gentlemanni. Tällaisia hän siinä mietiskeli, silmissään ristiriitaisen välinpitämätön mutta samalla eloisan tarkkaavainen ilme. Ajaminen ei vaatinut suurempaa ponnistelua, pyörä kulki pelkällä ydinjatkeella. Hänellä oli joskus tapana vaipua mietteisiinsä, silloin hän muistutti nukkuvaa koiraa, oli poissaoleva mutta valpas toimintaan oikean impulssin herättäessä hänet noista päiväunelmista. Muisti siinä sitten lääkärin sanat; ” tuhat ja yksi kiveä, leikkaus tästä tulee, leikattava on, ei parane muuten, kivut jatkuvat; vai mitä mieltä potilas on, vaikka ei tämä nyt ole mikään mielipideasia, saatte sitten aikanaan kutsun kotiinne – niin ja siinä on sitten ohjeet miten toimitte, no niin, näkemiin.” Jatkoi siinä sitten polkemistaan suu hyväntahtoisessa virneessä, väisteli vähälukuisia autoja ja jalankulkijoita. Polkupyörän hän laittoi pankin seinustalle nojaamaan, seisontajalkaa siinä ei ollut, jousi oli mennyt poikki ja hän oli ottanut koko jalan pois. Pankissa hän vaihtoi noin satatuhatta markkaa kruunuiksi, kurssi oli 69.95. Pankki otti tietysti omat kulunsa ja sitten vielä vientilupa sata markkaa. Pankista hän sai asiaankuuluvan kuitin jossa oli pankin leima ja otsikossa luki; Ulkomaan. Rahaa. Kruunuja siitä tuli nätti pino. Hän katseli rahoja, näpläsi pinkkaa ja vyrryytti sitä korvan juuressa kuin korttipakkaa ja hyräili taas hiljaa. Kukkakortti Kortissa oli kuva tytöstä ja kukkaniitystä, soma tyttö siinä piti vasua sylissään ja katseli veikeästi iloisilla silmillään. Kortin taakse hän oli kirjoittanut tyttärelleen; Tehtäväsi hyvin täytä, ilomielin ain. Aikas oikein käytä, kunnollisesti vain. Ei hän ollut muuta osannut kirjoittaa. Oli niin kovin vaikeaa osoittaa tunteitaan omalle pienelle tyttö lapselleen, siis oikeita tunteita tai tunnetta joka sisältyi tuohon isän rakkauteen. Rakkauteen joka oli niin myötäsyntyistä ja aidosti syvää. Ainoastaan lapsi voisi rakastaa niin vanhempiaan - Jeesus oli ollut oikeassa siinä, että oli kehottanut tulemaan lasten kaltaisiksi. Hänellä oli sydämessään paikka lapselle ja sydämessä liekki jossa paloi rakkauden tuli ja tulessa valo joka oli Jumalan valo joka johdatti ja valaisi hänen sieluaan, tuon hän oli lukenut jostain kristillisestä kirjasesta ja siihen hän oli valmis uskomaan. Aina hän oli halunnut uskoa johonkin, kohtalo oli usein viitoittanut myös hänen kulkuaan ja niin monesta täpärästä tilanteesta hän oli kapinavuosina selvinnyt; kuin ihmeen kaupalla. Hän tiedosti kyllä, että tuossa uskossa oli paljon varmistamisen makua, hän halusi myös taivasosuutensa ja syntien anteeksi anto sopi hänelle hyvin. Syntisäkki, joka hänen selkäänsä rasitti ei ollut kenties niitä keveimpiä. Se ei ollut niissä synneissä tai niiden määrässä vaan pikimmin kuka ja mikä määräsi mikä on syntiä ja mikä ei. Joistain asioista omatunto kolkutti ja tuli paha olo. Kyse oli ehkä pikemminkin laadussa, teot joita joutui tekemään eivät useinkaan yksilön näkökulmasta olleet muuta kuin yksinkertaisesti yritystä selvitä jokapäiväisestä elämästä, puikkelehtimista lakien ja säädösten loputtomassa viidakossa. Ihminen oli rakentanut itselleen virastojen ja laitosten viidakon jota virkamiehet pyörittivät kuin suurta karusellia istuen kukin omassa vaunussaan, päivästä toiseen tajuamatta mitään mitä muut tekevät tai saatikka yhden ihmisen ja yksilön tarpeista. Synti ja yleinen hallintobyrokratian viha sekoittuivat hänen mielessään yhdeksi vyyhdeksi. Oli yhteiskunnan puolelta syntiä säätää lakeja jotka syrjivät yksilöä ja pakottivat sitten toimimaan oman käden oikeudella. Teot joita joutui usein tekemään ja jotka laki kielsi, eivät olleet syntiä tekijän vaan pikemmin lainlaatijan, yhteiskunnan puolelta, toisin sanoen yleensä ja erikseen olisi ollut syntiä olla tekemättä mitään. Suomalaiset olivat lainkuuliaista ja perusrehellistä kansaa. Syvälle oli herran pelko tähän kansaan istutettu, sen herran pelon kyllä kaikki isosta kirjastakin osasi, siitä olivat asianomaiset herrat ja heidän tohtorinansa pitäneet huolen. Se kun passasi herroille hyvin; kumarrahan nyt ja pokkuroi, kumarra ja pokkaa, niiaa nätisti tyttö hyvä, niiaa niin, että polvet naksuvat. Herranpelko oli naamioitu kuuliaisuuden ja kunnollisuuden hyveiden sekä isänmaan ja uskonnon nimiin. Se oli loistavasti naamioitua propagandaa johon herrat jopa itse vilpittömästi uskoivat kaikessa ylemmyydessään ja lyhytnäköisessä typeryydessään, ja siten oli siis tyhjää täynnä. Kaikki positiivinen energia meni tuon illuusion – oman tärkeyden ylläpitoon, loputon huoli omasta kuvasta ja siitä saadako tarpeeksi ihailua osakseen ja saako tarpeeksi tunnustusta. Ei tarvinnut olla erityinen matemaatikko, kun jo tajusi tuon itsetärkeyden vaarallisuuden ja tuhovoiman. Se siinä olikin niin vaarallista, ei ollut kovaa kosketuspintaa, eikä millä rasvata energiankäytön pyörät viisauden palvelukseen. Naamion takana, oli pujopartaisen vihtahousun viinasta punehtuneet kasvot ja jonka päässä olisi törröttänyt parit sarvia. Omahyväiset narsistin kasvot punaisina ja silmät kekäleinä se olisi istunut ja tuijotellut noilla punaisilla mulkosilmillään ja valehdellut niin, että suipot korvat olisivat heiluneet ja viinanhöyryinen kuuma ilma olisi polttanut pärstän karrelle. Sen kalun pää olisi heilunut sen kasvojen edessä sinipunaisena ja suurena. Sieltä nupin takaa se olisi kurkkinut ja lausunut sammaltaen tervehdyksensä; tule, tule, ota ryyppy, ota toinen, ja kolmannelle jalalle kanssa, mikä se on kolmas ilman neljättä ja tätä olisi jatkunut pienen iäisyyden – kunnes se lopulta olisi pieraissut väkevät viinapierut ja lupaillut sitten vielä ummet ja lammet ja alastomat tytöt olisivat siinä ympärillä kekkaloineet ja pyllyilleet. Sitten se olisi alkanut nauramaan pöllönnaurua ja pyörittänyt ja muljautellut silmiään, irvistellyt ja nauranut suu selällään niin, että koko mustunut hammaskalusto olisi näkynyt samoin koko suolisto ja peräaukosta olisi loistanut pieni valonpilkahdus. Olisi sitten sanonut, että muuten hyvä, muuten hyvä, mutta kovin on siloinen otsasi, ei ole liiasta kumartelusta kuhmurohtunut ja kielesikin on niin punakka, että. Anelisit siinä sitten armoa ja lupailisit yrittää kovemmin kunnioituksen tiellä kulkea, ääni hukkuisi paksuun lemuiseen ilmaan ja lopulta se armahtaisi ja käskisi heittämään kuumaan pätsiin. Heittäkää se kiehumaan se huutaisi niin, että tärykalvot painuisivat kuprulle ja poksahtaisivat rikki kuin pallot. Ja niin sitten pari apupirua kävellä meuhkaisi paikalle pyöritellen punaisia häntiään kuin apupapit konsanaan. Sitten ne tarraisivat kiinni ja viskaisivat tulikivenkatkuiseen laavaan. Häntä suututti vähän niin kuin tosissaan ja jatkoi siksi mietteitään. Sitten vielä jotkut yliopistopolot luulivat palvelevansa maataan ja papit siunasivat sotilaat sotaan ja arkkuihin, ja vielä toitottivat voitonsanomaa ja kuinka jumala on meidän puolella ja kuinka vihollinen lyödään viimeiseen mieheen. Mutta jumalan suunnitelmat olivat taas niin kuin aina, ennalta arvaamattomat, mikä tieto ei kyllä olisi ketään pitänyt yllättää, olihan hän luonut ihmisen kuvakseen joten kokemuksesta ei ainakaan voinut olla puute. Olisi luullut ainakin teologille olevan Jobin tarinasta selvää, että helppo ei olisi ihmisen osa. Tuli Jumalalle ja lemmolle väittelyä ja taisivat vielä vetoakin lyödä. Job menetti ensin kaiken ja, kun ei sekään riittänyt. Ei herjennyt uskomasta, niin jumala armahti. Itse vissiin viimein usko aikansa uskoa koeteltuaan, että kyllä kai se nyt tosissaan uskoo, kun on oman henkensäkin valmis antamaan. Ja se yksikin perkeleen partanaama, Freud - analyysinikkari ja narkkari, sitä mieltä hän silloin oli. Ei, hetkeäkään hän ei kuvitellut, että olisi pystynyt Jumalaa hämäämään. Hän uskoi, että tuo rehellisyys joka hänessä hänen mielestään oli, oli ikään kuin tae uskosta joka oli sitä oikeaa laatua. Hän halveksi ihmisiä jotka kävivät joka sunnuntai jumalanpalveluksessa ja näin ikään kuin tekopyhinä sitten saivat omalletunnolleen rauhan ja lunastivat paikkansa valittujen joukossa. Koto-ja arkielämässä sopi sitten taas muita ilkkua. Viikonloppunahan sitä taas anteeksi saadaan. Tuo koko purkaus alkoi tympiä häntä, ja huonotuulisuus nosti päätään, enempää ei mielenkiinto ajatukseen riittänyt eikä hän halunnut tulla huonolle tuulelle – ainakaan nyt. Kokemus pelasti hänet tästä, sen verran hän tunsi itseään, että osasi kiertää mielensä karikoita, kuin kunnon kippari, joista jotkut jopa vielä osasivat kulkea tähtien viitoittamaa tietä. Tähtiin oli piirretty hänenkin elämänsä ja kaikkien. Hän osasi mielensä kartan, merimerkit, tähdet ja majakan valo auttoivat kulkemaan ja toimimaan elämän myrskyisillä vesilläkin niin ettei laiva ainakaan vielä ollut uponnut. Hän taputteli povitaskuaan ja samalla tarkisti oliko ase ja lompakko tallella, pysäytti jopa polkupyörän saadakseen kunnon tuntuman. Tallella olivat kuten aina, hän tajusi tuossa piilevän neuroottisuuden mutta antoi asian olla, pikkupojasta asti oli ase ollut mukana vähän niin kuin hengen pitimiksi. Sitten hänen ajatuksensa karkasi taas sairaalaan ja sen etoviin desinfiointiaineen ja lääkkeiden täyttämiin tiloihin ja siitä ajatus singahti keskitysleireihin ja kaasukammioihin ja ruumiskasoihin. Hyi hemmetti häntä etoi ja hän joutui oikein niin kuin tosissaan tekemään töitä saadakseen pintaan pyrkivät ajatukset torjutuiksi. Tietoisesti hän ajatteli tulevaa matkaa ja laivan baaria missä hän epäilemättä ottaisi muutaman Meukowin. Mieliala kääntyi apeasta nousuvoittoiseksi ja kulkuri sai hänen mielessään taas tilaa. Hän oli aina ollut sellainen kulkija, vähän kuin Charlie Chaplin, ei pysynyt aloillaan, tämä tarkoitti kaikkea hänessä, ei pelkästään matkustamista ja seikkailuja vaan koko olemusta, persoonaa. Chapesta hän ei tiennyt sen enempää kuin, että oli katsonut kaikki Chapen elokuvat ja hän oli nauttinut niistä suunnattomasti. Tuo mielleyhtymä hänen ja Chapen välillä tyydytti. Matkassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, hän tapaisi miehen sovitussa paikassa, he sopisivat asioista ja sillä selvä. Järjestely sopi hänelle mainiosti, hän saisi matkan ja tulisi omalta osaltaan vastaan. Alus oli rakennettu Finnbodan varustamolla Knackassa – Tukholmassa. Se oli tehnyt neitsyt- matkansa viisikymmentäluvun alussa. Laiva liikennöi Tukholman ja Helsingin välillä. Siinä oli kuusi kantta ja se oli hieman päälle 90-metriä pitkä. Laiva saavutti 15 solmun matkanopeuden höyrymoottorien antaman 3300 hevosvoiman turvin. Se kykeni hotkaisemaan sisuksiinsa erinomaisen määrän matkustajia ja ottamaan vielä uumeniinsa 30 ajoneuvoakin. Laiva oli rakennettu messinkiä ja mahonkia säästämättä. Väriltään se oli puhtaan valkoinen, oikea kaunotar. Tuollaisia kaunottaria aavat ulapat halusivat hyväillä, välillä lempeästi ja välillä kiihkeästi rutistaen. Mustasukkaisuuttaan sitten äityivät niin kiivaiksi, että ottivat ikiaikaiseen syleilyynsä kaunottaren kaikkine päivineen. Hän oli hyvissä ajoin saapunut Olympia laituriin, joka oli laivan Helsingin kotilaituri. Ihmisten tarkkailu oli hänestä mielenkiintoista ja rattoisaa ajankulua. Varsinkin iän lisääntyessä oli tuo tarkkailu saanut laveampia piirteitä, se ei ollut enää kauniiden naisten katselua pelkästään, toki täytyi myöntää, että isoimman ajan silmäilyistään hän soi kauniimmalle sukupuolelle. Ylipäätänsä se oli ihmisten seuraamista ja jotenkin samalle tasolle hakeutumista, rentouttavaa touhua se kuitenkin oli. Ei mitään tirkistelyä sanan negatiivisessa merkityksessä. Ehkä se oli jonkinlainen peli, ajankulu, mukava tekeminen, mitä lie ja mitä sen niin väliäkään, ihmiset vain seurailevat toistensa tekemisiä silkkaa uteliaisuuttaan. Ihmiset matkalaukkuineen, parhaimpiinsa pukeutuneena touhuilivat lähtöä kukin omalla tyylillään. Saattajia oli vilkuttamassa matkustajille. Ilmassa oli lähdön ja odotuksen luomaa tunnelmaa, lähdön ja eron haikeutta, odotusta, jännitystä, tunteita. Milloin saisin suudella noita huulia seuraavan kerran, näkisinkö noita sinisilmiä enää milloinkaan. Rutisteltiin kiivaasti toinen toisensa rintaa vasten ja suukoteltiin, jätettiin hyvästejä ja toivoteltiin hyvää matkaa. Käsi käteen kietoutuneina ja sormet lomittain haaveiltiin, kuka mistäkin. Joukossa oli myös nukkavierua kulkijaa, jotka menivät ties minne paremman elämän ja leveämmän leivän toivossa. He tuskin välittivät, että heitä tarkkailtiin ja niin toiset vetäytyivätkin sopivan kulmauksen taakse ja nostivat kaulusta pystyyn tai kätkivät kasvonsa tupakkaa pitelevän käden taakse. Vastapäisellä penkillä istui keskikokoinen mies vaaleassa pikkutakissa ja beigen värisissä housuissa, kengät olivat tyylikkään ruskeat ja sävyyn sekä kokonaisuuteen sopivat. Hänellä oli iso matkalaukku. Sopi hyvin aavistella miehen olevan kauppamatkustaja, hänestä nimittäin huokui tottuneen matkaajan varmuus. Miehen nenässä oli jokin arpi tai halkeama ja se teki hänen muuten miehekkäistä kasvoistaan hieman rivon näköiset. Arpi oli nimittäin keskellä nenää, tai pikemmin halkeama nenän päässä. Muutoin mies oli selvästi matkustanut paljon, se huokui hänen varmasta ja tottuneesta olemuksestaan. Hän nousi ja meni ulos, sytytti jymysätkän ja tumppasi sen miltei heti, tuskin oli imaissut kuin sauhun tai pari – ei maistunut. Jotenkin oli sellainen deja`vu tunne, eihän se sinällään ollut ihme, hän oli matkustellut laivalla ennenkin aina Saksan ja Ison-Brittanian kautta Amerikkaan saakka. Pieniä olivat nämä purtilot valtamerihöyryjen rinnalla mutta kodikkaita ja vähemmän meluisia ja häliseviä. Kaunis oli iltapäivä ja kuulas oli tunnelma, miellyttävä lähdön jännitys täytti mielet. Tuntui mukavalta lähteä niin kuin aina. Tehtävä tietysti kaiversi alitajuntaa mutta niinhän se aina on, se on sitä valmistautumista, puoliksi tehty on melkein niin kuin valmis. Pani vähän miettimään, oli mietittävää. Siinä hän mietti ja punnitsi asioita, antoi sitten olla ja lähti kävelemään kohti tullia ja passintarkastusta. Käytyään tullimuodollisuudet läpi ja näytettyään pohjoismaisen matkustusasiakirjan, jossa luki hänen nimensä Rainer Rosenberg ja muut tarvittavat tiedot astui hän laivaan. Joku henkilökunnasta otti hänet vastaan ja neuvoi hytin sijainnin. Hän katseli sitten laivaa kiinnostuneena ja veti nenänsä kautta ilmaa yrittäen näin päästä ikään kuin selvyyteen laivan luonteesta ja ilmapiiristä. Hän tyydyttyi, laiva oli siisti ja suorastansa melko upea. Hänen hyttinsä sijaitsi kolmannella kannella. Viidennellä kannella oli ensimmäisen luokan hytit. Eipä silti olisi hänellä ollut varaa ottaa ensimmäisen luokan hyttikin mutta hän ei halunnut käytännön syistä ja oikeastaan ei jotenkin kehdannutkaan. Piti sitä jonkinlaisena pröystäilynä, ei se sopinut kulkurille. Ja sen verran käytännöllinen ja pihi hän oli, että oli laskenut säästävänsä matkajuomien hinnan helposti hyttihintojen erotuksella. Tai ei hän nyt niin pihikään ollut, entisenä duunarina oli helpompi sopeutua tavallisen rupusakin sekaan, kuin turhan tärkeiden herrojen, jotka eivät päässeet työ asioista irti vapaallaan. Ensitöikseen hän tutki laivan ravintolat ja tax freen, meni kannelle ja katseli kaupunkia. Suurkirkko loisti upeana ja puhtaana, se oli kyllä yksi kauneimmista kirkoista mitä hän tiesi, noin ulkoapäin ainakin ja olihan sillä toki kotikenttäetu. Sisältä se oli jotensakin kolkko tai siinä ei ollut sitä noin suurelle kirkolle ominaista komeutta joka loi sisäisen jännityksen ja kunnioituksen. Turun tuomiokirkossa oli enemmän tuollaista menneen ajan tunnelmaa, mahtimiesten hautoja ja h

Avainsanat: joki rainer levottomuus alkoholi kolesteroli kolikko työmies kulkuri pyörä taistelu itsemurha huvila sairas varakas työtön kieltolaki kirje sosialismi bourbon katedraali kellari pappi tuliainen marja perintö auto leon kotelo voi markka upseeri paikallinen ruokakauppa kartano kananmuna nokka vapaaehtoinen virsi vesilintu potilas sisustus kuningas rinta tuoli lääkäri sipuli silkki leiri moottori lasi liina sumu heimo terapia v sahti ruskea yskä nitro vatsa vene rico vanki amerikka tasku¨ riita hotellihuone vesitorni sopimus tutkimus kauppatori käsi kotiolo järvi tarjoilija tyyli tarina opetus maailmanloppu kunnia tappio haaksirikko tie laiva kivi hytti pakkaslumi puoliso elämä harvey juoksu äly jumala muna pello jylhä kutoa ankara mies kauppamatkustaja talvi penkki vartija polku usva risti hius erno veli armeija puist jääpala nirso näytellä sauna taksi loma sydän saippua kipu taksikuski sänky pääruuaka ruokailu koti eettinen ympyrä rautatieasema todistus mauser peugeot luottamus kapina mehu vaellus aamuyö pyyhe waltari lämmin synkkä puhdas rakennus ihohuokonen lempäälä tyttöystävä heinä pakata kaunis suoja tukka ovi kostea armo vesi juhla saksalainen tanssi veitsi leikki henkilökunta kuukausi matkustaja matkalaukku liikenne tummanruskea seikkailu peikko kuulas keitto asua turvotus kommunisti nenä uni jose berliini maija korva silmä pussi lupaus meri allas virus muurahainen katto ikkuna lattia manipulaatio narkkari kartta ase kirkko siivous käpy arpi liittoutunut perhe vastaanotto näyttämö metalli pöllö otsikko kaasu kalastus usko arpa olympia asu hauta timantti maku mieliala suolainen pullo venäläinen kaluste pulkkinen isänmaa moskova hotelli leevi maljakko miliisi lasillinen maali ilmapiiri talli aita identiteetti tiski metsä vartalo neitsyt tappaa myymälä rakenne suuriruhtinaskunta kassi rakkaus sisätila pihamaa isä tulivuori apteekki vaaleanpunainen virkailija polvi taivas kello lapsuus voimavara lento kurkku pukeutua tulokas noita itsenäinen kylä suurvalta kaunotar uhri kuusi suomalainen naisellinen talo salainen onnellinen telkkari lato maksu pöytä hukkua juoma ruoho kärsimys johtaja luukku pahoinvointi tuomiokirkko rappunen jalka rooli suihku marssia avaruus tilaus kommunismi sotilas hoitaja lapsi hyökkäys lukko koulu magneetti onni autotalli alus syndrooma ostos kanslia kohde ohjata susi ruoka muka aalto ruotsalainen alusta harjoitella hylly huone koulutus duuni pohjoinen lampi helsinkiläinen appelsiinimarmeladi laki teatteri esiintyä työskennellä lasta käyttäytyä lasku kävijä karva tuli neilikka katsastus jauhaa syke olkapää firma pikkukaupunki lotte marssi saaristo itsenäisyys kaulaliina heikkous ajatus rauhoittava tarjoilla raja tila seinä kauppa rakastaa kirjekuori poika sormi paljas edustava kainalo muistella todiste persoonallinen kävellä sopeutua kynä tulkita työ tuoksu englanti pelastaa tahti jäsen ammattilainen rakas pöly ekholm luonnonvalkoinen volvo tunnelmallinen rengas sormus kruunu ainesosa löyly rakentaa keksiä punaviini tuho korjaus milli tietoisuus asema andersson olut kenkä sverige työpaikka ympäristö kylmä elanto itsetunto york määräys matkailija jauhe merimies ostaa ranskalainen pallo villa vaunu parantua länsi herra soida henkilökohtainen iltapäivä mielipide terä valmistaminen nappi uutinen kuuma sota yleisö valo itsenäisyysjulistus vanhus rauha reikä luova suunnitelma vihollinen aate laituri mummi neste virkamies omatunto housu hyvinkää palaveri ravintola soittaa harmaa kasvo tyylikäs hevonen neuvoa lappi kreikka ihminen vuokrata hella palaa hankkia kynsi savu kaava raha hoitaa kirjava enkeli pihvi pikkujoulu reppu kosteus sosiaalinen poliisi yksinäisyys jännity hallita kerros viisas purkki aine psykiatria naamio puhaltaa rentoutua etu ystävyys rauhallinen lääkitys erota keskus kuivua kuiva harmonia numero rentouttava aito tasku järjestys tehtävä pihka hiekka herkkä tuore puolustaa hyökätä muoto suklaa materiaali nälkä lämpö rikos propaganda painajainen voitto illallinen puheenjohtaja ruokavalio ravintolat kulmakarva valehdella stockmann kurjuus leima potku pakkanen lompakko selostus matka häiritä tilata multa rintaliivi värikäs ikävä ihana syntymä ravinto pusero esimies alakerta valkoinen yläosa pimeä lelu rehellinen kokonaisuus musta virka hämärä esitys valhe lincoln aula puolue menneisyys keskusta laadukas luovuus voimakas lääketiede yhdysvallat sävy peitto meikki hoito onnekas tekijä lääke kataja yhteiskunnallinen katkera hammas muistaa mitata löytyä fakta synnyttää oja ystävä niitti arkkitehti kaula ikä antero muuri sulo kaupunki huutaa ratkaista tumma liikkua hauska täti kokemus annos valinta herättää joukko teko ilme huvi isoisä terveys ampua keksi lumi vitamiini helvetti voima hautausmaa kansalainen arvokas pilvi särki tuomita kuvata tarjota hattu neuvosto aimo vinkki maantie jeesus inhimillinen sairaus äiti myydä punainen linja yritys kypsä toive osasto gabriel teos sairaala päättyä harjoittaa mieli huuli öljy mobil charlotte taikina vaalea koota kuulla saksa erikoinen yhdistellä kokea oppia ahdistus tasaisen tehokas kansakunta haluta luoda jakaa pyytää violetti pelko oiva mount yhteinen jännittävä porras leveä syy puhe tarve sisältö muodostaa turva liemi tukea eliksiiri elo tapahtuma outo havaita tahrto house sini kauneus laatu turvallisuus pohjoismainen ajatella hetki kanada kyky ainutlaatuinen toimittaa holmström vaikutus käsitys toteutua tuoda siemen todeta tuki kuollut helppo bo lukea viisaus mäki resepti lippu pohjola herätä natsi tarkoittaa laulu perustaa jenkki ilmoitus nimittää väinö itä lempi panna lähde persoonallisuus luonne pahuus synti tähti jolla raili räsymatto keskiaika keskutelu vaikuttaa saapua alue puisto uusin takki ennakko tutkia lähestyä viiva kallio makea amerikkalainen tyypillinen pitää kuulua raskaana olettaa syvä pala nauttia onnistua kertomus välittää viileä valmistaa keskustelu ilmasto tietoinen silta summa dom tuuli opettaa leikkaus luonteva maailma varsinainen kiuruvesi lähteä ottaa kyetä menetelmä ranta päästä ymmärtää ajattelu palkkio tarvita johtua antaa puku vastata alin salama henkilö vata sytyttää kova varata vaatia liittää käytännöllinen perusteellinen merkittävä tavata maa väsynyt entinen onnettomuus kansa vuosisata muodostua kehittää järjestää turha hinta creme yrittää hiljaisuus vichy luonnollinen hugo kysyä maksaa osoittaa raikas esine hakea pudota neljä kirjoittaa tuleva näyttää politiikka vahva lounas suosittu seisoa kohtalo ahne edustaja sopia poliittinen kantaa valoisa kymppi ruotsi vaate peili lause haava minuutti määrittää sijaitsee savo laskea kuolema käytävä kehys kulkea rintama vankila charlie vanhempi hävitä kieltäytyä nauha viikinki luoja tukholma kasvaa lyödä auttaa asunto ehdotus katua etelä marilyn toimisto tuntua maasto aksi juna peli tuttu aukko tulo kahdeksan filmi intiaani syyllinen sisu päällikkö katariina usa kahvi rikas tietää laaja valdemar kuningatar polttaa avata paha nykyaika varma ylitse carl johtava kulunut ohje venäjä teksti tikka yllättää kysymys ihmiskunta australia valkea latina birger kiinalainen patsas nousu koristelu luonto turpa kulta osake uusivuosi rauhaisa lähetää himo seura tuhka muutama juosta paksu kaarina odottaa kuunnella sukka posti lahjoittaa vaara kirjoitettu kuume ruuti haju pieni hopea ajaa kappale taiteilija juoda kommentti kyynel ihmeellinen lopettaa selitys pidättyä seuraus kadota kauko kala taho liekki maata lyhyt istua kipeä krapula hengittää pariskunta vahinko old kehittyä tavallinen kaipuu tyhjä iloinen hyvinvointi kateus miettiä käsissä pyrkiä jatkaa voida kyyti liittyä ystävällinen löytää nimi saada mielenkiinto menettää tulkinta poikkeus hymy huolellinen hän ääni tarkoitus katsela maisema pinta paniikki yksinäinen toivo julma myrsky tupakka erityinen puuttua jättää loputon tarpeellinen rovaniemi pyöri tunne viedä puoli niska tuhat kiitollinen kiireinen todellisuus lopputulos riittävä ilma upea oire aamu vastuu tajuta valita syli nainen ihmetellä iso pystyä kärsiä etsiä tyyppi seurata pelottava suuri aiheuttaa sujua puhua luvata vino helmikuu vakava vaihde vauhti huvittaa mahdollisuus nuori tapaus mukava aika olo omituinen märkä humala vessa selvittää katse tapahtua yhteys nuorukainen me kirkas mahdollinen sentti äijä olosuhde pari selvitä muuttaa seikka door tänne todistaa erilainen elossa saatana huono piru harkita kolmas arvo jutella kortti lista operaatio viettää palata raskas satunnainen vara murha viina päätyä kristus esimerkki kieli opettaja hätä vanha ympäri fuck pohtia kutsu varaa käsittämätön puute heittää katu luulla keskustella baari king keino tietty ihastua homma tori luja itkeä mine muualla north normaali puu johtaa huoli johto vierähtää avaa job vaihtaa näkymä sivu jokainen tässä huomio suu tiede puita piste sattua paras sisäinen kasvu muu liike jonkinlainen käyttää katso käsittää varustaa muutos nähdä nykyinen elävä uusi valtakunta paikka torni erinomainen varmuus kertoa muut katsoa jää turvallinen korkea ainoa hoi you paska pysyä kekkonen minä onko totuus huhtikuu pelata kultainen karl luento ulkomaa kouvola teen arja lahja tammikuu joulukuu miljoona pankki lammas tieto markkinat pappa säästää muisto aamiainen haastattelu häntä homo merkki sisar taide helena general leipä osoite limu virhe vallankumous vanhankaupunki tuomio viikset chaplin viini itku rohkea vladimir vero kustaa lokakuu villi vaalean kilon sovittu tapahtuman nuorena tilauksen kysymyksen asut pöydälle kahville sohvalle erilaisiin monin junalla halki suurempia herätti viimeiseksi ylimääräistä sijaitsi poikia terve mee nukkunut suomelle väsymys vajaat mieleni väreissä teet huomenta surullinen kiinnostavaa tavallisen kuopio sinisen nenän käsiin punaiset vaiko joutua hukkaan kurssi kaupat kaulakoru sittenkään turhia ikää kerrosta viiniä näyttänyt viimeisessä mitä hädin kehoa autosta heikko kokonainen päähän omin tullessaan ruveta toisilleen puiden käydä iho huomata juo pienempi näköinen tekeminen lievä valittu raidallinen mahdolliset pimeys kotona hitto siisti hullu hereillä heitin jäljet virta ruumis noudattaa siivota ajo lee tilaisuus lähetti paperi vuotias suunnitella ala kaappi vihreä markkinoilla late maalattu koko valikoima osaava lukija impala uskonto big luopua union wc george vaatteet kuvio rasva vuosi laski lehti erottaa isäntä kirja lauri kiinnostaa julkinen pohja sisustettu lähtö kallis avain kohtaus jälki kansi kirjoitus avaimet mahdoton ulko hahmo laulaa väri ikuisesti koira säilyttää elokuu kulttuuri murhaaja kristitty western mamma viha espoo sininen insurance vaarallinen terroristi suru isku todellinen erkki cocktail yrjö kehitys riski luokka tuska syödä perhonen vieras vastaus vaimo piikki sielu viesti rata kesä litra paavali linna yksiöä mummo henki tulevaisuus hihat kriisi selkä tuntea kirjaimellisesti herne keltainen tilanne halpa pelit asiakas voice naama valta paketti vapaus pomo hieno tarttua margariini lupa kuori siivet järki vapaapäivä raaka matto grand kuu pelätä jokiu pehmeä ryhmä saari leikkiä ulkopuolella päivä ehdoton sohva kg mr sinä varovainen palm laittaa positiivinen kilometri oikeus maistua ihme komea vaiva side tuhansia ratsastaja berlin paita kissa ura ad tyttö tohtori elokuva seos näkökulma turku liha joulu tee ongelma richard sataa aikuinen veri neuvostoliitto kuolla porukka james makkara maalla metri oliiviöljy iii jussi ukko john syntyä virallinen tytär aurinkolasi housut satu tunnelma esko kaveri piha keskiviikko aurinko maito keittiö hame reissu ms kone hiki rouva kuva yhteiskunta lahti tuomari ilta kaveria historia pää uimaan real small free tapa kalja suomi naapuri juhlia helsinki jonne vanhemmat toiminta kakku energia valmis aihe juttu osallistua projekti ilmoittaa johannes kukka kesäkuu sekaisin muisti uskoa mielenkiintoinen toukokuu täydellinen apua hiukset syksy sokeri vapaa sunnuntai men suola yksin viimeinen vaikea kengät suhde alku kukat kukkia tunti kevät viikonloppu finland vaihe it egypti räjähdys korko kerjäläiset presidentti kadonnut tulos suomessa nokia pohjanmaa eurooppa