Tänään on 20.09.2017 23:20 ja nimipäiviään viettävät: Varpu, Vaula ja Erna. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Urbaani metsäläinen: Herra vai palvelija

Julkaistu: · Päivitetty:

Soitin terveyskeskuksen ajanvaraukseen.  Alkoi musiikki pelata.  Sitten asiallinen setä alkoi tallenteelta kertoa kiireettömän ajan tilaamisesta netistä.  Ja kohta sama setä sanoi, että minulle soitetaan takaisin, jos painan ykköstä.  No, minä painamaan.  Piip vain; nauha jatkui ja jatkui aivan samanlaisena.  Ei mennyt ykköseni perille? Suljin puhelimen ja valitsin numeron uudestaan.  Sama nauha, miten kaikki numerot ovat juuri nyt varattuja, blaa blaa blaa.  Ja panin kajarin päälle.  Kun piti painaa ykköstä, painoin.  Nauha sen kun jatkui, mitään reagointia ei ollut.  Ja sitten vastasikin hoitaja.  Oliko soittopyyntöni koneessa? No, puhelin istui laturissa ja minä puuhastelin pihalla.  Kohta tuli Ritva sanomaan, että terveyskeskus oli soittanut, hän ei ehtinyt vastata, vaikka ryntäsi yläkerrasta alas.  Siis soittopyyntö oli päällä. Mistä voi tietää, että soittopyyntö on vastaanotettu?  Kuinka voi perua soittopyynnön, soittamalla samaan jonotukseenko?  Ei hyvä. Puhelin oli laite, jota tuli kunnioittaa.  Heti kun kynnelle kykeni, piti osata vastata, vastata oikein, ei mitään haloota.  Piti osata sanoa: -Aallolla, Markku Aalto puhelimessa.  Jos ehti: usein oli niin kiire ihmisillä, että useita lauseita puhuttiin muka lääkärille, ennen kuin ehti sanomaan, että vastaaja ei ole lääkäri, on poika.  Hyvä vastaus oli myös: - 179, Markku Aalto puhelimessa.  Numero kasvoi vuosien myötä, oli jossain vaiheessa 10 179, ja asunnon vaihtuessa esimerkiksi 13 273 tai 60 13273. Äänenmurros oli hankala juttu.  Kun sanoi nimensä, se ei vaikuttanut mitään, "tohtorille"  kerrottiin monenlaista, ennen kuin tajuttiin pojaksi, ja sitten suututtiin.  Isompana piti myös osata kysyä, mitä asia koskee, ja se oli hankalaa, koska isä tai äiti eivät tietenkään olisi halunneet vähää vapaa-aikaansa potilasasioiden parissa viettää, ja vastaajan tehtävä oli kertoa, että tuli mennä vastaanotolle, 8 - 12 tai 17 - 19, ja että Lemin ja Taipalsaaren kuntalaisilla olisi etuoikeus. Kun vanhemmat eivät olleet kotona, oppi pian antamaan neuvojakin!  Juokaa paljon ja pysykää sängyssä.  Neuvoja?  - Työ ku ootte lääkärin poika, sanokaa... Kyllä lääkäri oli Jumalasta seuraava, kun poikakin osaisi neuvoa. Potilas oli kipeä ja tarvitsi apua, tarvitsi juuri soittaessaan.  Siis esimerkiksi juhlapyhinä. Mutta olipa niitäkin, jotka aloittivat: - Nyt kun tohtorilla on aikaa, kun on pyhä,... Ei tuommoista oikein jaksanut ymmärtää, juuri silloinko se oma asia tuli polttavaksi. Tai kylän asia, samalla puhelullahan naapurienkin asioita hoideltiin. Useinhan meillä oli päivystys kotona juhlapyhinä, alakerran aula oli täynnään vuoroaan odottavia ja puhelin soi paljonkin. Kesämökki oli ollut autoilijan koti, siis sielläkin oli puhelin, ja lomallahan sillä tohtorilla olisi aikaa. Pihaan kyllä vaelsi ilmoittamattakin milloin minkäkinlaisia sairaita. Mutta kännykkää ei ollut, ja isälle Kivijärvi ja Saimaa antoivat rauhan. Omat soitot?  Puhelin oli pyhä, ei tullut kuuloonkaan turha käyttö.  Ei sovittu poikasena tapaamisia:  - Mene katsomaan, onko ketään ulkona.  Ja sitten myöhemmin puhelin ei ollut mikään luonteva yhteysväline.  Outo suhtautuminen jatkuu yhä.  Onneksi olen ollut siinä asemassa, että enemmän on opeen otettu yhteyksiä kuin ope koteihin.  Puhelimen käyttö oli taitolaji.  Kaupungissakin oli käsivälitteinen keskus, ja maalla kauan myöhemminkin.  Numero sanottiin, keskus yhdisti.  Keskus sanoi, jos ei vastattu, keskus saattoi välillä huudella väliinkin: - Puhutaanko?  Kaukopuhelu piti tilata, so. piti kytätä oman puhelimen vieressä, milloin sen saisi - tai lennättimessä, sieltä oli halvempi soittaa!   Jopa oman kaupungin sisällä oli "kaukopuheluita", esimerkiksi varuskuntaan piti puhelu tilata.  Huima uudistus oli valintakiekko, huima oli myös automaattivalinta ja suuntanumero, näppäinpuhelin ja äänitaajuusvalinta tuntui jo kehityksen huipulta. Puhelinkopit haisivat aina.  Pentuna osasimme etsiä rallien alta kolikoita.  Myöhemmin esimerkiksi opiskelijana osasi mennä tietylle puhelinkioskille, jossa jostakin  syystä samalla kolikolla saattoi puhua kuinka pitkään vain.  Oli kavereilla jos jonkinlaisia kolikon korvaavia juttuja, esimerkiksi rättisitikan avaimella saattoi soittaa ja sen sai takaisinkin.  Säännöllisesti joku oli tarvinnut karttaa ja se puuttui luettelosta, usein koko luettelo.  Puhelinkioskeja oli harvassa ja usein ne vähätkin olivat rikki, ja ihmisillä kuitenkin oli suuri tarve soitella.  Kerrankin eräs tyttö tarvitsi kaverilleen oikeasti apua, sataman puhelinkioski oli rikki.  Tyttö kysymään sataman piirakkayrittäjiltä, saisiko soittaa - ei saanut.  Onneksi apu tuli muualta.  Tyttö osoitti vastuullisuutta huolehtimalla kaveristaan kioskiyrittäjä ei: entä, jos jotain olisi sattunut.  (Tämä tapaus antoi hyvään keskusteluun aihetta kotona.  Lopputulemana oli, että kotiin saa ja pitää tulla, oli kunto mikä vain ja pulassa olevan kaverinkin voi tuoda.) Voi kännykkää.  Henkilökohtainen puhelin oli jotakin tavattoman hienoa.  Ensimmäinen kännykkäni ostettiin 1997, meille molemmille samanlaiset erivärisissä suojakoteloissaan.  Oli heti tarpeen: lähdin pyöräilemään Turkuun, ja matkalla oli aina välillä annettava raportti. Hälytysääni (Bachin menuetti nr. 3 piipparilla) ei oikein liikenteen melussa kuulunut ja niin soittelin  enemmänkin itse. Seuraavassa puhelimessa oli oikein hands free asennettuna Ladaan ja kyllä sitä mokomasta osasi olla jotenkin ylpeä, varsinkin venäläiset ystävämme ihmettelivät keskustelua oikein kajarilla. No, nyt auto hoitaa bluetoothilla homman, on puhevalintaa, monenmoista hienoa, eikä kukaan sitä ihmettele. Kännykkä oli alun alkaenkin turvalaite, aina mukana, ja syytä onkin sillä metsäilymäärällä, mitä tapanani pidän.  Keppi ja kännykkä, ja aika monessa selviää! No, kun se on useimmiten rintataskussa, esimerkiksi ojan yli hyppääminen saattoi pudottaa sen.  Kotona sitten huomasi, että puhelin on hukassa.  Olemme esimerkiksi Mikon kanssa kulkeneet jälkiäni, aina välillä numerooni soittaen, ja kas, siellähän se soitteli ojan penkalla vesisateessa juuri siinä, missä oletinkin sen olevan, ainoassa rankemmassa ojan ylityspaikassa.                                            Kun kamera on kotona, puhelin käy kamerasta.  Lehtomaitikka No sitten tuli taskulamppu ja kamera, kaksikin, puhelimiin.  Nyt on jo niin paljon apseja, että jopa jossakin mainoksessa sanotaan: - Voi käyttää myös puhelimena.  Minullakin on, vaikka periaatteessa puhelin on etusijassa puhelin.  Jotkut koukuttavat, esimerkiksi karttaohjelmat ja kuntoseurannat, ja kamerakin on aina mukana, hyvä onkin.  Ikinä en esimerkiksi radiona puhelinta käytä, sillä aina on oltava virtaa tositarpeeseen, vaikkapa avun pyytämiseen. Ikinä en ole puhelinpelejä pelannut.  Lapsenlapsetkin tietävät, että vaarin puhelimessa "ei ole" yhtään peliä. Puhelin on lähellä sydäntäni - konkreettisesti, aina kun mahdollista rintataskussa.

Avainsanat: alakerta aika aalto kesämökki keskustelu keskus kertoa keppi kaupunki kartta kamera juttu jumala isä ihminen hän huomata hukassa homma hoitaja hoitaa herra henkilökohtainen hands free etuoikeus etsiä esimerkki auto aula asema apua apu mitä minä markku maalla lääkäri luonteva luettelo liikenne lause laite käyttää kännykkä kysyä kynsi kylä kunto kotona koti konkreettinen kolikko koko kipeä puhua puhelu puhelin potilas poika pitää peli pelata painaa outo oppi opiskelija ope onni onko oja numero neuvoa netti nauha musiikki muka suuri suhtautua sovittu soittaa soitin seuraava setä sattua satama saimaa ritva rauha raportti päivystys pyhä puuttua turku turha tuoda tuntua tuli tilata tietää tehtävä tarve tapaus sänky sydän venäläinen vastaus vastata vastaanotto vastaaja vapaa vanhemmat vaihe vaari uudistus työ tyttö viestintä äiti ystävä ymmärtää ylpeä voi virta viettää