Tänään on 21.07.2018 16:36 ja nimipäiviään viettävät: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna ja Jenny. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Tuomittu elämään:

Muistoja

Julkaistu: · Päivitetty:

Helmikuussa 2007 En tiedä, onko mitään järkeä kirjoittaa ylös X:n ja minun välillä tapahtuneita muistoja. Meidän yhteiselomme on nyt lopullisesti ohi. Avioeron viimeinen vaihe pitäisi vain laittaa vireille, ja olenkin kirjoittanut pohjan valmiiksi työpaikan tietokoneelleni, mutta en vain ikinä muista kirjoittaa sitä loppuun ja lähettää Helsingin käräjäoikeuteen. En osaa sanoa, miksi en muista tehdä sitä. Unohdan sen vain aina. Kai se tuntuu hieman vaikealta, ja toisaalta pelkään, että siitä voisi käynnistyä X:lle jonkinlainen vainoamisvaihe minua kohtaan. Vaikka emme siis ole vielä virallisesti eronneet avioliitosta, emme ole enää yhdessä, emme ole myöskään enää missään yhteydessä, enkä edes ajattele häntä päivittäin. Minulla ei ole ikävä häntä enkä kaipaa hänessä yhtikäs mitään. Siksi tuntuu tyhjänpäiväiseltä alkaa kirjoittamaan ylös minkäänlaisia muistoja; ikäviä kokemuksia, keskusteluja erosta, riitoja, tapahtumia. Kuitenkin pelkään sitä, että unohdan jotain tärkeää, sillä huomaan jo nyt unohtaneeni suurimman osan väkivaltaisuuksista. Psyyke pyrkii tasoittamaan mielen arpia ja saamaan ihmisen unohtamaan traumansa. Pelkään, että jos unohdan tapaukset, saatan vielä joskus seota, kuten sekosin viime syksynä, ja yritän palata X:n kanssa yhteen. Mistä siis aloittaisin? Se potkaisee pöydän päälleni makuuhuoneessa. Reiteen jää iso mustelma. Makaan sängyssä ja yritän nukkua. Se heittää minua kännykällä. Heh, iskunkestävällä kännykällä. Reiteen tulee taas iso kipeä mustelma. Olisi hankkinut iskunkestävän vaimon. Prahassa se huorittelee minua keskellä kaupunkia. Riitelemme. Kerron suorin sanoin mitä ajattelen siitä. Se ottaa minua hiuksista kiinni ja repäisee pääni taaksepäin. Ja sanoo: ”Vitun huora. Et kelpaa enää kellekään.” Niskaan sattuu ja tuppo hiuksia lähtee irti. Nauran ja sanon, että eiköhän yksi huora kelpaa Prahassa aina jollekin. Se poistuu paikalta. Vietän illan yksin. Se pyytää hakemaan hänet autolla baarista, Ruoholahdesta. Paluumatkalla se antaa vääriä ajo-ohjeita, johon vastaan, että kyllä osaan ajaa täältä kotiin, ja että käännytään vasta seuraavasta risteyksestä. Se käskee minun ajaa sitä reittiä, mitä hän neuvoo. Sanon sille, että katso nyt, tuo katu on umpikuja, käännytään vasta seuraavasta. Se raivostuu ja alkaa repiä auton sisällä osia autosta irti. Pysäytän auton tien reunaan ja käsken sitä lähtemään ulos autosta, menköön taksilla kotiin. Se tarttuu päähäni ja hiuksiini kiinni ja alkaa riepottaa minua. Se kestää kauan. Yritän päästä irti, itken ja ulisen hätääntyneenä jotain sekavaa. Sitten se lopettaa. Katson ulos, näkikö kukaan tapahtunutta. Kadun toisella puolella seisoo mies, joka katsoo suoraan meihin. Se näyttää siltä, että aikoisi hetken tulla katsomaan, mitä tapahtuu, mutta jatkaa sitten matkaansa. Vilkuilee vielä taakseen. Haluaisin vajota maan alle. Yritän näyttää viileältä ja siltä, että kaikki olisi kunnossa. Huulessa maistuu veri. Se syntyi siitä, kun pääni osui rattiin ja auton osiin. Ääni pysyy, ihme ja kumma, tasaisena, kun käsken hiljaa X:ää nousemaan autosta. Vihdoin se avaa oven ja astuu ulos, ja minä ajan sekavana työpaikalle, jossa olen yötä. Aamulla itken ja tuijotan itseäni peilistä pukuhuoneessa samalla haroen hiuksiani, joita lähtee kourallisia irti. Ne putoavat lattialle. Huuleni on auennut ja silmäkulmaan on tullut mustelma. En ole vihainen, ainoastaan hämmentynyt ja peloissani. Yritän psyykata itseni vihaiseksi. En osaa. Pakotan itseni esittämään vihaista pari päivää, jotta mies tajuaisi tehneensä väärin. Oikeasti olen täysin turta. Olen joutunut jäämään ylitöihin. Minulla on virtsarakontulehdus, mutta joudun olemaan pitkissä kokouksissa koko illan, mikä on yhtä tuskaa. Appiukko on tullut kotiimme kylään, ja X on vihainen, koska olen vielä töissä. Puhelimessa pyydän, että se hakisi minut töistä autolla, koska en usko pystyväni istumaan tuntia linja-autossa. X hakee minut myöhään illalla, ja on edelleen vihainen. Se ei puhu mitään koko matkan aikana. Kävelemme autohallista mäkeä alas kotiin. Sitten se alkaa tentata, miksi kokoukset kestivät niin kauan, ja minä selitän. Se ei usko minun puhuvan totta. En enää muista miksi niin käy, mutta porraskäytävän oven luona X ottaa minusta kiinni ja paiskaa minut ruusupensaaseen. Satutan selkäni talon seinään. En jaksa tähän nyt enää kirjoittaa, miltä minusta tuntuu. Sanotaan vaikka, että tuntuu pahalta. Ryömin pois pensaasta, vaatteeni ovat mullassa. Olen seuraavinani miestäni rappukäytävään. X:n päästyä kulman taakse käännyn ja säntään ulos talosta. Juoksen ylämäkeen, pois talolta, ja tunnen, miten maitohapot alkavat kertyä lihaksiin. Mäki tuntuu pitkältä. Hoen mielessäni ’askel, askel, askel, askel’ ja juoksen. Kauhukseni kuulen, miten X on lähtenyt perääni juoksemaan. Ajatus saa minut paniikkiin. Säikähdän itsekin, kun kuulen itseni huutavan tukahtuneesti apua. Juoksen niin nopeasti kuin jaksan. X:n askeleet lähenevät, ja se pian se tarraa minusta kiinni. Huudan vieläkin apua ja X sihisee minulle hampaidensa välistä ja käskee olla hiljaa. Lähellä on ihmisiä. En muista miten ilta päättyi. Hanna on kylässä. X on ollut ikävä ja epäkohtelias sille ja minulle. Olen mielestäni aiheesta harmistunut. Menen nukkumaan, Hanna nukkuu olohuoneen sohvalla. Sängyssä X alkaa kertoa, mitä ajattelee Hannasta. Käännän kylkeä ja käsken sen olla hiljaa. Se jatkaa ivaamista, ja esitän nukkuvaa. Silloin X tarraa päästäni kiinni ja alkaa vääntää. Säikähdän, huudan Hannaa auttamaan, jolloin X puree minua käsivarresta. Olohuoneesta ei kuulu mitään, Hanna ei ole herännyt. Makaan peiton alla ja olen säälittävä, itken. Käsivarteen jää iso mustelma, hampaanjäljet. Viikon kuluttua olemme Irlannissa ja joihinkin valokuviin on tallentunut kuva minusta hihattomassa topissa. Käsivarressa on vielä jäljellä musta rinki. Olemme riidelleet. Niin, taas. X soittaa äidilleen ja kertoo, mitä olen sanonut. Haha. Kyllä, tämä on totta. Sitten se sanoo, että ”tekisi mieli pistää lihoiksi tuo ylimielinen paska”. Siihen anoppi kysyy, että ”onko se ylimielinen?” Rakas anoppi, you got the point. Anoppilassa X huorittelee minua vanhempiensa kuullen. Makaan yöpaidassa peiton alla ja koen itseni aika puolustuskyvyttömäksi. Sen vanhemmat tulevat makuuhuoneeseen katsomaan, mistä riitelemme. X haukkuu minua painokelvottomin sanoin. En pysty vastaamaan mitään nasevaa, sillä sen vanhemmat kuulisivat kaiken. Olen järkyttynyt, etteivät vanhemmat puutu X:n sanoihin. Kuinka ne voivat antaa poikansa puhua minulle noin? Isän kuolemasta on kulunut 6 päivää. Olemme kuitenkin menneet ystäväni häihin. Alkoholijuomia on tarjoiltu, X:lle ilmeisesti vähän enemmänkin. Jatkopaikassa se alkaa haukkua ystäviäni, häitä, minua, kaikkea. Sitten se haluaa lähteä kotiin. Sanon, että mene yksin, minä tulen perässä myöhemmin. Se tarraa minusta kiinni ja sihisee jotain hampaiden välistä. Pyristelen irti ja lähden kävelemään portaita baarin alakertaan. Se tulee perässä, tarttuu minusta molemmilla käsillä kiinni ja painaa portaiden kaidetta vasten, kipeästi. Sattuu ja hätäännyn. Yritän pyytää ohikulkevilta ihmisiltä apua. Sanon X:lle, että sattuu. Se painaa minua entistä tiukemmin kaiteeseen. Sitten se tiuskaisee jotain, mitä en unohda koskaan. ”Isätön paska. Saatanan isätön paska.” Sinä yönä menen Annen luokse nukkumaan. Aamulla alkaa taas älytön puhelinsoittorumba. X hyvästelee minut jälleen ja uhkaa itsemurhalla. Se alkaa hakata päätänsä kivilattiaan. Puhelimeen kuuluu hirveitä kumauksia. Huudan ”X, älä, X, älä tee mitään, LOPETA!!!!” Anne säntää säikähtäneenä vierashuoneeseen ja pääsen ystäväni syliin. Anne tietää, minun ei tarvitse edes selittää sille. En tiedä osaanko kirjoittaa tähän juuri nyt mitään enempää. Sattuu, kun yritän kaivella muistoja esiin. Kuitenkin joka lauseen kirjoitettuani tunnen puhdistuvani ja parantuvani jostain. Mutta häpeän sitä, mitä kaikkea olen sietänyt. Sen häpeän välttäminen on suurin este penkoa muistoja. Haluaisin kuitenkin kirjoittaa tähän kaiken pahan, mitä sisälläni on. Väliäkö sillä, vaikka ne ovatkin ehkä aivan pieniä asioita.

Avainsanat: ääni yötä ystävä yrittää you yksin virallinen viimeinen vihainen viettää veri vastata vanhemmat vaimo vaihe usko unohtaa työ työpaikka tuska tunti tietää tee tarvita tapahtuma talo aksi sänky syksy soittaa sohva sinä seinä saatana reitti ratti rakas pöytä päästä pää päähän pyytää puhua puhelin porras poika pieni peittio peli paska pari paluumatka palata painaa paha ottaa onko olohuone ohje näyttää nukkua niska nauraa mäki musta musti mitä minä mies mieli makuuhuone lähteä lopettaa linja lause laittaa käynnistyä kävellä kännykkä kysyy kylä kuva kuolema kulunut koti kokous koko kirjoittaa kipeä keskustelu kertoa kaupunki katu katso katua jää järki juosta jonkinlainen jatkaa itkeä iso irlanti ilta ikävä ihminen ihme häpeä häntä hän häät huora hius herätä helsinki helmikuu heittää haukkua hanna hankkia esittää ero baari avaa auttaa autosta auto astua askel apua appiukko antaa anoppi anne ajo ajatus ajatella ajaa aika aihe


blogivirta.fi