Plöki/Notatki z podziemia: Barsoomin tanssi (toinen esseeluonnos)

» Lue blogi... Julkaistu: 20.05.2017 18:24 · Päivitetty: 20.05.2017 19:27

Barsoomin tanssi Edgar Rice Burroughsin tuotanto on jo isovanhempiemme lapsuudesta saakka – aivan kirjaimellisesti – ollut osa suomalaista mielenmaisemaa ja kulttuuria. Suuri elokuvamiehemme Aarne Tarkas (alkujaan Saastamoinen) lainasi sukunimensä Burroughsin Mars-seikkailujen vihreältä soturilta, Tars Tarkasilta. Veikko Huovisen essee Tarzan ja Suomi kuului lapsuuteni koulun lukukirjaan; sotien ja suojeluskuntalaisuuden aikakaudella muuan Lahja Valakivi taas sovitti apinamiehen seikkailut Suomen luonto-oloihin ja suomalaisen isänmaallisuuden tarpeisiin tarinoilla Tarsa-karhumiehestä. Näin hän antoi etukäteen vastauksen Huovista perusteellisesti askarruttaneeseen kysymykseen, mikä mahtaisi olla se suomalainen otus, joka orvon pikkupojan ottaisi huoltaakseen, kun meillä ei oikein ole kotoperäistä apinakantaakaan (edes savolaisia ei sellaiseksi lasketa). Tarzan tuli minun sukupolvelleni tutuksi ensin sarjakuvista, joita huolestuneiden tätien kaiken kivan kieltämisyhdistykset siihen aikaan tietenkin yhteen ääneen paheksuivat ylikansallisena hapatuksena ja raakamaisena väkivaltaviihteenä. Toki luin sitten myös Burroughsin alkuperäiset kirjatkin. Tädit eivät ilmeisesti olleet perehtyneet niihin, koskapa eivät vaivautuneet moittimaan niitä, vaikka ne olivat havainnollisen kielenkäyttönsä vuoksi huomattavasti pelottavampia kuin sarjakuvat konsanaan – eräänkin konnan pää roikkui muutaman lihaskuidun varassa pahan saatua palkkansa apinamiehen kovista kourista. Mutta minun lapsuudessanihan kirjojen lukeminen oli tätiyhteisön mielestä aina määritelmällisesti parempi harrastus kuin sarjakuvien, riippumatta siitä mitä luettiin. Mytologia- ja kansanperinnetutkimus ei ole alaani, mutta iirinkielisiä myyttikertomuksia vuosikausia tavailtuani en enää kykene ottamaan tuota täteilyä vakavasti. Jo muinaiset metsästäjä-keräilijät ovat kertoneet leiritulillaan sankaritarinoita, jotka eivät ole erottuneet mitenkään edukseen populaari- ja massakulttuurissa vatvotuista: kivikauden mies luultavasti osaisi arvostaa Tarzanin seikkailuja paljonkin. Se, onko sankaritarina hyvä vai huono, kuuluu lajityypin puitteissa arvioitavaksi. Moralisoivan kauhistelun sellaisten tarinoiden väkivaltaisuudesta näkisin lähinnä kategoriavirheen luonteisena: ei sankarimyytille tule asettaa samoja laatukriteereitä kuin esimerkiksi korkeakirjalliselle tunnustusromaanille. Se, että yhteiskuntamme tuottaa harmillisen paljon häiriköivää hylkiömiesainesta, jonka moraali, maailmankuva ja taiteellinen näkemys jää tusinaviihteen sankaritarinoiden tasolle, on kokonaan toinen ongelma. Oma lukunsa olivat sitten Tarzan-elokuvat. Niissä apinamies oli tosiaan apinamainen, eikä hänellä ollut senkään vertaa sivistyksen pintasilausta kuin kirjojen urholla. Itse asiassa tuntuu siltä kuin monien hyvin kielteiset mielipiteet tästä sankarista perustuisivat juuri elokuvien Tarzan-hahmoon, joka on selvästi kirjoissa kuvattua hölmömpi ja rasistisempikin. Kirjojen Tarzan näkee kovasti vaivaa sivistyäkseen, mutta juuri siksi, että hän tuntee sivistyksen, hän voi vapaaehtoisesti valita elämän ilman sitä. Elokuvien Tarzan, tunnetuimpana esittäjänään syntyjään transsilvaniansaksalainen olympiauimari Johnny Weissmüller, on sitä vastoin pelkkä mölisevä juntti, jonka roolisuoritukseen itse kirjailija Burroughs ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Sarjakuvalehtien Tarzan oli saanut vaikutteita sekä elokuvista että kirjoista. Kuten massatuotetuissa sarjakuvissa yleensä, päähenkilön kasvu ja kehitys oli jäädytetty tiettyyn muuttumattomuuden vaiheeseen, samalla tavalla kuin vaikkapa Masi on palvellut samassa tukikohdassa saman kersantti Ärjylän alaisena jo ennen minun syntymääni. Kirjoissa sitä vastoin sekä Tarzan itse että hänen seikkailujensa miljöö muuttuvat merkittävästi sarjan edetessä alkuvaiheistaan kultakauteensa ja loppupuolen väsyneisiin kertausharjoituksiin. Alkupuolella seikkailuja Tarzan on henkilö, jolla on syntymäaikansa ja syntymäpaikkansa. Hänen vanhempansa haaksirikkoutuvat ja menehtyvät Afrikan rannikolle, mutta Tarzan-vauvan adoptoi apinanaaras, joka on menettänyt oman poikasensa – ei simpanssi eikä gorilla, vaan mangani , kuten näiden apinoiden omalla kielellä sanotaan: lähes inhimillinen, puhekykyinenkin apina. Tarzan on syntyjään englantilainen aatelismies John Clayton, Greystoken lordi, mutta apinat antavat hänelle pilkkanimen Valkonahka, heidän kielellään Tarzan. Tarzan omaksuu sekä manganiapinoiden että valkoisten miesten kielen ja kulttuurin ja rauhoittuu Janensa aviomieheksi, mutta veri vetää yhä seikkailemaan. Vähitellen perhe ja koti haihtuvat ja hapertuvat pois näkyvistä samalla kun viidakkoseikkailuista siirrytään yhä enemmän kadonneisiin maailmoihin Tarzanin itsensä muuttuessa ihmisestä myyttiseksi metsänhaltijaksi. Kadonnut maailma kirjallisena genrenä tarkoittaa tarinoita, joissa löydetään länsimaiselle sivistykselle aiemmin tuntemattomia tai vain hämärästi tuttuja sivilisaatioita. Tämän löytöretkistä ja siirtomaiden valloituksesta innoituksensa saaneen lajityypin perustajana pidetään Henry Rider Haggardia – viktoriaanisen ajan viihdekirjailijaa, jonka teoksista on suomennettu ainakin Kuningas Salomon kaivokset . Rider Haggardin sankari on Allan Quatermain, joka on paljon selvemmin britti-imperialismin asialla kuin valkoihoisten kulttuuriin kriittisesti ja epäillen suhtautuva Tarzan. Toki Quatermainkin esitetään oikeudenmukaisena ja alkuasukkaille myötämielisenä siirtomaaherrana, jolle brittiläisen kotimaan arkielämä ei sovi ja jonka sydän on viime kädessä Afrikassa. Quatermain löytää Afrikasta unohdettujen kulttuurien jäänteitä ja kulta-aarteita, mutta rikkaudet eivät tyydytä hänen levotonta sieluaan, ja hänen suhteensa imperialismiinkin pysyy sen verran jännitteisenä ja kyseenalaistavana, että voi olettaa hänen hahmonsa jossain määrin vaikuttaneen Tarzanin asennemaailmaan. Molemmat sankarit ovat kahden maailman välissä – valkoisten sivistyksen ja Afrikan alkuvoiman. Kadonneiden sivilisaatioiden sirpaleet nousevat niin musertavaan valta-asemaan Tarzan-sarjan loppupuolella, että nuori ja naiivikin lukija huomaa kirjailijan kiertävän väsyneenä kehää. Sarjan ensimmäisissäkin kirjoissa tämä aihe kyllä esiintyy, ja siellä Burroughs soveltaa sitä kiintoisan omintakeisesti. Tarzan löytää kartoittamattomasta Afrikasta Oparin kaupungin, joka on myyttisen Atlantiksen viimeinen siirtokunta. Kaupungin nimi muistuttaa Vanhan testamentin Oofiria: se oli satamakaupunki, mahdollisesti Etelä-Arabiassa sijaitseva, josta Tyyron kuningas Hiiramin miehet Ensimmäisen Kuningasten kirjan mukaan hakivat ”neljäsataa kaksikymmentä talenttia” kultaa Salomolle. On siis lupa uumoilla, että Burroughs tarkoitti Oparin nimen väärän koivun takaa kiertäväksi viittaukseksi suuren edeltäjänsä Rider Haggardin menestysteokseen. Oparia asuttavat kauniit, surumieliset naiset, jotka ovat pakkonaimisissa apinamaisten hirviömiesten kanssa, ja myös kaupungin kieli on nykyisin Tarzanin apinakieltä, tai sen johdannainen. Kaupungin väestö on syntynyt Atlantiksen (!) ihmisten sekoittuessa manganiapinoihin (!!) ja sukupuolieron selittää se, että oparilaiset ovat perinteisesti surmanneet apinamaiset tyttövauvat ja ihmismäiset poikalapset (!!!). Oparin naisten sydämessä tai sukuelimissä on kuitenkin säilynyt halu ihmismäiseen mieheen, joten kaupungin ylimmäinen uhraajapapitar La rakastuu onnettomasti Tarzaniin heti kun tämä ilmaantuu maisemiin. Omalaatuisuudessaan Opar yksinään riittää tekemään Edgar Rice Burroughsista yhden kadonneen maailman lajityypin tunnustetuista mestareista. Sen asujaimisto kyllä mietitytti luonnontieteistä kiinnostunutta pikkupoikaa ja antaa myös aiheen pohtia kirjailijan rotuasenteita. Merkittävän osan teoksistaan hän kirjoitti kotimaansa pahimmalla ihonväriristiriitojen aikakaudella sitten sisällissodan, kun esimerkiksi Ku Klux Klan oli romantisoitu ja monet kaupungit säätivät paikallisia rotuerottelu- ja rotusortomääräyksiä. Sen takia Burroughsin suhde rasismiin on ollut suuri väittelyn aihe. Burroughsista tiedetään kiistattomasti, että yksityiselämässään hän kykeni luontevasti unohtamaan ihonvärin ja seurusteli sekä mustien että valkoisten kanssa. Toisaalta liikeasioissaan hän oli valmis käyttämään rasistisia tunteita hyväkseen häikäilemättömän myyntimiehen otteella. Tästä hyvä esimerkki on hänen suurtilansa Tarzanan tapaus. Rikastuttuaan kirjailijana hän osti Kaliforniasta suuren maapalan, jonka hän nimesi viidakkosankarinsa mukaan tarkoituksenaan perustaa sinne maatila. Esikaupungin pojasta ei kuitenkaan tullut viljelijää eikä karjamiestä, ja pian osoittautui, että Tarzana Ranch oli Burroughsille pelkkä taloudellinen rasite. Niinpä hän päätyi pätkimään koko läänin erillisiksi tonteiksi ja myymään näitä parselleja uuden kodin perustajille: markkinoinnissaan hän nimenomaisesti korosti, että tästä oli tarkoitus luoda täysvalkoinen naapurusto ja turvallinen kasvuympäristö valkoihoisille lapsille. Vastaavalla tavalla hän joutui myös pulp -viihdekirjailijana myötäilemään lukijoidensa ennakkoluuloja. Siksi emme Tarzan-sarjassa tapaa ainoatakaan kaksiväristä lemmenparia – emme toki myöskään pelottavaa mustaa raiskaajaa, joka koettaisi koskea valkoiseen naiseen. On tietysti kuvaavaa, että silloiselle yleisölle saattoi myydä helpommin ajatuksen apinasta (Oparissa) kuin mustasta miehestä valkoisen naisen sukupuolikumppanina. Valkoisia ihmisiä ja eurooppalais-amerikkalaista sivilisaatiota Burroughs ei kuitenkaan yksiselitteisesti ihannoi. Tarzan-kirjojen roistot ovat tavallisesti valkoisia miehiä, jotka tunkeutuvat Afrikkaan pahat mielessä; tosin sarjan loppuosassa, hyvin epätyypillisessä Tarzan-romaanissa Tarzan Sumatran viidakoissa , tavataan myös seksuaalihimokkaita japanilaisia upseereja, jotka ahdistelevat valkoisia tyttöjä. Tämä romaani on syntynyt Yhdysvaltain Tyynenmeren sodan propagandaksi, ja siitä kannattaa panna merkille, että yhtenä japanilaisupseerien vastenmielisistä piirteistä esitetään juuri rasistinen rotukorskeus, amerikkalaisuuden parhaana puolena taas kansallisuuksien sulatusuuni, josta Burroughs antaa ymmärtää olevansa isänmaallisesti ylpeä. Tarzanin suhde mustiin afrikkalaisiin on erittelevä: hän taistelee taikauskoisia ihmissyöjä- ja ihmisuhraajaheimoja vastaan, mutta hänen liittolaisinaan esiintyy hyviä heimoja, joilla on luonnostaan sydämen sivistystä. Tärkein näistä ovat tietysti wazirit, joiden nimi merkillistä kyllä on lainattu Afganistanin ja Pakistanin rajaseudulla asustavalta, erityistä paštun kielen murretta puhuvalta kansanryhmältä. Waziri kuulostaa toki uskottavalta afrikkalaisheimon nimeltä, koska ihmistä tarkoittavien sanojen monikko swahilin kielessä alkaa wa -. Sarjakuvissa waziriheimoa johti vanha ja arvokas Muviro, ja niissä esiintyi usein myös Muviron pojanpoika, johon me poikaikäiset saatoimme samaistua. Pojan isäksi oli oletettavasti ajateltu Muviron poika Wasimbu, joka oli kirjasarjan maailmassa menettänyt henkensä puolustaessaan apinamiehen vaimoa ja kotia . Pojanpoikaa ei romaaneissa mainittu, hän oli kokonaan sarjakuvantekijöiden luomus. Alkujaan Tarzan oli kuitenkin itse noussut wazirien päälliköksi ja hänet oli hyväksytty heimoon. Muviro ilmaantui kirjasarjassa kuvioihin vasta myöhemmin, jolloin Tarzanin suhde heimoon oli muuttunut bwanamaisemmaksi ja vähemmän läheiseksi: hän ei enää ollut yksi wazireista, vaan heimon valkoihoinen isäntä ja suojelija. On mahdollista, että kirjailija joutui laajan yleisön makutottumuksia myötäilläkseen muokkaamaan wazirien ja Tarzanin suhdetta enemmän siirtomaakirjallisuuden valmiiden kliseiden (esimerkiksi Edgar Wallacen Sandi -romaanien) näköiseksi. Tämä ei olisi ollut ensimmäinen kerta. Hiljattaisen mainetta puhdistavan elämäkerran mukaan esimerkiksi julman miehen maineen saanut tutkimusmatkailija, tohtori Livingstonen löytäjänä tunnetuksi tullut Henry Stanley oli itse asiassa huomattavasti aiempaa käsitystä oikeudenmukaisempi ja asiallisempi kaveri, mutta joutui kirjoissaan stilisoimaan itsensä kovaluontoiseksi kantajiensa rääkkääjäksi, koska lukeva yleisö odotti brutaalina pidetyn Afrikan kesyttäjältä armottomia otteita. Elämäkerran mukaan hänelle pestautui siksi töihinkin kaikenlaisia raakoja rasisteja, joiden julmuuksia hän sitten joutui parhaansa mukaan hillitsemään. Uskoo ken tahtoo, mutta Burroughsinkin asenteissa on havaittavissa tällaisia ristiriitaisuuksia, jotka selittyvät parhaiten vastentahtoisena yrityksenä sopeutua rasismin hyväksyvään ilmapiiriin. Wazirit ovat ihmissyöntiä ja muita raakuuksia kavahtavia, jaloja villejä, mutta myös julmille kiduttajaheimoille Tarzan, tai kirjailija, osoittaa tiettyä inhimillistä ymmärtämystä. Kun sellainen heimo valmistautuu silpomaan kuoliaaksi ranskalaisen upseerin Paul d'Arnot'n, josta apinamiehen pelastamana tulee myöhemmin tämän hyvä ystävä, Burroughs kiirehtii korostamaan, että kyseessä on heimo, joka on aiemmin elänyt Belgian Kongon alueella ja kärsittyään kuningas Leopoldin julmuuksista katkeroitunut kaikkiin valkoisiin. Minään kovin syvällisenä kolonialismin kritiikkinä tätä ei toki voida pitää, sillä Leopoldin Kongo oli monella tavalla helppo maali. Itse asiassa Belgian Kongon murhenäytelmää käytettiin omana aikanaan pitkälti siirtomaavallan moraalisena puolustuksena: Leopold oli voinut riistää Kongoa siksi, että se oli ollut hänen henkilökohtainen liikeyrityksensä, johon Belgian viranomaisilla ei ollut sanomista. Jos se olisi alun pitäen ollut oikea asiallisesti valvottu ja hallinnoitu siirtomaa, verilöylyltä olisi vältytty – katsoivat aikalaiset. Burroughsin omia asenteita pohdittaessa on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että hänen maailmassaan julmat ihmissyöjävillit ovat mitä ovat, koska valkoisen miehen raakuudet ovat kovettaneet heidän luonteensa – heidän armottomuutensa taustalla on siis inhimillisesti myötäelettäviä syitä. Jos kirjailija olisi sellainen rasisti kuin joskus kuulee väitettävän, luulisi, ettei hänen tarvitsisi kehitellä selityksiä afrikkalaisten julmuudelle: rasistin mielestähän kaikki mustat ovat pahoja raakalaisia silkkaa mustuuttaan. Tarzan suhtautuu kyllä Afrikan alkuperäisväestöön aina ylemmyydentuntoisesti. Osittain kyse on siitä, että hänelle viidakon eläimet, eivät vain apinat, ovat viime kädessä ihmiskuntaa läheisempiä. Taustalla väikkyy suoranainen kristillinen perisyntikäsitys: ihminen on langennut, turmelee, tuhoaa ja pilaa, kun taas eläimet elävät osana luontoa Jumalan luomien vaistojensa mukaan tappaen vain nälkäänsä. Mustatkin afrikkalaiset ovat Tarzanille ihmisiä tässä kielteisessä mielessä. Toki Tarzan toimii myös mustan miehen suojelijana valkoisen miehen ahneutta ja pahuutta vastaan. Musta mies kääntyy itkien viidakon valtiaan puoleen ja kertoo pahan valkoisen ahdistelleen ja surmanneen hänen läheisiään. Silloin Tarzan lähtee matkaan, jäljittää viidakkovaistojensa ja uskollisten eläinystäviensä avulla roiston ja ilmoittaa tälle: olet murhannut ja rääkännyt Tarzanin suojatteja, ja sitähän ei Tarzan hyvällä katso. Rangaistus on kuolema, ja Tarzan panee tuomion viipymättä täytäntöön järskäyttämällä rikollisen kaulaluut väkivahvoilla kourillaan säpäleiksi. Tarzan on viime kädessä eräänlainen kolonialisti – hän on syntyjään englantilainen lordi ja toimii yhteistyössä brittien kanssa, ja esimerkiksi romaanissa Tarzan ja kultaleijona hän asustaakin perheineen hyvin epäapinamaisesti suuren valkoisen bwanan bungalowissa uskollisten mustien waziri-sotureiden toimiessa palveluskuntana. Tässä kirjassa Tarzan perheineen jopa pukeutuu khakiin, joka on niin vahva siirtomaabrittiläisyyden symboli, että afrikaansin kielessä englantilaisen haukkumanimi on vieläkin kakie . Siirtomaaherrana hän on kuitenkin hyväntahtoista ja oikeudenmukaista laatua. Burroughs on poliittisesti konservatiivi sanan kirjaimellisessa merkityksessä, eli hän kannattaa olevia oloja ja vakiintuneita instituutioita. Samalla hän kuitenkin mieltää niiden olevan pahojen ihmisten turmeltavissa ja haluaisi mieluummin moraaliltaan puhtaita miehiä niitä johtamaan. Kolonialismikaan ei olisi epäoikeudenmukainen järjestelmä, Burroughs antaa ymmärtää, jos siirtomaaherrat olisivat Tarzaneita, eli paikallista elämäntapaa ymmärtäviä, oikeudenmukaisia ylituomareita. Samantyyppinen ajatus hyväntahtoisesta siirtomaavallasta vilahtaa esimerkiksi T. E. Lawrencella, ”Arabian Lawrencella”, joka ehdotti ”uutta imperialismia” – ei enää alkuasukkaiden riistoa, vaan yhteistyötä heidän kanssaan molempien etuja palvelevalla tavalla. Lawrence itse eli kuten opetti ja nosti arabit vapaustaisteluun heitä tuolloin hyvinkin siirtomaavallan otteella hallinnutta ottomaanien Turkkia vastaan ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Turkki oli sodassa Saksan puolella ja kansannousu vastasi britti-imperiumin etuja; hänen haaveensa oikeudenmukaisesta imperialismista ei kuitenkaan toteutunut. Burroughs oli tiukka antikommunisti, jolla oli Hollywood-aikoinaan omat riitansa unelmatehtaan punaisten radikaalien kanssa. Kirjoissaan hän ei kuitenkaan saanut kommunisteista roistoina paljoakaan irti. Parissa Tarzan-kirjassa esiintyy toki konnina ”punaisen Venäjän”, siis Neuvostoliiton, agentteja. Sen vielä antaa anteeksi, että heidän nimensä ovat piinallisen epäuskottavaa tekovenäjää. Suurempi moite on, että he ovat juuri konnankoukkujensa osalta mitäänsanomattomia peruslurjuksia, joiden tavoitteissa ja suunnitelmissa ei ole mitään kovin aatteellista. Pääbolševikki Peter Zveri (parempaa venäjää voisi olla Pjotr Zverev) ei esimerkiksi pyri niinkään lietsomaan afrikkalaisia kapinaan siirtomaaisäntiään vastaan, mikä kuulostaisi uskottavan kommunistiselta, kuin perustamaan oman siirtomaavaltansa Afrikkaan. Voi toki olla, että Burroughsin tietoisena tarkoituksena oli esittää kommunistit vain taas yhtenä valkonaamaisten onnenonkijoiden porukkana, joka tulee riistämään Afrikkaa ja afrikkalaisia – eikähän hän siinä nykytietojemme mukaan täysin väärässä ollutkaan. Hauskempaa on, että kommunistit kuvataan jonkinlaiseksi operettimaiseksi viitta- ja tikariveljeskunnaksi, joka tunnistaa toisensa salaisista käsimerkeistä, kuten esimerkiksi vapaamuurarien väitetään tekevän. Huomattavasti kommunisteja kiinnostavampi lurjus on Nikolas Rokoff, aatelistaustainen emigranttivenäläinen, joka esiintyy sarjan alkuosassa. Rokoff on hyytävän psykopaattinen manipuloija ja sellaisena väkevästi läsnä niissä kirjoissa, joissa esiintyy. Pikkupoika-ajoilta minulle jäikin mielikuva Rokoffista Tarzanin arkkinemesiksenä, samanlaisena aina kuvioihin palaavana ikivihollisena kuin esimerkiksi Teräsmiehen Lex Luthor. Siksi olikin hämmentävää nyt aikuisena kirjoja uudelleen lukiessa huomata, että viidakon ankara laki tavoittaa roiston jo sarjan kolmannessa osassa, Tarzanin pedoissa . Sarjan katsotaan nousseen huippukohtaansa vasta sen jälkeen, joskus Talttumattoman Tarzanin ja Kauhean Tarzanin aikoihin, mutta demonisen Rokoffin menehtyessä Tarzan-universumin paholainen kuoli ja helvetti jäätyi, eivätkä myöhemmät kelmit oikein koskaan kyenneet sulattamaan sitä uudelleen. Rokoff kuuluu siihen osaan Tarzanin seikkailuja, joissa pysytellään vielä siirtomaa-Afrikan asetelmissa, jos kohta sielläkin kummittelee Oparin kaltainen fantasiaelementti. Tarzania kasvattavat suuret apinat ovat fantasiaa nekin, mutta luontevaa jatkoa sille, mitä suuri yleisö kirjoittamisen aikaan tiesi Afrikasta. Sekä simpanssien että gorillojen tutkimus niiden omassa elinympäristössä on päässyt vauhtiin vasta 1900-luvulla, ja ajatus, että Afrikan viidakoiden pimeydessä eläisi älyltään lähes ihmisen vertainen apinakansa, jolla olisi myös jonkinlainen puhekieli, tuntui Burroughsin kirjoittaessa romaanejaan lähestulkoon järkeenkäyvältä. Burroughs oli lajityypissään edelläkävijöitä kehitellessään keinotekoista kieltä tarinamaailmoilleen. Apinoiden käyttämät avainsanat – kreegah, bundolo, mangani, kagoda - muistamme Tarzan-kirjoista tai lapsuuden Tarzan-kerhon apinain kielen sanakirjasta, mutta myös Pal-ul-donille, yksinomaan romaanissa Kauhea Tarzan esiintyvälle hännällisten ihmisten ja esihistoriallisten eläinten laaksolle hän loi oman kielen. Mikään Tolkien hän ei toki ollut: hänen kielensä ovat joko apinain kielen kaltaisia yksinkertaisia koodeja ilman kielioppia (jotka kyllä vastaavat aika hyvin sitä, millä tasolla simpanssien ja gorillojen kyky käyttää kieltä on) tai sitten pelkkiä englannin kielioppirungon päälle koottuja sanastoja, kuten Pal-ul-donin kieli. On vaikea sanoa, miten paljon Burroughs ylipäätään osasi muita kieliä kuin englantia. Hänen apassikirjansa Intiaanipäällikkö ja Intiaanipäällikön kosto erottuvat realismissaan edukseen sekä intiaaneja demonisoivista että heitä ihannoivista lännentarinoista, ja niissä esiintyy myös autenttisia apassikielisiä nimiä ja sanastoa. Olisi mukavaa voida uskoa kirjailijan perehtyneen ratsuväkiaikoinaan apassikulttuuriin ja -kieleen riittävän hyvin voidakseen kirjoittaa nämä romaanit oman käytännön asiantuntemuksensa pohjalta, mutta valitettavasti näin ei ole. Hänen tärkeimpien lähteidensä joukossa oli kuitenkin toisen ratsuväkiveteraanin, kapteeni John Gregory Bourken tutkimus chiricahua-apassien tavoista ja perinteistä. Bourkesta tiedetään, että hän vaati ratsuväen palvelukseen tiedustelijoiksi pyrkiviä apasseja kertomaan ystävyyden osoitukseksi jotain heimonsa kielestä, tavoista tai historiasta. Tällä tavalla Bourke saikin koottua valtavasti etnologista tietoa apassikulttuurista, ja hänet luetaankin nykyään amerikkalaisen kansatieteen klassikoihin. Burroughsin kynä muutti Bourken tieteellisen työn tulokset mukaansatempaavaksi seikkailutarinaksi. Valitettavasti Burroughsin romaanit intiaanisoturi Shoz-dijijistä ovat ansaitsemattomasti jääneet Tarzanin ja John Carterin varjoon. Shoz-dijijin tarinassa intiaaneista ei yritetä tehdä partiopoikia, vaan heidän raakuuksiaankin kuvataan realistisesti. Tietenkin sen takana on myötäelettävä motiivi eli katkeruus valkoisia maanryöstäjiä kohtaan, aivan kuten julman afrikkalaisheimon rotuvihan taustalla olivat sen kärsimykset kuningas Leopoldin vuosina. Shoz-dijiji itse on valkoinen poika, jonka apassisoturi adoptoi vauvana surmattuaan lähinnä huvikseen hänen vanhempansa ja josta tulee heimonsa ankarin ja katkerin valkoisten vihaaja. Adoptioisä on itse Geronimo, mutta tämä selviää lukijalle vasta vähitellen, sillä kirjailija viittaa häneen apassikielisellä nimellä Go-yat-thlay (nykyään se kirjoitettaisiin Goyaa łé ). Valkoisten antama liikanimi kuuluu toiseen, intiaanien omien ihmissuhteiden kannalta epäoleelliseen maailmaan. Intiaanipäällikkö -kirjat ovat erinomainen vastatodiste Burroughsiin suunnatuille rasismisyytöksille. Suurimmat roistot ovat niissäkin valkoisia: rajaseudulle änkeävästä kansasta merkittävä osa on lukutaidotonta ja sydämeltäänkin sivistymätöntä roskaväkeä, joka sekä juo itse että myy intiaaneille viinaa, tyypillisimpänä esimerkkinä kapakanpitäjä ja sutenööri Paskainen Cheetim. (Sana ”Paskainen” on suomentajan omaa revittelyä, sillä alkutekstissä Cheetim oli vain dirty , likainen; mutta mitenkään liiallisuuksiin kääntäjän ei voi sanoa menneen, sen verran epämiellyttävästä tyypistä on kyse.) Kaikkien ihmisten yhteistä inhimillisyyttä kirjailija taas korostaa viittaamalla adoptoidun pojan skotlantilaiseen alkuperään: Skotlannin muinaiset klaanisoturit olivat Burroughsin mielestä pohjimmiltaan samantyyppisiä hurjia villejä kuin Geronimo, eivät huonompia eivätkä parempia, joten jokin kosminen oikeudenmukaisuus toteutuu apassipäällikön kelpuuttaessa kasvattilapsekseen skottien jälkeläisen. Apinain kieli on Tarzan-kirjoissa alun perin vain ”suurten apinoiden”, siis ihmisapinoiden kieli. Sarjan mittaan myös pienet marakatit tuntuvat oppivan sitä yhä paremmin, ja lopulta näyttää siltä että sitä ymmärtävät muutkin eläimet: esimerkiksi kirjailijan kuvatessa villin kissapedon ajatuksia, jotka tietysti pyörivät enimmäkseen saaliseläinten ympärillä, niistä käytetään apinainkielisiä nimityksiä. Tämäkin osoittaa, kuinka Burroughs yhä enemmän leipääntyi Tarzan-kirjojen kirjoittamiseen: mielikuvitusmaailman alkuperäiset lait eivät enää pysyneet koossa,vaan kirjailija meni mieluummin siitä, missä aita oli matalin. Samasta väsähtämisestä kertovat mielestäni sarjan loppupuolen kadonneista maailmoista ainakin kaksi. Tarzan, viidakon valtias on kummallisen harhaanjohtavasti nimetty, koska siinä tutustutaan ristiretkikeskiajan jäljiltä Afrikan uumeniin jääneeseen yhteiskuntaan. Seuraavan osan nimi on huomattavasti osuvammin Tarzan ja kadonnut valtakunta – tämä valtakunta on antiikin Rooma, joka sekin jatkaa elämäänsä pimeän maanosan sydämessä. Kumpikin miljöö on kliseekamaa lavastevaraston pohjalta, eikä niissä ole paljon mitään Burroughsin omaa. Huomattavasti enemmän arvostan niitä romaaneja, joissa tekijä palaa omiin vanhoihin mielikuvitusmaailmoihinsa: Tarzanissa ja kultaleijonassa sekä Voittamattomassa Tarzanissa Opariin, teoksessa Tarzan maan uumenissa taas maanalaiseen Pellucidariin, joka siihen asti ei ollut esiintynyt Tarzan-kirjoissa, vaan omassa romaanisarjassaan. Pal-ul-donista hän ei kirjoittanut uusia kirjoja, mikä tuntuu hämmentävältä, sillä Tarzan-sarjakuvissa se oli hyvinkin suosittu aihe – kuten toki myös Pellucidar. Oparissakaan ei Voittamattoman Tarzanin jälkeen enää käyty, mutta seikkailussa Tarzan ja kultakaupunki – jo kirjan nimi kuulostaa pahaenteiseltä: ei taas näitä – sankari eksyy Cathne-nimiseen muinaissivilisaation jäännekaupunkiin, joka tunnetaan kulta-aarteistaan. Kaupunkia hallitsee tietysti pimahtanut kuningatar, joka rakastuu sankariin, eli kirjailija plagioi siinä omaa itseään ja Opariaan. Tämän jälkeen Burroughs koetteli lukijaparkoja myös kirouksella nimeltä Tarzan ja kielletty kaupunki , jossa hän puolestaan plagioi Tarzania ja kultakaupunkia . Myönnän, etten ole lukenut tätä teosta, mutta tavallisesti luotettavat tahot (kuten merkittävän Burroughs-monografian Master of Adventure kirjoittanut Richard A. Lupoff) ovat antaneet ymmärtää, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka ilman kyseistä tekelettä. Urheassa Tarzanissa Burroughs rakentaa taas yhden valkoihoisen Euroopan historian ulkoilmamuseon, mutta tällä kertaa se on aitoa Burroughsia – nimittäin Midianin kansa, joka tunnustaa julmaksi parodiaksi vääristynyttä muotoa ensimmäisten kristittyjen uskonnosta. Midianin kansan perustaneet Aatami ja Eeva ovat varhaiskristitty Angustus (siis Angustus, ei Augustus) Efesolainen ja hänen markkinoilta ostamansa vaaleahiuksinen, pohjoisen barbaarikansojen keskuudesta vangittu orjatar vailla nimeä. Burroughs luonnehtii Angustusta epileptiseksi uskonfanaatikoksi, jonka kristillisyys on pikemminkin apostoli Paavalin sankaripalvontaa: ”Paavali” on itse asiassa midianilaisten ”kristinuskossa” tärkeämpi hahmo kuin Jeesus. Kun Paavali teloitetaan marttyyrina, Angustus sekoaa lopullisesti ja pakenee tyttöineen Afrikan viidakoihin. Tämä tarina olisi jännittävä kertoa tarkemminkin, Burroughs toteaa Urhean Tarzanin alkusanoissa; mutta samalla hän vihjaa, että epileptisen uskovaisnörtin pakkorakkaudessa orjattareen ei ollut kohottavan lemmentarinan ainesta. Epilepsia on Burroughsin ruumiillista kauneutta ihannoivassa maailmankatsomuksessa tietenkin kokonaisvaltaisen vammaisuuden ja rappion merkki, ja ajatus kiihkomielisestä, rujosta Angustuksesta kähmimässä kultatukkaista kaunotarta tuntuu pornahtavan tabulta. Midianilaiset, jotka suurimmaksi osaksi ovat perineet epilepsian Angustukselta, taas pitävät sitä pyhänä tautina. Heidän vanhimmistonsa perusteleekin anteliaalla kädellä jakamiaan kuolemanrangaistuksia kaatumakohtausten yhteydessä näkemillään jumalallisilla ilmestyksillä. Teloitettaviksi tunnutaan tuomittavan ennen muuta nuoria naisia, eli yhteisössä pitää valtaa naisvihan läpitunkema äijäpatriarkaatti, joka ilmaisee seksuaalisuuttaan himoitsemiaan tyttöjä sadistisesti surmaamalla. Tämä on sinänsä tuikitavallinen ilmiö Burroughs-universumissa, lieneekö sitten seurausta kirjailijan omasta neuroosista vai lajityypin konventioista. Angstisen Angustuksen alullepanema Midianin kansa irvailee tietenkin amerikkalaiselle fundamentalismille, joka kulttuuri-ilmiönä oli olemassa jo Burroughsin aikana. Midianilaiset ovat äärimmilleen venytetty versio siitä kliseestä, jonka mukaan kristityt ovat kaiken kivan kieltäviä tiukkapipoja. Heidän keskuudessaan hymyileminenkin on syntistä ja epäilyttävää, koska se johtaa väistämättä nauruun, ja nauru taas on iloa ja nautintoa, eli siis perkeleen siveetön houkutus. Tämä onkin suunnilleen kaikki, mitä he tietävät kristillisyydestä tai mitä heidän kristillisyydestään sen puoleen tarvitsee tietää. Burroughsin romantisoiva käsitys perinnöllisyydestä tulee näkyviin siinä, että midianilaisten keskuuteen aina silloin tällöin syntyy Angustuksen vaalean orjattaren näköisiä kauniita tyttöjä luonnonjumalattaren protestina tämän kansan rappiolle ja sisäsiittoisuudelle. On kuin midianilaisilla olisi vain kaksi geeniä, Angustus-geeni ja orjatyttögeeni, ensimmäinen hallitseva ja jälkimmäinen väistyvä. Burroughs ei todellakaan ymmärrä biologiaa erityisen syvällisesti, mutta sisäsiittoisuuteen hän suhtautui niin vihamielisesti, ettei pohjimmiltaan olisi kyennyt uskomaan mihinkään rotupuhtausteorioihin. Merkille pantavaa toki on, että Burroughs ei uskalla suositella midianilaisille sitä luonnonlääkettä, jota geenipulaan olisi Afrikassa yllin kyllin tarjolla, eli paikallisten mustien ihmisten kanssa pariutumista. Burroughs ivasi muotoihin kangistunutta uskonnollisuutta muissakin teoksissaan: Tarzan-sarjasta mieleen tulee midianilaisten lisäksi Pal-ul-don, jossa auringonjumala Jad-ben-Othoa lepytellään lapsiuhreilla. Pal-ul-donissa Tarzan ilmoittaa olevansa jumalan poika Dor-ul-Otho, joka kieltää ihmisuhrit. Mehän tiedämme hyvin, mistä vanhasta hyvästä kirjasta Tarzan, tai Burroughs, tämän idean nappasi. Järjestäytynyt uskonto tarkoittaa Burroughsille ihmisten murhaamista ja silpomista julmien ja oikullisten jumalten nimissä ja farisealaisten pappien säälimätöntä diktatuuria – sekä Oparissa että Pal-ul-donissa uhrataan auringolle, ja myös Midianin järjettömät kuolemantuomiot voidaan tulkita ihmisuhreiksi. Sitä vastoin se, mitä Tarzan teki Pal-ul-donissa, oli merkki vilpittömän uskonnollisen tunteen parantavasta ja vanhurskauttavasta voimasta, jota Burroughskaan ei halunnut kiistää. Tarzan-sarjan kohokohtia on Tarzan ja pikkuväki , joka saa toimia myös aasinsiltana Tarzan-kirjoista Mars-sarjaan, sillä minuneiksi kutsutun pikkuväen maailmalla on paljon yhteistä Barsoomin kanssa. Minunit asuvat taas yhdessä Afrikan eristyneessä laaksossa. He ovat pienikokoisia, alle puolimetrisiä ihmisiä, heidän ruumiilliset mittasuhteensa ovat kuten tavallisten ihmisten ja he muistuttavat sotataidoiltaan ja kulttuuriltaan jotain muinaisen Rooman ja keskiajan välimuotoa. Heidän kaupunkivaltionsa ovat yleensä sodassa keskenään, mikä kuulostaa kovasti Mars-kirjojen meiningiltä. Vaikka sotaa käydään miekoilla ja keihäillä, minunien tiede on niin kehittynyttä, että viholliskaupungin tiedemies onnistuu laitteillaan kutistamaan Tarzanin heikäläisen kokoiseksi. Sama ristiriita löytyy myös Barsoom-sarjan kirjoista. Barsoom on Burroughsin keksimä nimi Marsille marsilaisten kielellä – -soom on kaikkien planeettojen nimen loppuosa, sillä Maa on Jasoom, Merkurius Rasoom, Venus Cosoom ja Jupiter, jossa käydään sarjan viimeisessä, kesken jääneessä osassa, Sasoom. Rasoomin ja Cosoomin asukkaista ei Barsoom-sarjassa saada tietää yhtään mitään, jos kohta kirjailija on kyllä laatinut myös useita romaaneja Carson Napier -nimisen Maan asukkaan seikkailuista Venuksessa. Barsoom on kuitenkin kuuluisin hänen avaruudentakaisista luomuksistaan, ja siinä missä Tarzanin maailma sarjan edetessä murenee, Barsoom pysyy aika tasalaatuisesti koossa alusta loppuun. Ensimmäisessä osassa Marsin sankari tutustumme John Carteriin, etelävaltioiden upseerina ansioituneeseen mieheen, joka on kehystarinan mukaan kirjailijan sukulainen – todellisuudessa Edgar Rice Burroughs oli kotoisin Oak Parkista, Chicagon naapurista, eikä ollut etelävaltioita nähnytkään. Lähinnä hän hyödynsi sitä sisällissodan hävinneen osapuolen romantisointia, joka tuli vähitellen muotiin sodanjälkeisen katkeruuden hellitettyä voittoisalla puolella – sen merkittävin seuraus valtavirtakulttuurin puolella oli tietenkin Tuulen viemää . Aluksi John Carter esitellään vain kadonneen etelävaltiolaisuuden väitettyjen ritarillisten hyveiden edustajana. Vasta kun hän pääsee puhumaan omalla äänellään, osoittautuu, että hän on jotain muutakin. Siinä missä Tarzanin syntymä, lapsuus ja nuoruus tunnetaan ja hän muuttuu vasta vähitellen myyttiseksi viidakon Tapioksi, John Carter on arkisesta nimestään (”Jussi Kärrymies”) huolimatta alun pitäenkin enemmän tai vähemmän yliluonnollinen olento: universaalisoturi, joka on elänyt maan päällä vuosisadat muuttumattomana eikä muista lapsuuttaan. Jossain historian vaiheessa hän on kuitenkin lyöttäytynyt yhteen Edgar Rice Burroughsin kuvitteellisen perheen kanssa, joka on alkanut pitää häntä isoisoiso...(jne.)...setänään. Burroughs keksi siis itselleen olemattomat etelävaltiolaisjuuret, mutta todellisuudessa hänen isänsä, majuri George Tyler Burroughs, oli taistellut sisällissodassa pohjoisvaltioiden puolella eikä ollenkaan innostunutt siitä, että poika väitti olevansa virginialaisten orjanomistajien jälkeläinen. John Carterin hahmosta ja etelän hyveistäkään isä ei paljoa perustanut. Pikemminkin hän näki Marsin sankarissa sodanaikaisen vastapuolensa ikävät ja vastenmieliset piirteet. Tarzan miellytti häntä paljon enemmän. Kauan odotetussa elokuvasovituksessa sekä romantisoidun etelän hyveet että iättömyys puuttuvat John Carterista. Sen sijaan hänestä on tehty vaimonsa ja lapsensa oletettavasti kenraali Shermanin poltetun maan sotaretken uhreina menettänyt entinen upseeri, joka sisällissodan jälkimainingeissa keskittyy purkamaan hävinneen osapuolen katkeruuttaan kapakkarähinöihin. Hahmo on kieltämättä realistisempi kuin Burroughsin kirjojen Carter, mutta realismi ja Barsoom-sarja sopivat yhteen presiis yhtä kehnosti kuin kissa ja koira. John Carter on ehkä levoton soturisielu, mutta kirjojen Barsoomissa hän löytää kodin ja onnen rakastettunsa Dejah Thorisin luota muuttuen myyttisestä olennosta ainakin jossain määrin vakiintuneeksi mieheksi ja perheenisäksi; tarinan tämä ulottuvuus ei korostu elokuvassa kuten sen pitäisi. Romaanisarjan Carter lähtee sotakaverinsa Powellin kanssa Arizonaan kultaa etsimään, koska hänen sadat tuhannet etelävaltiolaisdollarinsa ovat sotatappion myötä muuttuneet arvottomiksi villikissanrahoiksi. Miehet joutuvat kuitenkin yhteenottoon apassien kanssa: nämä surmaavat Powellin ja ajavat Carterin pakosalle outoon kummitusluolaan. Luolasta Carter siirtyy täysmaagisesti Marsiin irtautumalla kehostaan, kuitenkin lihallisen ruumiillisuutensa uudessakin hahmossaan säilyttäen, ja lentämällä sitten avaruuden halki sodanjumalan mystistä kutsua seuraten. Disney-filmatisoinnissa Carter sitä vastoin vaihtaa planeettaa käynnistämällä vahingossa teknisen laitteen: vimpaimen ovat Maahan jättäneet thernit, jotka elokuvan maailmassa ovat pelottava ja synkeä planeettainvälinen salaliitto, mutta kirjoissa pelkästään Marsissa toimiva pappissääty, toki kavala ja vehkeileväinen. Carter päätyy ensiksi vihreiden, nelikätisten marsilaisten keskuuteen, Tharkin heimoon. Vihreät barsoomilaiset ovat eräänlaisia paimentolaisia, jotka hankkivat elantonsa ryöstämällä; vaellustensa välillä he pysähtyvät lepäämään muinaisten orovarien jälkeensä jättämiin autiokaupunkeihin. Nimensä vihreät klaanit ottavat aina siitä kaupungista, jota pitävät päätukikohtanaan: romaanisarjassa mainitaan ainakin Tharkin, Warhoonin, Thurdin ja Torquasin heimot, joista kaksi ensimmäistä ovat Marsin mahtavimpia ja jatkuvassa sodassa keskenään. Thurdit ja torquasit ovat samoin toistensa perivihollisia, mutta tharkeja ja warhooneja huomattavasti vähälukuisempia. Vihreät marsilaiset ovat julmaa ja säälimätöntä väkeä, jolle rakkaus, hellyys ja armo eivät merkitse mitään. Seksi tarkoittaa heille vain lisääntymistä, heidän todellinen ilonsa on sotavankien rääkkääminen hengiltä. Toki tällä kuoliaaksi kiduttamisellakin on seksuaalinen oheismakunsa: John Carterin vihreän heimon kuningas tai yliatamaani, barsoomilaisten kielellä arvonimeltään jeddak , Tal Hajus haluaa raiskata vangitsemansa kaunottaren ennen kuin hänet kidutetaan ja silvotaan hengiltä koko heimon riemuksi. Tal Hajus on kuvottavana ja sairaalloisena esitetyssä himokkuudessaan epätavallinen vihreiden barsoomilaisten joukossa. He ovat näet yleensä seksuaalisesti siveellisiä, kirjailija kertoo meille sankarinsa sanoin. Asiaa mietittyään hän kuitenkin päätyy viisaasti toteamaan, että tietty määrä siveettömyyttäkin voisi olla pienempi paha kuin sukupuoliseen puritaanisuuteen yhdistyvä sadismi ja murhanhimo. Lähes Wilhelm Reichin hengessä hän vihjaa, että vihreiden marsilaisten julmuuden takana olisi seksuaalinen nälkiintyneisyys. Carterilla Maan asukkaana on yli-inhimilliset voimat Barsoomin heikommassa painovoimassa, joten hän tulee puolivahingossa kalauttaneeksi pari vihreää tharkilaissoturia – keskitason sotapäälliköitä – hengettömäksi. Tharkit, joiden mielestä väkivalta on hauskanpitoa ja tappaminen ennen muuta hyvä vitsi, pitävät näitä sattumuksia äärimmäisen hupaisina ja palkitsevat Carterin urotyöt myöntämällä hänelle kuolleiden soturien arvomerkit ja käskyvallan, kuten heidän tapansa vaatii. Carter saa vihreiltä sotureilta nimekseen Dotar Sojat. Elokuvassa nimen antaa tharkien suuri päällikkö ja sankarimme ystävä ja liittolainen Tars Tarkas, ja tämän selitetään tarkoittavan ”oikeat käteni” – vihreällä marsilaisellahan on kaksi oikeaa kättä, myös kuvaannollisesti. Kirjassa kyse on kuitenkin eri asiasta. Vihreillä sotureilla ei ole sukunimiä sen enempää kuin muillakaan barsoomilaisilla, mutta sitä vastoin heillä on lisänimi, jonka he saavat ensimmäiseltä taistelussa surmaamaltaan rotuveljeltä. John Carterin ensimmäisten uhrien lisänimet olivat siis Dotar ja Sojat; epäilemättä Tars Tarkas surmasi nuorena miehenä jonkun soturin, jonka lisänimi oli samoin Tarkas ja joka oli yhtä lailla perinyt nimen ensimmäiseltä uhriltaan. Syntyessään vihreällä soturilla on yksi ainoa nimi, hän on barsoomilaisten kielellä o mad eli ”pelkkä mies”, siis nuori ja kunnianhimoinen hurjapää, jolla on kiire hankkia itselleen lisänimi tai kuolla yrittäessään. John Carterin vihreä naisvihollinen Sarkoja taivutteleekin Zad-nimisen lisänimettömän soturin hyökkäämään sankarimme kimppuun miekka ojossa, ja henkeäsalpaavan täpärän taistelun tuloksena molemmat vaipuvat kuivunutta merenpohjaa peittävälle punervalle sammalelle vastustajansa miekan lävistäminä. Koska sankarit eivät kuole, nuori Zad saa surmansa, mutta Carter havahtuu vielä henkiin; ja koska vihreät barsoomilaiset naiset ovat lyömättömiä yrttilääkäreitä, jotka pystyvät hoitamaan suolistetunkin soturin nopeasti jaloilleen, heillä ei kauaa nokka tuhise Carteriakaan parantaessa. Miekka on barsoomilaisten soturien ensisijainen ase, ja hyvää miekkamiestä arvostetaan punaisella planeetalla niin paljon, että hän pystyy rohkeudellaan ja osaamisellaan lunastamaan vihamiestensäkin kunnioituksen. Seikkailujensa aikana John Carter saa usein apua odottamattomilta tahoilta, koska vihollisleirissäkin tunnetaan hänen maineensa rohkeana soturina ja rehellisenä miehenä, joka ei riko valaansa. Kaikki barsoomilaiset eivät toki noudata sitä ritarillisuuden kunniakoodeksia, jonka Carter sanoo luonnehtivan planeetan kulttuuria, mutta riittävän monet, jotta sankaruus kannattaa. Barsoomilaisilla on miekkojen yleisyydestä huolimatta käytössään myös ampuma-aseita, ja heidän pyssynsä ovatkin tuiki tappavia pelejä. Kiväärit ja pistoolit sinkoavat nimittäin ammuksia, jotka räjähtävät päivänvalon vaikutuksesta; ja hyvällä kiikarikiväärillä varustautunut tarkk'ampuja pystyy surmaamaan vihollisensa kilometrien päästä. Viittauksena oman aikansa suureen tiedeuutiseen Burroughs sanoo räjähtävien luotien olevan radiumia. Tietenkään niiden ominaisuudet eivät nykylukijan mielessä selity radioaktiivisuudella, josta kouluopetuksen ja populaaritieteen ansiosta tiedämme yhtä ja toista; mutta Burroughsin lukijat olivat sitä sukupolvea, joka uskoi kyseessä olevan tieteen yleisihme, kaikkeen kykenevä voima. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten Burroughsin ”tieteiskirjailijan” maine johtui hänen kyvystään hyödyntää oman aikansa yleisiä käsityksiä tieteestä ja tekniikasta, joista hän tosiasiassa ei kovin paljoa tajunnut. Jo aika nuori lukija päätyy ihmettelemään, mihin miekkailutaitoja näin edistyneen pyssytekniikan ohessa enää tarvitaan, paitsi palvelemaan kirjoittajan omia draaman tarpeita. Burroughs on enemmän tarinankertoja kuin kirjailija: vauhtiin päästyään hän ei aina välitä siitä, kuinka hyvin hänen iskemänsä juttu pitää yhtä aiempien samasta aihepiiristä kerrottujen kanssa. Silti juuri John Carter -tarinoissa hän näkee enemmän vaivaa kuin äkkinäinen luulisikaan kehitelläkseen sisäisesti johdonmukaista mielikuvitusmaailmaa. Häneltä olisi siksi voinut odottaa jotain Barsoomin oloihin liittyvää syytä miekan suosiolle. Yksi uskottava mahdollisuus olisi ollut, että ampuma-aseisiin ja ammuksiin tarvittavat erikoismetallit ja raaka-aineet ovat harvinaista herkkua ja miekkaan turvautuminen siksi suorastaan taloudellisesti välttämätöntä. Kirjailijan ihailijakerholaiset ovat vedonneet siihen, että suurimman osa Barsoomin kulttuurista on alun perin luonut autiokaupungitkin aikoinaan rakentanut orovarien sivilisaatio, jonka vertaisiksi myöhemmät barsoomilaiset ovat nousseet vasta hiljattain, pitkän rappio- ja barbariakauden jälkeen. Tämä selittäisi sitten tekniikan tason sisäisen epäjohdonmukaisuuden. Vihreiden barsoomilaisten keskuudessa John Carter saa suosiota ja kunniaa soturina, vaikkei arvostakaan toveriensa säälimätöntä elämänkatsomusta. Epäilemättä hänellä on ollut satojen vuosien sotilasuransa aikana paljon tilaisuuksia harjoitella miekkailutaitoja, jos kohta luulisi Barsoomistakin löytyvän hänelle miehenvastusta, sillä planeetan asukkaat elävät jopa tuhatvuotiaiksi. Tämä merkitsee myös, että Barsoom kuhisee rohkeille miehille antautuvaisia kauniita naisia, jotka pysyvät vuosisadat hyvässä neidonlihassa – ja kun John Carterin vihreä heimo vangitsee Dejah Thorisin, planeetan himotuimman prinsessan, sankarillemme avautuu tilaisuus nauttia tästä soturin luontaisedusta henkilökohtaisestikin. Dejah Thoris kuuluu punaisiin marsilaisiin, Barsoomin sivistyneimpään roturyhmään, joka kuitenkin on jakaantunut keskenään sotiviin kaupunkivaltioihin. Näistä vahvin on nimeltään Helium – Burroughs ei tosiaan näe tämän enempää vaivaa nimien keksinnässä – ja juuri tämän maan prinsessa kaunotar on. Helium on poikkeuksellisen iso maa Barsoomin oloihin, eli siellä on useampi kuin yksi kaupunki. Valtiolle nimensä antanut metropolikin koostuu kahdesta erillisestä osasta, suuremmasta ja pienemmästä. Lisäksi siihen kuuluu Hastor-niminen paikkakunta, jolla tuntuu olevan provinssin tai takahikiän asema; ja jo romaanisarjan ensimmäisessä osassa Helium voittaa, valloittaa ja liittää alueisiinsa Zodangan viholliskaupungin, jonka prinssi koettaa pakottaa Dejah Thorisin vaimokseen – tästähän John Carter ei ole ilahtunut. Jos Zodanga päätyykin osaksi Heliumia, kaupungin ryöstöstä ja hävityksestä hengissä selvinneet kantavat vielä pitkään kaunaa John Carterille. Tätä ei suinkaan lievennä se, että Carter on hankkinut Heliumin liittolaisiksi sekä tharkit että joukon pienempiä ja barbaarisempia vihreitä heimoja sotasaalispalkalla: Zodangan valtauksesta tulee siksi poikkeuksellisen raaka. Zodangalaisten viha John Carteria kohtaan nousee merkittäväksi juonta ohjaavaksi tekijäksi Marsin jumalissa , koska sankarin palatessa Heliumiin kaupungin sijaishallitsijana sattuu olemaan zodangalainen mahtimies Zat Arras (englanniksi hänen nimessään on kolme ärrää: Zat Arrras), joka ei tietenkään ole kovin ihastunut John Carteriin. Myös Marsin miekoissa esiintyy Zodangan ryöstössä vanhempansa menettänyt ja siksi orjatytöksi joutunut Zanda, joka vihaa John Carteria. Suon itselleni oikeuden kuvitella, että Burroughs olisi hyödyntänyt kapinallisen Zodangan teemaa Barsoom-tarinoissaan enemmänkin, jos hän ei olisi joutunut hirttäytymään Tarzaneihinsa. Barsoom-sarja jäi tälläkin tavoin selvästi kesken. Punaiset ja vihreät barsoomilaiset puhuvat kaikki samaa kieltä, mikä on yksi epäuskottavimmista piirteistä koko Barsoomin maailmassa – ilmeisesti murre-erojakaan ei merkittävässä määrin ole. Luulisi punaisten barsoomilaisten edes kuulevan John Carterin aksentista tai sanavarastosta, että hän on oppinut kielen vihreiltä sotureilta, joiden kulttuuri, elämänasenne ja maailmankatsomus on kovin erilainen (olisiko heillä sanaa esimerkiksi rakkaudelle tai rakastumiselle?). Sitä vastoin kaikilla punaisilla barsoomilaiskaupungeilla on omat kirjoitusjärjestelmänsä. Tämä on huomattavasti järkeenkäyvempää Barsoomin militarisoituneissa oloissa: se ainakin haittaa vakoojien toimintaa. Toki romaaneistakin ilmenee, että kaikkien tuntemilla sanoilla ja käsitteillä voi Barsoomissa olla paikallisia sovelluksia. Tharkien kansakuntaa johtaa jeddak, mutta heimo jakaantuu alaryhmiin, joiden johtajista käytetään nimitystä jed . Toisin kuin elokuvassa, romaanissa Tars Tarkas ei alun perin ole Tharkin jeddak, vaan oman aliheimonsakin kakkosmies: hänen esimiehensä on Lorquas Ptomel -niminen jed, joka tarinan kannalta jää melko värittömäksi oheishahmoksi. Heliumin korkein hallitsija on jeddak Tardos Mors, mutta kutakin hänen kaupungeistaan johtaa jed, ja Heliumin kaksoiskaupungeista pienemmän jedinä toimii jeddakin oma poika ja Dejah Thorisin isä Mors Kajak. Heliumin liittolaisvaltiot, kuten Ptarth, ovat yleensä sen verran isoja ja mahtavia, että niillä on johdossaan jeddak, mutta pienemmille perähikiöille riittää pelkkä jed. Punaiset barsoomilaiset ovat vihreitä inhimillisempiä varsinkin rakkauselämänsä osalta, mutta planeetan ankarat olot ovat jättäneet jälkensä heidänkin elämäntapaansa. Kaupunkivaltioiden väestö on sotilaallisesti järjestäytynyttä ja jokainen mies käytännössä aseellinen taistelija, vaikka tiedemiehiä ja maanviljelijöitäkin tavataan – tosin ne viljelijät, joiden työtä kirjailija vaivautuu kuvaamaan, ovat itse asiassa valtion virkamiehiä, lähinnä vankilanjohtajia, ja näiden pehtorien alaisuudessa tekevät käytännön maatöitä sotavangit ja orjat. Suuri osa siitä barsoominkielisestä sanastosta ja terminologiasta, jonka Burroughs kehitteli kirjasarjaansa varten, onkin sotilasarvojen ja -osastojen nimityksiä: panthan, padwar, dwar, odwar, jedwar, utan.. . Armeijat värväävät riveihinsä kotikaupungin asukkaiden lisäksi myös kiertäviä, maattomia palkkasotureita, marsilaisittain panthan eja, joista muodostuu vähitellen hieman naurettava klisee. Tarinoiden ylhäiset sankarit nimittäin soluttautuvat vähän väliä panthaneina vihollisarmeijoihin, eikä näillä ole minkäänlaista vastavakoilua, joka ottaisi moiset tunkeilijat ajoissa kiinni. Kun hämmästelin tätä asiaa, muuan tuttavani huomautti, että vastavakoilu sinänsä on meidänkin planeetallamme kehittynyt verraten myöhään: riviin soluttautuvilla vakoojilla ei esimerkiksi Burroughsin omina ratsuväkiaikoina ollut käytännön keinoja tehokkaasti viestiä tietojaan omalle puolelle. Eikä heillä ole sellaisia Barsoomissakaan, sillä yksi niistä tekniikan haaroista, joita lukija turhaan etsii John Carterin maailmasta, on etäviestintä ja joukkotiedotus. Burroughs kirjoitti ensimmäisen Barsoom-seikkailunsa ennen langattoman lennättimen yleistymistä. Lankapuhelimen katsotaan syntyneen Alexander Graham Bellin verstaassa vuonna 1876 eli vuoden sisällä Burroughsin syntymästä, mutta ensimmäinen kaukopuhelu Yhdysvaltain länsi- ja itärannikon välillä soitettiin vasta samoihin aikoihin kun hän työsti ensimmäistä Barsoom-romaaniaan. Onneksi tiedotusvälineiden puuttumiselle Barsoomista on uskottava mielikuvitusmaailman sisäinen selitys: barsoomilaiset kykenevät lukemaan toistensa ajatuksia sekä antamaan telepaattisia käskyjä ratsuilleen ja juhtaeläimilleen eikä heillä siksi ole kovin vahvaa kulttuurista painetta kehittää viestinlaitteita. Chicagon liepeillä varttuneena Burroughs luonnollisesti kansoitti marsilaiset kaupungit myös värikkäällä ja kukoistavalla alamaailmalla, jonka pääasiallinen leipäheitto ovat salamurhat. Barsoomin rikollispiireistä lukija näkee mielenkiintoisen vilauksen ainakin romaanissa Marsin miekat , jonka huima juoni alkaa siitä, että John Carter päättää panna pystyyn oman vakooja- ja tappajaverkoston kitkeäkseen salamurhat Heliumista kokonaan – jopa hänen prinsessansa Dejah Thoris pitää tätä toivottomana ajatuksena, niin syvälle on salamurhakulttuuri Barsoomiin juurtunut. Romaanin mieleenjäävimpiä rikollishahmoja on selkärangaton pikkulurjus ”Rotta”-Rapas, joka vehkeilee sekä John Carteria että salamurhaajien kiltaa vastaan. Kuuluisia murhamiehiä Barsoomissa pelätään, mutta myös ihaillaan kuin mitäkin elokuvatähtiä tai levylaulajia meidän planeetallamme, ja murhaajilla on omat kiltansa ja oma ammattietiikkansa. Suurimpia salamurhaajia kansa saattaa pitää jopa puolustajinaan sortavaa yläluokkaa tai epäoikeudenmukaista jeddakia vastaan. Huumekaupasta ja viinatislaamoista Burroughs ei puhu, vaikka jonkinlaisia juopumusjuomia toki Marsissakin latkitaan. Mitä sitten ilotaloihin tulee, orjuus on planeetalla kaikkialla läsnä ja naiset lähes ikinuoria, ikikauniita ja vielä varsin korkeassa iässä sukupuolisesti haluttavia, joten luulisi osan orjatarlaumoista päätyvän viihdyttämään rumempia äijiä maksua vastaan. Seksuaalisuus ja erotiikka näyttelevät tärkeää roolia punaisten marsilaisten elämässä – tämä on selvää, vaikka Burroughs ajan tavan mukaan verhoaa sen jälkiviktoriaanisiin vakuutteluihin naisten siveydestä. Kun John Carter ensimmäisen kerran tapaa Dejah Thorisin, tämä on pukeutunut pelkästään muutamaan koruun. Itse asiassa jutellessaan tulevan miehensä kanssa Maan kulttuurista Dejah Thoris korostaa pitävänsä planeettamme asukkaiden tapaa sonnustautua vaatekappaleisiin ja panna päähänsä kauheita laitteita rumentavana, ellei peräti barbaarisena. Kirjasarjan myöhemmissä osissa tätä alastomuutta vähän lievennetään selittelemällä, että punaisten, kuten vihreidenkin, barsoomilaisten vaatetus koostuu korujen lisäksi nahkahihnoista. Sotaan menevillä miehillä on kaikesta päätellen päällään hyvinkin mutkikkaita hihnahaarniskoja, joihin aseet sun muut varusteet kiinnitetään. Soturit voivat Barsoom-tarinoissa esiintyä antiikin veistoksista tutussa herooisessa alastomuudessa, ja romaanin Marsin ritarit alkusivuilla Burroughs oikein nautiskelee kylpyyn astuvan neitokaisen – John Carterin tyttären Taran – vartalon virheettömällä kauneudella. Taran suhde orjattareensa Uthiaan on sekin esitetty eroottisesti vihjailevalla tavalla, niin että joutuu kysymään, tekevätkö tytöt muutakin kuin pussailevat silloin kun lukijan silmä ei ole näkemässä. Viittauksia miesten väliseen homoseksuaalisuuteen Burroughsilla ei esiinny, sitä vastoin Marsin ritareissa vilahtaa mahdollisuus sukupuolenvaihdokseen arkisena asiana. Romaani esittelee meille kaldanikansan – yliälykkäät irtopääolennot, jotka voivat valita karjana pitämiensä erillisten ruumiiden, rajkorien (tämä ruotsilta kalskahtava kirjoitusasu on suomentajan keksintöä, englanniksi termi on rykor ), joukosta haluamansa – miehen tai naisen. Kaldanit ovat yksinään epäseksuaalisia ja tunteettomia älyolentoja, mutta Burroughs tekee selväksi, että rajkoriin kiinnittyneinä niillä on seksuaalisia haluja. Hänen romaanissaan tämä vain korostaa sitä, että kaldanit ovat vangitsemalleen neidolle myös seksuaalinen uhka, sen lisäksi että he aikovat lihottaa hänet ruuakseen. Elokuvasovituksessa hihnat ja korut on korvattu runsaalla tatuointiraidoituksella sekä huomattavasti odotettua peittävämmillä bikinikokonaisuuksilla, jotka eivät ole ollenkaan uskollisia romaanin maailmalle. Ymmärrän toki, miksi elokuvan tekijät joutuivat alistumaan kompromissiin. Muutamaa korua vaille alastomat tytöt eivät Disney-konsernin tuottamassa filmissä kävisi päinsä (vaikka voisivathan ne ”muutamat korut” olla strategisiin paikkoihin sijoitettuja kullanvärisiä levyjä kiinnipitoketjuineen ja jalokivikoristeineen). Mitä sitten nahkahihnoihin tulee, sitomis- ja nahkaporno on nykyään valtavirrassakin kyllin tunnettua antaakseen hihnavarustuksille vielä yksiselitteisemmän seksuaalisen latauksen kuin alastomuudelle. Dejah Thorisista on elokuvassa tehty häikäisevän kaunottaren lisäksi tutkija ja oppinut. Tämä vaikuttaa ensivilkaisulla sellaiselta mukautumiselta nykykatsojan maailmankuvaan, joka ei oikein sovi pulp -viihteen sukupuolirooleihin, mutta löytyy sille sen verran perusteita, että alkuperäisessä tarinassa prinsessa päätyi Tharkin heimon vangiksi johtaessaan lentävää tutkimuslaivastoa. Dejah Thorisin tieteellinen työ jää kuitenkin sellaiseksi pilottijakson ideaksi, jota Burroughs ei vaivaudu jatko-osissa juuri kehittelemään pitemmälle. Hän on sisäistänyt lajityypin säännöt niin jäännöksettömästi, että jää useinkin vikisemään niiden viedessä häntä. Siksi lupaavan emansipoituneena älykkönaisena aloittanut Dejah Thoris loksahtaa pelastettavan prinsessan valmiiseen loveen loppuosaksi koko romaanisarjaa. Pääsee prinsessa toki joskus esiintymään myös rohkean soturin kannustavana vaimona, ei vain ihanan kauniina puhuvana seksinukkena. Mikään piipittävä pissis hän ei kirjoissa koskaan ole. Zodangasta on elokuvassa tehty liikkuva kaupunki, eräänlainen mammuttikokoinen ajoneuvo. Tämä lienee omaperäinen ratkaisu siihen Burroughsin ihailijakerhoa aina askarruttaneeseen epäjohdonmukaisuuteen, että Marsin miekoissa Zodanga on sijoitettu aika kauas Marsin sankarissa annetuista alkuperäisistä koordinaateista. John Flint Roy on teoksensa A Guide to Barsoom kartoissa ehdottanut, että kaupunki jälleenrakennettiin eri paikkaan ”Uudeksi Zodangaksi”. Mikäpä siinä, vaikka kirjailijan huolimattomuudestahan tässä pohjimmiltaan on kyse. Kaikilta osin elokuva ei eksy liian kauas kirjoista: John Carterin maailmaan oleellisesti kuuluvat ilma-alukset on nimittäin valkokankaalla toteutettu hyvin uskollisesti. Barsoomissa sotalaivojen roolin ovat merten kuivuessa ottaneet lentokoneet (alkutekstissä flyers, flying machines – siis ei airplanes ), joiden rakenne vaikuttaa kansineen ja kansirakenteineen hyvin laivamaiselta. Samoin ilmataistelut käydään romantisoidun purjelaiva-aikakauden tyyliin täyslaidallisineen, entrauksineen ja kaappausjoukkoineen, jotka taistelevat miekoin aluksen puolustajia vastaan niin että kannella veri lentää. Ihailijakerho on nähnyt Burroughsin ilmasotakuvaukset mielellään hyvinkin ennustuksellisina: hän kirjoitti ensimmäiset Mars-seikkailunsa kauan ennen kuin ilmavoimista tuli missään päin maailmaa merkittävä aselaji. Ei kuitenkaan pidä liioitella kirjailijan profeetankykyjä: hän ei esimerkiksi osannut aavistaa sitä, että ilmaa raskaammat lentokoneet eli ”aeroplaanit” nousisivat hallitsevaan asemaan. Sen sijaan hän oletti, että lentoliikenteen suuri kehityslinja olisivat vastakin ilmaa kevyemmät ”aerostaatit” (ilmapallot ja ilmalaivat), jotka hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan olivat vakiintunutta ja vakavastiotettavaa tekniikkaa. Meidän planeetallamme aerostaatteja kellutetaan kaasulla: kuumailmalla, vedyllä tai heliumilla; ja siinä ne vaihtoehdot sitten taitavat ollakin. Burroughsin Barsoomissa taas käytetään ”kahdeksatta sädettä”, erityistä valoa, jolla on ilmassa kelluttavia ominaisuuksia. Koko ajatus kahdeksannesta säteestä perustuu virheelliseen käsitykseen valon ja värin luonteesta. Burroughsin mielestä valo koostuu seitsemästä erillisestä, diskreetistä ”värisäteestä” (punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen, sinivioletti ja violetti), ja hänen mukaansa Marsin valoon kuuluu kaksi muuta värisädettä, kahdeksas ja yhdeksäs säde, joilla on oma värinsä – näitä kauniita värejä on hänen mukaansa mahdotonta selittää sille, joka ei ole niitä nähnyt. Nykyään populaaritiedettä lukeva lapsikin tietää, että väri ei niinkään ole valon ominaisuus kuin aivojen tapa merkitä ja osoitelaputtaa näkyvän valon aallonpituusalueet, eivätkä värien rajat liioin ole kaikille samoja: onhan joukossamme melko paljon ihmisiä, jotka eivät kunnolla erota punaista vihreästä. Meidänkin valollamme on Burroughsin ajattelemassa mielessä ”kahdeksas ja yhdeksäs säde”, nimittäin ultravioletti ja infrapunainen, mutta koska silmämme eivät ole näille aallonpituusalueille herkkiä, aivomme eivät ole kehittäneet omia värejä niille. Siksi John Carter ei todellisuudessa olisi kyennyt näkemään Barsoomin spektrin kahdeksatta ja yhdeksättä väriä. Tosin Barsoomissa osataan lukea ajatuksia, joten kaipa hän olisi ystäviensä mieliä tutkimalla kyennyt muodostamaan itselleen jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä nuo värit näyttävät syntyperäisen barsoomilaisen silmin. Burroughs kehitteli alun perin vaikuttavan näköisen kvasitieteellisen selityksen sille, miten kahdeksas säde pitää marsilaiset lentokoneet ilmassa. Myöhemmissä kertomuksissaan hän kuitenkin kuvasi sädettä kaasun kaltaisena kelluntasäiliöihin suljettavana materiaalina, joka voi vuotaa tankeista harakoille niin että lentoalus hiljalleen vaipuu keskelle kuivunutta merenpohjaa ja jättää matkalaiset vihreiden soturien armoille. Kirjailija siis ajatteli tässä aivan samalla tavoin kuin sadun hölmöläiset, jotka koettivat kantaa säkillä päivänvaloa tupaan. Vaikka kahdeksannen säteen hyväksyisikin tieteis- ja fantasiakirjallisuuden luonteeseen kuuluvana kvasitieteellisenä käsitteenä, Burroughsin ilmeinen kykenemättömyys erottaa materiaa ja säteilyä toisistaan ansaitsee ainakin epäuskoisen päänpudistuksen. Koiranleuka voisi toki venkoilla, että tapansa mukaan aikaansa edellä oleva kirjailijanero siinä vain keksii etukäteen kvanttifysiikan aalto-hiukkasdualismin, mutta tuskinpa sen oikea oivaltaja Louis de Broglie ihan tätä tarkoitti. Koska Barsoomin mahtavat lentolaivastot toimivat ennen kaikkea keinona tuoda kuivuvalle ja valtamerensä menettäneelle planeetalle vanhan hyvän ajan meriseikkailujen henkeä, romaanien maailmassa esiintyy sekä laivakapinoita että lentäviä merirosvoja. Jälkimmäiset ovat oma rotunsa, mustat marsilaiset. Ihonväri tietysti viittaa afrikkalaisiin. Mahdollisesti Burroughsin mielessä olivat esikuvina Pohjois-Afrikan islamilaiset, toki Barsoomin pikimustia miehiä huomattavasti vaaleaihoisemmat barbareskimerirosvot, jotka Yhdysvaltain laivasto oli nujertanut 1800-luvun alkupuolella ensimmäisenä merkittävänä ulkomaanoperaationaan. Mustat rosvot ovat rodustaan ylpeitä ja kutsuvat itseään ”ensiksi syntyneiksi”: heillä on oma alkuperämyyttinsä, jonka mukaan he itse ovat ainoita oikeita ihmisiä, kun taas Barsoomin kaikki muut ihmisrodut ovat syntyneet rappeutuneiden mustien sekoittuessa apinoihin. Kuten toinen ihonvärillään rehvasteleva joukko, vaaleaihoiset ”pyhät” thernit, he ovat Burroughsin Marsissa sankarin vihollisia. Sekä mustat marsilaiset että thernit liittyvät läheisesti tarinaan John Carterin noususta barsoomilaisten uskontoa vastaan – uskontoa, jonka vartijoiksi thernit ovat itsensä nimittäneet. Tämä juonikaari käsittää kaksi romaania, sarjan toisen ja kolmannen, nimiltään Marsin jumalat ja Marsin sotavaltias . Barsoomilaiset elävät tuhannen vuoden ikäisiksi, elleivät – kuten planeetan sotaisissa ja niukkaresurssisissa oloissa yleensä käy – saa surmaansa sodassa, kertoo John Carter. Kirjoista ei kuitenkaan oikein yksiselitteisesti selviä, eläisivätkö he ikuisesti, jollei tapa vaatisi, että heidän on tuon iän lähestyessä – tai miksei aiemminkin, jos siltä tuntuu – lähdettävä viimeiselle pyhiinvaellukselleen Iss-jokea myöten kohti myyttistä Dorin laaksoa, maan- tai pikemminkin marsin päällistä paratiisia. Kun John Carter palaa Barsoomiin Marsin jumalten alussa, kohtalo heittää hänet Dorin laaksoon, joka osoittautuu pikemminkin helvetiksi. Laaksoa hallitsevat thernit joko syöttävät pyhiinvaeltajat laaksoa asuttaville hirviöille, kuten verta imeville kasvi-ihmisille, tai sitten alistavat heidät orjikseen. Koska thernit pitävät kaikkia muita rotuja alempiarvoisina, he myös syövät punaisten tai vihreiden ihmisten lihaa. Jotta petos ei paljastuisi, kaikki Dorin laaksosta paenneet teloitetaan pyhäinhäpäisijöinä. Thernien temppeliverkostolla on pappinsa ja vakoojansa kaikkialla Barsoomissa, ja he pitävät huolen siitä, että karkulaiset eivät levittele totuuttaan vapaasti. Tarina thernien kukistamisesta on Edgar Rice Burroughsin tuotannon mahtavin järjestäytyneeseen uskontoon suunnattu täyslaidallinen. Se, että kristillinenkin kirkko on arvostelun kohteena, tulee selväksi nimestä Issus , joka tarkoittaa thernien uskonnon salaperäistä jumalolentoa tai messiasta. Itse asiassa Issus on ikivanha, julma eukko, joka kuuluu mustien marsilaisten, thernien verivihollisten, rotuun; ja sama väki piileskelee thernien tietämättä Issuksen temppelin kaikkein pyhimmässä. Elämän ja kuoleman herroina itseään pitävät thernit, jotka orjuuttavat, surmaavat ja syövät alempina pitämiään kansoja, vartioivat mustasukkaisina Issuksen temppelin sisäänpääsyä – mutta kun he kerran astuvat temppelin sisään, siellä heitä odottaa mustien rosvojen pilkkanauru ja sama orjuus ja kurjuus, jolla he ovat piinanneet omia uhrejaan. Tästä karman laista karmiva esimerkki on thernien prinsessa Phaidorin kohtalo. Phaidor rakastuu John Carteriin, kuten Marsin kauneimmilla naisilla on tapana tehdä, ja maanittelee häntä miehekseen luvaten sankarille onnellisen elämän ihmislihapatojen ääressä. Pian tämän jälkeen Phaidor kuitenkin joutuu mustien rosvojen vangiksi ja mustan Issuksen henkilökohtaiseksi orjaksi: aikansa sellaisena palveltuaan hänen on määrä päätyä päivän erikoiseksi ruman jumalattaren ruokapöytään. Phaidor tosin pelastuu, mutta ymmärtää alistaneensa omia orjiaan yhtä julmasti kuin Issus konsanaan ja tekee itsemurhan todettuaan syntinsä liian raskaiksi kantaa. Tarinan lopuksi mustien rosvojen kuninkaaksi nousee John Carterin liittolainen, Issuksen alkujaan kuolemaan tuomitsema Xodar, ja mustille marsilaisille avautuu näin jonkinlainen mahdollisuus päästä kunnon ihmisten kirjoihin. Thernitkin saavat uuden hallituksen, ja merkittävä osa heistä lähtee maailmalle ansaitsemaan elantonsa rehellisessä barsoomilaisessa palkkasoturin ammatissa. Thernien uskonto on Barsoomin levinnein, mutta myös paikallisia kultteja esiintyy, ainakin yksi: Phundhalin Tur-uskonto – englanninkielisissä alkuteksteissä kirjoitetaan Phundahl, mutta suomennoksissa käytettyä muotoa Phundhal täytyy ehkä pitää osana täkäläistä tulkintaperinnettä. (On mahdollista, että Phundha lin nimi viittaa funda mentalismiin, joka oli sanana olemassa jo kirjan ilmestyessä vuonna 1927; kristillisen suuntauksen nimenä se tulee alun perin vuosina 1910-1915 ilmestyneestä vanhoillisprotestanttisten ohjelmateosten sarjasta The Fundamentals .) Phundhalin kaupunkivaltio toimii arkkityyppisenä vastakohtana naapurimaalleen Toonolille, jolle taas on luonteenomaista liioiteltu rationalismi ja tieteen palvonta, tai niin ainakin Burroughs väittää. Itse asiassa hänen toonolilaisensa vaikuttavat pikemminkin kyynisiltä kohtaloonali