Tänään on 22.05.2018 20:45 ja nimipäiviään viettävät: Hemminki, Hemmo ja Hemming. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Retroromu - otteita kameraharrastajan maailmasta:

Onko sitä montakin kokoa, voi elämä!

Julkaistu: · Päivitetty:

Aloitetaan melko maanläheisestä aiheesta eli filmistä. Mitään erityisempää filmimerkkiä mainostamatta näemme vasemmalla tuollaisen triosatsi-filmipaketin, joka sisältää muutaman numeron: - 2+1 NO SIINÄ ON SIIS KOLME FILMIRULLAA VOI JEESUS OLIPA VAIKEA SELVITTÄÄ - 24 kuvaa (+ muutama) mahtuu filmille, josta jokainen kuva vie filmiltä tilaa noin 38 mm (36 + 2 mm kuvien välissä) eli siitä laskemaan paljon siellä on nauhaa yhteensä - 400 kertoo filmin herkkyyden, joka ilmaistaan ISO-standardin mukaisesti (joka on siis tässä tapauksessa: 400. Bravo!) - 135 filmin koko (tavallisin), jota ei tässä ole ilmaistu, koska kyse on jälleen kerran perinteisestä standardista Siis mikä ISO-arvo, häh! Otetaanpas hiemas filmin rakennetta esille. En ole mikään kemian professori, etkä varmaan sinäkään siellä, tai jos oletkin, niin mitähän ihmettä näitä vielä nluet! Mutta siis: kyse on muovinauhasta jonka pinnalla on hopeasuolojen ja sideaineen muodostama kalvo (värifilmissä on värisuodinkerroksia) ja valon (fotonin) osuessa filmille, se rikkoo hopea-atomin ja halogeenin välisen sidoksen. Näin tapahtuu valotus, joka ei sellaisenaan ole mitenkään havaittavissa. Melkoista liiba-laabaa eikös? Filmi viedään kehitykseen jossa atomien välinen rikkinäinen sidos aiheuttaa kemiallisen reaktion joka hajoittaa vieressä olevien atomien sidoksia. Aina vaan pahenee! Älä nyt karkaa sieltä mihinkään! Päästään jo filmin valoherkkyyteen: hopeahalidi rakeiden koko määrittää filmin herkkyyden – suuret rakeet näkyvät kuvassa epätasaisuutena ja hyvään kuvalaatuun pyrittäessä on käytettävä mahdollisimman pieniä rakeita . Siinä se on! Pienet rakeet ilmaistaan standardin (ISO) mukaisina pieninä numeroina ja tunnetuimmat ISO-herkkyydet ovat 100, 200, 400 ja 800. Kahlatessasi valokuvaamon filmiallasta törmäät näihin lukuihin ja näistä herkkyyksistä valitset itsellesi sopivan kuvaustilanteesi mukaan. - Kuvaat ulkoilmalla, kirkkaassa auringonpaisteessa? Valitset pienimmän herkkyyden, koska valon määrä on suuri ja sitä ainakin hiekkaisella rannalla riittää. Herkkyyttä ei erikoisemmin tarvita, siis näin käytännössä. Eikä sitä paitsi hiekkarannalla, aurinkoisella säällä ole mitään herkkää! Pelkkää musiikin jumputusta jonkun idiootin toimesta! Valitaan herkkyydeksi 100 tai 200. - Kuvaat sisällä, romanttisella kynttiläillallisella? Valitset suurimman herkkyyden, jo paitsi sen lisäksi että koko tilanne on melko herkkä, mutta myös siksi että valoa on vähän ja sitähän se filmi eniten tarvitsee. Kuten yllä tuli selväksi, suuret rakeet (eli suuret herkkyydet) käyttävät suuria rakeita ja tämä aiheuttaa kuvaan epätasaisuuksia. No mitä on se epätasaisuus ? Filmasin tuohon ISO-arvolla 1600 ja suuntana huonosti valaistu koulu. Kuvasta saa kyllä selvää, mutta rakeiden koko häiritsee esteettisyyttä. Niin. Siitäs sait! - Kuvaat ensin sisällä, sitten ulkona, sitten taas sisällä ja lopuksi humalassa? No voi helvetti! Osta sitten se digikamera! No ei, vaan perusfilmillä eli neljäsatasella pärjää vallan mainiosti jos ei nyt ota suoraa kuvia auringosta ja täysin pimeällä vaikkapa naapuristaan. Naapurin onneksi filmille ei varmaan ilmaannu mitään. ISO, ASA, DIN tai ГОСТ –arvot? Vanhempia kameroita ja filmejä tutkiva törmää vuoren varmasti (siis minkä vuoren? Onko vuori aina varma? Eihän vuorella ole mitään mielipidettä helvetti! Voi että näitä kuluneita sanontoja!) ISO-tunnuksen lisäksi yllä mainittuihin arvoihin. Mitä ne siis ovat? - ISO (International Organization for Standardization) eli kuten nimikin kertoo – kansainvälinen standardointiorganisaatio, joka tuottaa maailmanlaajuisia standardeja teollisuuden ja markkinoinnin alalle. 1947 perustettu kansainvälinen ISO on tuonut filmin herkkyyden lisäksi mm. CD-ROM-levyjen tiedostojärjestelmän standardin. - ASA (American Standards Association, nykyisin ANSI) eli kovaa päättelytyötä ei tarvita, amerikkalaisten oma järjestö, johon nykyinen ISO-standardi perustuu. - DIN (Deutsches Institut für Normung) ja taas samaa, nyt saksalaisten maaperällä. - ГОСТ / GOST (Государственный стандарт) eli kyrillisistä voimme päätellä että jotain liittyy nyt Venäjään ja kyllä, oikein. Oli käytössä Itä-Blokin maissa vuodesta 1968 vuoteen 1987. Mitäpä eroa ja yhteistä näillä kaikilla sitten on? Ensinäkin ASA perustuu lineaariseen asteikkoon ja DIN logaritmiseen. Ja taas alkoi lukijaa kauhistuttamaan! Loikataan nämä matemaattiset kaavat ja päästän alla olevaan taulukkoon: Ja mitä me tästä voimme päätellä? Ensinäkin sen, että joka kerta kun DIN lisääntyy kolmella, kaksinkertaistuu ASA eli samalla nykyinen ISOmme. GOST on lähes identtinen ASAn kanssa, mutta rattaat eivät tässä tapauksessa aivan kohtaa. Ohessa kuva Smena Symbol –kameran objektiivista, jonka sisäistä ratasta pyörittämällä vaihdetaan filmin ISO-arvosta riippuen kameran asetuksia. Kuvasta näkyy miten GOST/ASA ja DIN –arvoja käytetään molempia rinnakkain, ja esim jos meillä nyt on lähimarketista ostettu kaksisatanen, niin kameran asetuksia rullattaisiin kuten kuvassa, 250 ja 130 väliin. Moinen tarkkuus toki riittää. Huom! Kaikki nykyisin valmistettavat filmit ovat sitoutuneet ISO-standardille, joten näihin ASA, DIN ja GOST –haamuihin ET tule törmäämään missään valokuvaliikkeessä. Ei ole olemassa filmiä herkkyydellä DIN 27 tai GOST 90, vaan sinun täytyy muuttaa taulukon ja pienen laskemisen mukaan näitä ISO-arvoiksi. Kuinka tarkkaa tämän pyöristyksen tulisi olla? (Kuten Smenasta huomaa, täysin tarkkaa pyöristystä emme saa.) Ensinäkin jokainen ISOn kaksinkertaistuminen vaikuttaa valoitusaikaan myös kaksinkertaistumisella, joten jos olet asettanut kameran arvolle 400 ja filmi on 200:sta, niin kuvista tulee hieman tummempia. Tai.. vaaleampia? No kuitenkin! Tietysti moista voisi käyttää jonkinlaisen kikkana, miksei. Filmin formaatit ja koko - ONKO SITÄ MONTAKIN KOKOA VOI ELÄMÄ! 135 on nykyään käytetyin ja tunnetuin filmi, jota sinulle varmasti ensimmäisenä tuputetaan valokuvaamossa, jos menet filmiä ostamaan. ISO-standardilla suojattu (tämäkin) 135 on saanut nimensä korkeudensa mukaan, 35 mm, ja se kehitettiin Kodakin 70 mm:n filmistä leikkaamalla se kahtia ja laittamalla toistensa jatkoksi. Yksinkertaista, eikös! Kompakti 135 löysi nykyisen muotonsa 1934 ja 1960-luvulle tultaessa otti johtoaseman 120-filmiltä (josta alempana infoa). Kuvien standardikoko on 24 x 36 mm ja hyvin reijitetyn filmin ansiosta se jättää kuvien väliin vain kahden millimetrin mittaisen raon. Filmiä valmistetaan 36, 24 ja 12 kuvalle, mutta näihin voi saada kolmisen kuvaa lisää, jos lataa filmin pimiössä. 1980-luvulla muovisiin filmikoteloihin lisättiin Tetriksen näköinen DX-koodaus jonka avulla uudet kamerat tunnistavat filmin herkkyyden, ja joissain tapauksissa myös filmin pituuden. Kyllä ne vaan keksivät! - Anteeksi, pakko laittaa vielä tämä seuraava pätkä, on se niin hervoton: Matrix ping pong . Filminauhaa on ollut monenlaista ja kokoista (ainakin yli 30 erilaista ), mutta mikä on sitten juuri 135:n salaisuus? Salaisuudet jakoon heti! Niinkin yksinkertaisesta asiasta on kyse kuin markkinoinnista – 135:lle on tehty tunnettuja ja suosittuja kameroita (mm. legendaariset saksalaiset Leicat ) jo vuosisadan alusta, ja kuvitella vain, jos tälle standardille olisi tehty vain surkeita kapistuksia, jotka olisivat saaneet ihmiset valitusosastoille, niin kuoppaan ja haudattu moinen jo olisi aikoja sitten! 135:lle tehdään kameroita niin lännessä, kuin idässäkin ja varmaan tehtäisiin Kuussakin, jos siellä nyt joku asuisi. Ja osaisi tehdä kameroita. Ja olisi niin tyhmä että vääntäisi vain jotain kameraa, vaikka siellä voisi tehdä mitä tahansa muuta! Ihme menoa kyllä! 120 kehitettiin jo vuonna 1901 Kodakin laatikkokameraan nimeltä Brownie No 2 ja tuosta Brownie-sarjasta tuli hyvin suosittu kamerasarja. Taas on kyse markkinoinnista! Siitäpä siitä, tietysti. Alkujaan amatööreille kehitetty filmi on tätä nykyään muuttunut ammattilaisten käyttämäksi, vaikka 135 onkin jyrännyt tämän vanhan klassikon alleen. Puola, johon filmi on kääritty, oli alkujaan tehty puusta, sittemmin metallista ja nykyisin tietysti muovista. Filmin korkeus on kuutisen senttiä ja kokonaispituus (leveys) 72 cm – suurempi kuvakoko (mm. 6 x 6 cm) mahdollistaa paremman laadun, mutta samalla isompi kuva vie enemmän filmiä ja yhdelle rullafilmille mahtuu vain 12 kuvaa (6 x 12 = 72 cm). Tosin ei 12 hyvää kuvaa tarkoita sitä että se olisi huonompi asia kuin 36 huonoa kuvaa. Eipä ole tehty millekkään räpsyttelykameralle! Luojan kiitos, sinne jonnekin. Ai meni perille? Noniin. Tsau vaan. 120 ja 220 (samanlainen kuin 120, mutta riittoisampi ja ilman suojapaperia) ovat ainuita keskikoon filmejä , joihin yhä valmistetaan kameroita ja 120:sta saa ainakin edes hieman paremmin varustelluista valokuvaamoista. Myös kehitys onnistuu, jos filmiä myös saa valokuvaamosta – kannattaa kysyä, Suomessa on ainakin menossa nyt sellainen digitaalibuumi, että nämä vanhemmat formaatit ovat täysin unohtuneet. Saat sitten valokuvaamossa ihastella harjoittelija-tädin ilmettä, joka ei ole koskaan nähnytkään koko filmikokoa! Ja tietysti annat itsestäsi tosi-true-ammattilaisen kuvan, vaikka tälle filmikoolle löytyy kyllä kameroita pilvin pimein. Tunnettuja kameroita filmille: Hasselblad (legendaarisin, kaikista ammattimaisin kamera ja jokaisen valokuvauksen ystävän suurin läähätyksen aihe. Juuri Hasselblad teki keskikoon filmiformaatista ammattilaisten pelikentän), Holga , Minolta, Rolleiflex (tämäkin on suuri klassikko), Yashica, Pentax sekä omani – Neuvostoliittolainen Lubitel 166 B. Monia muitakin, toki! 126 :een tutustuminen aloitetaan tuijottamalla oheista kuvaa. Soiko jo kellot? Lyökö pumppu tyhjää? Muistuuko mieleen että juuri tällaisen setä osti minulle pienenä tai että juuri tällaisen näin juuri viimeksi kirpputorilla tai että voi jestas kun on kaunis päivä! Ja kyllä, se on klassinen Kodakin Instamatic, malli 804. Maailmassa on monia filmikokoja ja valitsin tämän vuonna 1963 Kodakin lanseeraman 126:n (tunnetaan myös nimellä "Kodapak") siksi, että sen käyttämiä kameroita nyt vain löytyy niin hemmetisti jopa täältä Suomesta asti. Mutta kerrataanpa hieman historiaa ja koska 126:n sekä Instamatic-sarja liittyvät kiinteästi toisiinsa, selitän molemmista tässä seuraavaksi. Hypätään vuoteen 1963 ja Kodakin ajatukseen, että valokuvaamisen pitäisi olla mahdollisimman helppoa ja vaivatonta, ilman että kameraa tai filmiä tarvitsisi mitenkään erikoisemmin säätää. Ja plop, markkinoille tuotiin Instamatic-sarja, joka löi heti itsensä läpi ja säilytti suosiotaan monta kymmentä vuotta. Miten filmi eroaa 135:sta, jota jo tuolloin käytettiin kovasti? 126 ei ole 26 mm korkea (filmin korkeus on sama kuin 135:lla – 35 mm), kuten voisi päätellä, vaan nimensä se on saanut kuviensa koosta: 26 x 26 mm eli kuvista tulee neliön muotoiset, toisin kuin 135:n suorakulmiot. Filmin päällä (muovipaketin sisällä) on paperinen suojakerros (kuten 120:ssa), joka mahdollistaa koko filmirullan käyttämisen (135 tuhlaa muutaman kuvan filmiltä asennusvaiheessa). Lisäksi muovisen kotelon vuoksi filmiä ei tarvitse enää kelata alkuun kuten 135:ssa, vaan kotelo ja filmi viedään (tai siis vietiin ) yhdessä valokuvausliikkeeseen, joka purki kotelon ja kehitti filmin sen sisältä. Vuosina 1963-1970 myytiin viisikymmentä miljoonaa (50 000 000) Instamatic-kameraa ja tietysti sen vuoksi myös miljoonia 126-filmipakkauksia. Kodakin lisäksi 126:n filmiä käyttäviä kameroita kehittivät myös Canon, Olympus ja Minolta. Kamera- ja filmitekniikan kehityttyä 126 alkoi menettää suosiotaan ja lopulta vuonna 1999 filmin valmistaminen lopetettiin kokonaan. Filmin kehityskustannukset nousivat pilviin (uudet digilaitteet eivät kehitä tätä ollenkaan johtuen mm. erilaisesta filmin reijityksestä) Suomessakin ja koko 126 ajettiin maasta ulos. Mutta! 2006 Italialainen Ferrania alkoi uudestaan valmistamaan tätä klassikkoa "Solaris"-nimellä, kuten oheisessa kuvassa näkyy. Entäpä kehitys? Täytyykö filmi lähettää ulkomaille? Itseasiassa Kanadasta ja Yhdysvalloista löytyy vielä virallisia 126:n kehittäjiä, mutta niin kauas ei tarvitse lähteä – Eiri Kuva nimittäin epävirallisesti pystyy yhä kehittämään tätä filmiä, jos oikein kiltisti käy pyytämässä. Hinta on tietysti edelleen korkea, noin kaksinkertainen tavalliseen verrattuna (näin omakohtaiset kokemukset), mutta takaan, että kokemus tulee olemaan melko retro sekä sinun, että valokuvaamon puolesta. Kodak kehitti 1972 vielä 110 -filmin huomattuaan, miten helppokäyttöinen 126 oli lyönyt maailmalla itsensä läpi. Tämän filmin kuvien koko oli vain 13×17 mm, joka tietysti vaikutti myös laatuun, mutta itse kamerat saatiin kutistettua sen ajan taskukameroiksi. Näitä kameroita myytiin aikoinaan miljoonia, mutta jälleen kerran sama stoori - nykyisen kehityksen vuoksi nämä ovat päätyneet kyllä melkoisesti kirpputoreille tai kaatopaikoille. 110:lle valmistetaan yhä filmiä, mutta kuvien kehitys on vielä vaikeampi pala kuin 126:n kohdalla. Ei kokemusta, vaikka kamera kyllä itseltäni löytyykin. APS eli Advanced Photo System kuulostaa hyvältä ja aikoinaan sen pitikin olla vallankumouksellinen, mutta harva edes nykyään tuntee tätä filmiformaattia, vaikka APS esiteltiin niinkin äskettäin kuin vuonna 1996. Filmin korkeus on 24 mm ja sen erikoisuutena on mahdollisuus valita kolme eri kuvakokoa: High Defition (jossa kuvasuhde on 16:9), Classic (kuvasuhde tavallinen 3:2, sama kuin 135:lla) sekä Panoramic (kuvasuhde 3:1). Filmin lataus on hyvin yksinkertainen, mutta vaatii erikoisien ominaisuuksien vuoksi myös omaa kameratyyppiensä ja niinpä suuret kameravalmistajat tekivätkin APS-filmille sekä pokkarikameroita että isompia järjestelmäkameroita. Vaikuttaa hyvältä, eikös? Helppo ladata, uutta tekniikkaa, pienempi filmikotelo ja vieläpä eri kuvakoot! Mutta ei ja suurin ongelma on sama kuin 110:llä – filmin pienuuden vuoksi ammattilaiset eivät koskaan ottaneet tätä käyttöönsä, pelkäen kuvien suttuisuutta ammattilaiskäytössä. APS-filmin erilaiset dia- ja mustavalkoisuusversiot eivät koskaan saaneet tulta allensa (ketkä hullut olisivat niitä käyttäneet, elleivät ammattilaiset?), APS-järjestelmäkameroiden hinta oli alusta alkaen pilvissä (silloin ja yhä ), 135-kameroiden edullisuus hidasti APS-kameroiden myyntiä ja kaiken lisäksi digiteknikka alkoi valloittamaan 1990-luvun lopulla. APS-filmin kehitys on kalliimpaa, vaatii omat laitteensa ja näiden kaikkien summana mm. Kodak ilmoitti 2004 lopettaneensa APS-kameroiden myynnin. APS-kameroita kyllä käytetään yhä, on Valittuja, jotka käyttävät, mutta suurin suosio on jo takanapäin. Pikafilmiä kutsutaan tuttavallisemmin myös Polaroid-filmiksi pikakameroiden keskuudessa, vaikka sekä Kodak että Fuji ovat valmistaneet omaa tuotantoaan tällä samalla markkinakentällä. Kaikista tavallisinta pikafilmiä, Polaroid 600:sta (tämä on myös ISO-luku), ei edes saa kaikista nykyisistä valokuvaamoista, joka hyvin myös kuvaa pikafilmin sekä kameroiden asemaa tässä digitalisoituneessa valtiossa. Nykyinen pikafilmi-tekniikka kehitettiin 1940-luvulla ihmisten tarpeeseen saada valokuva välittömästi näkyviin otoksen jälkeen (nykyään digi-tekniikka on korvannut tämän tarpeen). Polaroid-kamerassa kuva heijastetaan filmirullan sijasta itsekehittyvälle valokuva-arkille positiivikuvaksi ja kuva kehittyy itsestään muutaman minuutin kuluttua. Kasettiarkki eli filmi sisältää 600-sarjassa myös pariston, joten kamera ei tarvitse omaansa sellaista. Kuvan koko on noin 7.6 x 7.8 cm, oheessa kuva paketista. Polaroid-yhtiö meni vuonna 2001 velkasaneeraukseen, pankki osti sen, toiminta jatkui jonkun aikaa ja nyt lopulta tuomio on tullut: vuoden 2009 jälkeen Polaroid Corporation ei enää valmista mitään pikakameroihin liittyvää. Lakkautuslista löytyy täältä: Notification of Polaroid Instant Film Availability . Polaroid-yhtiö on ollut filmien ja kameroiden kattojärjestö, joten pikakameroiden harrastajilla tulee olemaan vaikeat ajat. Ihmiset kirjoittelevat adresseja ja yrittävät vedota myös Ilfordiin ja Fujiin, jotta nämä aloittaisivat omat tuotantonsa. Mitenhän käy? Aika näyttää. Vetoomuksia ja tilanteen seurantaa täältä: http://www.savepolaroid.com/ Mustavalkoinen filmi? Entä diafilmi? Muut värivaihtoehdot? Toiset pitävät väristä, toiset mustavalkoisesta ja kolmannet lampaista – mutta niin, värifilmin lisäksi voi tätä maailmaa nähdä myös mustavalkoisena ja sen monina sävyinä. Mustavalkoista filmiä saa sekä 135:lle, 120:lle, APS:llekin (jopa jos käy hyvä tuuri) että Polaroid-filminäkin, mutta jälkimmäisessä tapauksessa suosittelen internetin koluamista (ja kiirettä). 135:lla ammattilaiset käyttävät ainakin Ilford-merkkistä mustavalkofilmiä, jota saa sekä punaisessa paketissa (väriprosessi, kaikki valokuvaamot pystyvät kehittämään) sekä vihreässä paketissa, joka on se oikeampi tapa, mutta vaatii ainakin viikon odottelun ja kehittelyn ja oikean valokuvaamon. Voit kinata paikallisen valokuvaamo-tädin kanssa siitä mikä prosessi ja missä on järkevämpää ja onko noin yleensä missään mitään järkeä. Diafilmin (135:lle) kehitysvaiheessa negatiivien kuvista tulee positiviisia (kuten näistä helvetin pingviineistä ) ja pienten saksileikkien jälkeen saat otoksesi heijastumaan mm. diaprojektorista. En osaa valitettavasti enempää sanoa tästä aiheesta, joku viisaampi valistakoon. Muina värivaihtoehtoina tarkoitin mm. infrapunafilmiä (135:lle) jossa on kovat kontrastit ja naapurisi on varmasti kateellinen. Kuuluu jo kameran naksuttamisesta että siellä se naapurin poika taas leuhkii sillä infrapunafilmillään. Maksaa varmasti saatanasti (ainakin 12 euroa). Sitten on tietysti olemassa eri tavalla sävytettyä filmiä esim. lisättyä sinistä tai oranssia. Sisätiloissa otetut kuvat ovat melko oranssisia ilman salamaa yms. Jos ostoaikeet ja halut jo syntyivät, niin suosittelen tällaista liikettä: http://www.fotohertell.fi/ Opi tuntemaan oman kaupunkisi hyvät valokuvausalan liikkeet! Filmien säilytys? Meneekö filmi vanhaksi? Kuten rakastettava tätisi, myös filmit (käyttämättömät) vanhenevat ja rupsahtavat aikanaan. Jos olet tosi-pro, säilytät kaikkea filmikemiaa jääkaapissasi pizzojen ja perunoiden joukossa. Saat sitten naureskella kun känniset ystäväsi yrittävät juoda filmipurkista tai jotain muuta. Viileä jääkaappi hidastaa filmin kemian vanhenemista, joten jos olet huolissasi filmistä, laita se jääkaappiin. Polaroid-filmejä kannattaa ainakin säilyttää, saat varmasti muutaman vuoden lisäaikaa hyvällä säilytyksellä. Ennen kuvausta anna kuitenkin filmin kuivua & lämmetä jääkaapin kosteudesta. Ja siivoa makkarasoosisi. Pidä noin muutenkin jääkaappi hyvässä kunnossa! Ammattilaiset ovat sitä mieltä että samaan kuvasatsiin (filmiin) ei pitäisi saada sekä joulua että juhannusta, vaan että filmi täytyy ehdottomasti kehittää tässä välissä, ja jos olet tarkka ja pro, niin tee näin. Jos et saa filmiä täyteen, niin älä saa, käy kehittämässä se. Itse olen kehittänyt yli 10 vuotta vanhan filmin ja kuvista sai vielä hyvin selvää, vaikka eivät mihinkään albumiin päätynetkään. Kannattaa ainakin yrittää. Kehitetty negatiivi kestää kyllä puoli vuosisataa ja parhaimmillaan sukupolvelta toiselle, mustavalkoinen paremmin, väri huonommin. Jäikö jokin filmiosio käsittelemättä? Menikö historia pieleen? Kaipaatko tarkempaa lähdekritiikkiä? Oletko noin muuten vaativaa sorttia? Vaativaa sorbettia.. sitruunasorbetti! Aah! Minä tulen! -- Tiivistelmä filmeistä ja hintatietoja, sen sellaisia, löytyy tästä entrystä: Pieni tiiliskivi! - Pertti Leppäsen kameraopatus: filmit . - Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin medialaboratorion juttua filmistä (pdf). - Kymmenen kaikkien aikojen parasta pöytätennis-lyöntiä! Top 10 Ping Pong Shots of All Time . Lähteet ja kuvat: Wikipedia ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Filmi , http://en.wikipedia.org/wiki/Instant_film , http://en.wikipedia.org/wiki/120_film ), http://www.danmassey.co.uk , http://www.xitek.com , http://www.pixmonix.com , http://www.cosmonet.org , http://photokes.com

Avainsanat: pdf aika aiheuttaa aihe 90 2009 1960 ala ajatus amerikkalainen alusta historia hinta herkkä helppo für fuji filmi fulmi film euro esitellä erota digi dia corporation cd canon aurinko asema arvo arkkitehtuuri aps ammattilainen juoda juhannus joulu jokainen jeesus itä italialainen iso internet ilmoittaa ilme ihminen ihme ihastella identtinen http hopea kehittää kaunis kansainvälinen kamera kaava jääkaappi jättää järki järjestö juttu kuva kuivua kova koulu kotelo korkeus korkea koko kokemus kodak klassinen kemia kehitys kehittyä lähteä lähde luku luoja lukija lisääntyä liike levy leikata lataus ladata laittaa laatu käyttää kysyä kuvitella kuvaus kuvata minä miljoonia mielipide metalli menettää melkoinen me matrix markkinointi markkinat malli maksaa mahdollisuus maa maailma lännessä numero neuvostoliittolainen neliö negatiivi nauha naapuri määrittää myynti muuttaa muutama muut mustavalkoinen musiikki mitä punainen prosessi professori pro polaroid poika pinta ping pilvi pieni pienempi photo perustettu peruna pertti perinne paperinen pankki pala paketti ostaa osta organization oranssi onni onko ongelma olympus näyttää näköinen nähdä nykyinen tekniikka tee tavallinen tarvita tarkka tapaus tapa tampere sää säilyttää syntyä suuri suosittu suosio suomi suomessa stoori standardi sisätila sisältää sininen seuraava setä sentti selvittää sarja salaisuus saksalainen saada rikkoa rakenne rae puu puoli puola vaikuttaa vaikea uk törmätä tässä täti tyhmä tuottaa tuomio tuntea tuli toiminta tilanne teollisuus ystävä yrittää yliopisto yksinkertainen yhtiö yhdysvallat wikipedia väri vuosisata vuori voi viileä viedä venäjä vanhempi vanhemmat valtio valo valokuva valmistaa valmistaminen valmis valitaan valita instamatic säilytys 600 sitruunasorbetti positiivinen herkkyys infrapunafilmi pikafilmi 220 negatiivinen 120 135 126 gost kodapak din hertell dx-koodaus asa 110