Tänään on 25.09.2017 02:05 ja nimipäiviään viettävät: Kullervo ja Sigvard. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Niin kaukana, mutta niin...kaukana.: It Can't Be the Chase You Love

Julkaistu: · Päivitetty:

because I've never run. It can't be a game  because you've already won. I feel like a dog at the races who futilely chases something that's just out of reach. I love you more than words. It's more than you deserve. And on and on it goes forever it unfolds We're fated I suppose to always play these roles.  (Startisan - Let Me Go) Tanskis soitti viimein. Kaksi päivää myöhemmin kuin piti. Noin kolme tuntia ennen kuin olin matkalla lentokentälle. Tein pizzaa keittiössä iltaa varten ja lapsi riehui jaloissa. Mutta jotenkin ajattelin, että tämä olisi paras hetki. As good as it got. Se oli itse missannut ne illat kun olisin ollut yksikseni rauhassa. Nyt se saisi tällaisen version.  Rehellisesti sanottuna en muista siitä paljoakaan. Siitä puhelusta siis. Lähinnä minä itkin, se ei. Kaikki oli sen osalta jo taputeltu, oli ollut kauan aikaa. Ei niinkään ne tosiasiat siitä, mitä emme olleet, olleet niitä vaikeita. Vaan se, että se oli tiennyt tämän jo kauan. Nyt se oli aivan järkähtämätön ja kylmä. Se ymmärsi kaiken väärin mitä sanoin. Kun esimerkiksi totesin, että meidän on pakko lopettaa tämä kaikki, koska muuten emme voi olla edes kavereita. Are you saying we're not friends anymore? Is that what this is now? Ei helvata, ajattelin ja yritin taas selittää. En tiedä miksi. Jossain vaiheessa lapsi hermostui ja jouduin hetkeksi katoamaan. Se ilmoitti heti lähtevänsä lenkille. Ei mitään kunnollista lopetusta. Ei mitään sellaista. Päätäni ihan särki siitä nyyhkimisestäni. Mutta näin se siis päättyi. Ilman mitään valtavaa räjähdystä tai draamaa, hiljaa hiipui kokoon ja mitään ei jäänyt jäljelle. Ei edes vihaa. Laitoin puhelimen pois ja kävin rauhallisesti suihkussa. Meikkiä. Sujahdin valkoiseen pellavamekkooni, johon en todellakaan vuosi sitten olisi mahtunut. Lapsikin halusi mekon. Minua hymyilytti. Ehkä tässä oli mahdollisuus nyt aloittaa puhtaalta pöydältä. Helsinki-Vantaalla oksetti. Sen lento oli laskeutunut aikatalussa, mutta se ei vielä puolenkaan tunnin päästä ollut ulkona. Yritin soittaa. Ei vastausta vaikka hälytti. Lapsi istui kärsivällisenä rattaissa ja katseli ihmisiä. Ajattelin ihan tosissani, että pakko rynnätä vessaan, se pitkittynyt jännitys oli vaan vähän liikaa. Joko pyörtyisin tai oksentaisin. Ehkä molempia? Viimein se asteli ovien läpi ja tunnistin sen heti. Vaikkakin. Pakko sanoa, se ei todellakaan osaa ottaa selfieitä. En tiedä onko kovinkaan yleistä, että oikeassa elämässä ihminen näyttää paremmalta kuin itsestään ottamissaan kuvissa. Mutta Svedu oli siis poikkeus. Se olikin oikeasti paljon jotenkin raamikkaampi. Hoikka sillä tavalla urheilullisesti. Ja pitkä. Se hymyili. Ne kymmenet, ei, sadat tunnit mitä olimme kevään ja kesän aikana jutelleet, eivät osanneet valmistaa minua tähän. Että oikeasti ihastuisin totaalisesti tähän ihmiseen, joka oli niin ihan kaikkea. Äärettömän fiksu, infernaalisen puhelias, iloinen. Ja. Ruotsalainen. Ja ilmeisen hyvännäköinen. Mutta jotain uskomatonta tapahtui. Se oli täällä viikon. Viimesenä yönä sen kainalossa sanoin sadatta kertaa. I like you. I like you , se vastasi. I like you a lot. I like you a lot, too . Oltiin ihan hiljaa. I love you, sanoin pimeyteen. Se oli hiljaa vähän aikaa. I love you . Sormillani kokeilin sen suuta, joka hymyili sitä sen ääretöntä hymyä. Neljältä aamulla heräsimme ja pakkasimme sen kamat autoon. Ajoin sen kentälle ja laitettiin sen laukku matkaan. Sitten se halasi minua pitkään. Ja suudeltiin varmaan kymmenen kertaa. Promise me you'll come see me, se vaati. I know you promise nothing ever. But just this once. I will, sanoin. Vielä halattiin. Sitten minä lähdin, en kääntynyt katsomaan sitä enää vaan pala kurkussa kävelin alas niitä portaita ja kävin maksamassa parkkilapun. Ja nyt kaikki on ihan sairaan pelottavaa. Näen epäonnistumista jokaisen nurkan takana. Ylireagoin sen hiljaisuuteen. Mutta puhumme. Kaikesta. Ja se rauhoittelee. Olen edelleen jotenkin tosi skeptinen nyt kun se ei ole täällä touhuilemassa lapsen kanssa tai hymyilemässä minulle. Mutta mä nyt yritän. Vaikka olen kyllä ihan oikeasti kauhuissani.

Avainsanat: friends fiksu ever esimerkki draama dog chase auto kainalo jalka itkeä it ilta iloinen ilmoittaa ihminen hymyillä hetki helsinki game who vuosi voi viha vessa vantaa valmistaa valkoinen vaihe tässä tunti totaalinen tapahtua särki suihku soittaa sairas ruotsalainen pöytä päästä puhelin porras poikkeus pizza pelottava paras pala ovi ottaa onko olin näyttää nurkka mitä minä mekko meikki me matka mahdollisuus lopettaa like lentokenttä lento lenkki laukku lapsi kylmä kuva kevät kesä kenttä keittiö ääretön yrittää you