Tänään on 23.09.2017 17:24 ja nimipäiviään viettävät: Mielikki ja Tekla. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

RAAPIMAPÖLKKY: Dôme de Neige des Ecrins

Julkaistu: · Päivitetty:

Écrinsin kansallispuisto on Grenoblesta etelään päin sijaitseva luonnonsuojelualue, jonka korkein vuorenhuippu on Barre des Écrinsin 4102 metriä. Écrinsillä on fantastisen kaunista ja seikkailuhaasteita löytyy moneen makuun. Vuoristoissa tietysti houkuttaa aina maagisesti se korkein kohta, mutta päätimme tyytyä Barren harjannereitin haasteellisuuden vuoksi siihen toiseksi korkeimpaan, eli suurimmaksi osaksi patikoiden saavutettavissa olevaan Dôme de Neigeen, jonka korkeus on 4015 metriä. Barre on alla olevassa kuvassa tuo lumesta hilseillyt huippu vasemmalla ja Dome tuo lumen peittämä "olkapää" oikealla. Ensimmäinen yrityksemme kiivetä Dôme de Neigelle meni pipariksi. Ensinnäkin lähdimme laakson pohjalta liikkeelle laiskasti ja ihan liian myöhään iltapäivällä. Toisekseen Glacier Blancin majalta Ecrinin majalle tarpomamme irtokivisohjo rääkkäsi ainakin minut ihan piippuun, kipeytti jalkani nilkutuskuntoon ja oli muutenkin niin syvältä, ettei pahemmasta väliä. Tuntui siltä kuin koko matka olisi ollut upottavassa kivisuossa kompastelua. Jäätikköä emme uskaltaneet edes koittaa, kun railot olivat tosi isoina. Olimme majalla myöhään, eikä siksi tullut levättyä tarpeeksi. Herra E:llä oli vuoritaudin oireita, minulla maha sekaisin. Huiputusaamuna minulla oli hetken aikaa huumaava vuorieuforia, mutta matkantekomme katkesi nopeasti alkutekijöihinsä, kun johdossa kiipeävä aviomieheni melkein tippui railoon jo ensimmäisessä nousussa. J. vaan totesi kylmän tyynesti, että nyt upposi jalka lumeen nivusta myöten ja sen alla ei sitten ole yhtään mitään. Hän oli railon päältä pois kiepahtaessaan vähällä laskea mäkeä päin minua teroitetut jääraudat edellä. Onneksi hänellä oli pysäytystekniikka hyvin hallussa, sillä jos hän ei olisi pysähtynyt, olisi meikäläisen tukirankaa koeteltu tosissaan, kun alaspäin mäkeä luisuvan J:n köysi olisi tempaissut minua kunnolla valjaista. Ehdin toki tehdä oikeaoppisen self arrestin jäähakullani, kuten myös E, mutta eipä se silti mikään elämän suosikkihetkeni ollut. Sen jälkeen viereisestä rinteestä romahti jääserakki, joka vei viimeisetkin rippeet rohkeudestamme jatkaa huipulle asti. Menimme paremman puutteessa harjoittelemaan loivaan rinteeseen railoon tippumista ja pelastus taljan rakentamista. Paluumatka laaksoon oli yhtä nilkuttamista, joka askel tuntui siltä kuin olisi ollut puukko vasemmassa jalkapohjassa, kun pitkillä reissuilla vaivaava neurooma (jep, revennyt eturistiside ei tietenkään riitä ristikseni) ärtyi oikein pahaksi. Katselin haikeasti jäätiköllä samaa matkaa kolme kertaa nopeammin taittavia, mutta E kieltäytyi ehdottomasti oikaisemasta pahasti sulaneen railoalueen poikki. Oli jokseenkin paska reissu, mutta tulipahan tehtyä tiedusteluna. Maisemat toki olivat aivan jäätävän upeat, kuten aina vuoristossa ja kuvasin innolla jäätikköä vasten kauniisti piirtyviä keltaisia kylmänkukkia. Jos ihan tarkkaan tiiraa, niin kuvassa näkyy myös jäätiköllä harjoittelevia kiipeilijöitä. Sen verran jäi hampaankoloon, että piti lähteä uudestaan heti seuraavana kesänä. Tällä kertaa menimme ensimmäiseksi yöksi Cafin Lautaretin kotoisalle majalle ja vietimme iltaa seinäkiipeilemällä majan omassa kiipeilysalissa. Seuraavana päivänä ostimme eväät Sherpasta ja ajoimme tuttuun paratiisilaaksoon Pre de Madame Carlen nurkalle. Tällä kertaa ylösnousupatikka meni kivuttomasti, niin kuin pitikin, kun oikaisimme köysistönä mukavan kannellisen jäätikön poikki. Oliko hiukka luksusta saatanalliseen irtokivisohjoon verrattuna! Majalla sortteerasimme kamat ja pääsimme pian illallispöytään. Siinä ruokaillessamme joukkueemme itsesuojeluvaistoisin E alkoi murehtia reitin kuntoa, joka oli kuitenkin viimekesäistä huomattavasti parempi. Meitä ei huvittanut itsemme etukäteispelottelu laisinkaan, joten E kävi viihdyttämässä seuraavana päivänä huiputtamaan aikovia brittejä kauhutarinoillaan. E kun tuntee henkilökohtaisemmin erään monissa liemissä keitetyn salainen-agentti-vuoristosoturin, jota kutsumme ranskalaiseksi James Bondiksi, eli vissiin sitten ranskalaisittain Jacques Balleksi. Joka siis oli ollut kuulema perustellusti sitä mieltä, että Dôme on muuttunut liian epävakaaksi vuoreksi hänen makuunsa. JB veti vielä jonkin aikaa sitten alppikerhon vuoristoreissuja, kunnes riitaantui ranskalaistyylisen dramaattisesti muiden oppaiden kanssa vakavista turvallisuusasioista ja eräseen onnettomuuteen suhtautumisesta sekä kaikkiin/kaikkeen suivaantuneena iski lopulta hanskat Caf:in tiskiin. Minäkin ehdin yhdelle hänen vetämistään jäätikköreissuista ja siellä oli niin hauskaa, että säänpieksämä nahkani kesi naarmuille poskipäistä ja toinen silmäni turposi umpeen. JB on muuten legendan mukaan hilannut ison sotilasjoukon Dômea vielä korkeamman harjanteen Barren päälle, huomattavasti vielä jyrkempää reittiä, couloir Barre Noiria pitkin ja itse jääruuveilla liidaten. Oliko muistaakseni peräti näin, että vielä yöaikaan. Solttupojat olivat kuulema aamulla keksineet jälleen yhden historiallisesti sallitun käyttötilanteen v-sanalle toteamalla, että: "EI V***U, tuostako me muka tultiin viime yönä!?%¤#! E alkoi kallistua siihen suuntaan, että jospa tehtäisiin sittenkin jotain järkevämpää ja turvallisempaa - pienempiä huippuja kun olisi majan ympärillä useita. Että miten olisi, jos testattaisiin aluksi vaikka Roche Fauriota, että nähdään missä kunnossa ollaan? Minulla käväisi mielessä, että miksi hitossa me sitten ollaan taas täällä ällistelemässä, jos Domen huiputtaminen alkoikin "yhtäkkiä" tuntua liian vaaralliselta touhulta. Kävimmehän jo edellisenä vuonna toteamassa, että reitti ei todellakaan ole riskitön vaikka suhteellisen helppo onkin. Minulla kun ei valitettavasti ole varaa käydä lipittämässä huonolaatuista kaljaa vuoristomajoilla, kun tähänkin reissuun menivät melkein kaikki kovalla raatamisella ansaitut lomarahani. Vuoret toki pysyvät siellä missä ovat, mutta minulla ei ole rahaa, jaksuja eikä motivaatiota tulla samaan paikkaan uudelleen montaa kertaa arpomaan uskaltaisinko vai enkö uskaltaisi yrittää tällä kertaa. Tiedän, että tämä asenne lisää entisestään riskikerrointa, mutta ei me silti mitään yltiöpäisiä hulluja olla J:n kanssa- kaukana siitä. Mutta joo, sovimme tekevämme Faurion alkutreeniksi. Patinoituneen ja hiukan rappeutuneen näköinen patonki pöydän toisella puolella totesi suunnitelmistamme kuultuaan virnuillen, että tiesittekö Faurion huipulta olevan pudotusta kilsan verran alaspäin. Että saattaa ruveta vähän alavan maan kulkijaa huippaamaan tapulista. Äijän virneestä näki hänen ajattelevan, että hahhaha - ette te sinne ylös asti kuitenkaan uskalla mennä, mokomat ulkomaalaiset jänishousut. Silmäisin hänen pönäköityvää vyötärönseutuaan ja punottavaa naamaansa miettien, että jos kerta tuo pulska viinisieppo pingertää jonkun mäen ylös tukevassa punaviinikrapulassa, niin taatusti kyllä minäkin, vaikka hampaillani lohkareista roikkuen. Kyseinen herra oli reissussa teini-ikäisen tyttärensä kanssa ja näimme heidät seuraavana päivänä viereiselle seinämälle suuntaamassa. Seuraavana aamuna lähdimme talsimaan jäätikköä pitkin Roche Faurion suuntaan. Aika pian E totesi, että hänen pulssinsa on tähtitieteellisissä lukemissa, eikä hän ole todellakaan kunnossa, joten hänen täytyy palata takaisin majalle tai hukka perii. Mietimme hetken tilannetta ja palautimme E:n takaisin lähtöpisteeseen, ettei hän vaan sairastuisi pahemmin. Jatkoimme sitten kahdestaan takaisin jäätikölle. Eestaas sahaaminen otti voimille, mutta rämmimme silti ylös Fauriolle. Aviomiehelläni oli sen verran kova hinku huipulle, että kiipesimme sinne johtavan kivikiipeilyreitin kiveen kirskuvilla jääraudoilla, vaikka alapuolella todellakin aukesi se mainittu kilsan pudotus laaksoon. Oli rehellisesti sanottua päräyttävää toimintaa ja sormeni pusersivat kiveä rystyset valkoisina. Muutamassa kohdassa jouduin ottamaan lohkareista kiinni pitäen sellaisia balettitanssiaskelmia, etten olisi varmaan niistä selvinnyt ilman jooga- ja kamppailulajitaustaani. Hidastetun helikopteripotkun osaamisestakin oli yllättävää hyötyä. Huipulla pääsin merkkaamaan reviirini eagle peellä, sillä olin taas vaihteeksi kitannut liikaa kahvia aamulla. Näkymät laaksoon olivat hurjat, kuten patonki oli vihjaillut. Mutta päästiinpäs ylös, ähäkutti, Suomen lippu salkoon.   Sulavan rinteen alastulo oli inhaa (ja olimme aamuhässäkän takia myöhässä optimaalisesta aikataulusta), kun tiesi kulkevansa paikka paikoin railojen päältä. Yhtäkkiä, noin 50 metriä ennen tasankoa, viattomalta näyttävän lumen alla olikin yllättäen vain liukas jääkalju, jota minun olisi pitänyt kääntyä jääkiipeämään ahteri menosuuntaan ja alamäkeen päin, mitä kammoan sydämeni pohjasta. Lisäksi kohdalla kulki selvä railopainauma eli allani saattoi hyvinkin olla sulava lumikansi. Vaati muutaman sielun pohjasta kummunneen ärräpään, ennen kuin uskalsin liikahtaakaan ja pääsin ryömimään ohi pahimmasta kohtaa. Jääkaljujen kanssa täysin sinut oleva J (=itsesuojeluvaistonsa pakkaamatta jättänyt viurupää) vaan virnuili, että olisi kannattanut käydä se jääkiipeilykurssi. Palasimme sitten majalle, missä E ilmoitti luopuvansa Domesta. Sanoin, että itse todellakin haluaisin tehdä Domén, tai ainakin yrittää, koska luovuttaminen harmittaisi minua lopun vuotta. J oli samaa mieltä kanssani, vaikka tunsi selvästi suurempaa vastuuta toisenkin mielipiteen huomioon ottamisesta. E mietti asiaa hetken ja tuli siihen tulokseen, että siinä tapauksessa hän laskeutuisi takaisin laaksoon odottamaan paluutamme. Emme olleet tästä hajaantumisesta erityisen riemuissamme, sillä E joutuisi kulkemaan yksin jäätikön halki, mikä on sekä vaarallista että vastoin meille opetettuja turvallisuusperiaatteita. Kulki jäätikköreitillä tosin lukuisia ranskalaisiakin yksin koko ajan, mutta sekopäillä ranskalaisilla onkin ylikorostunut itsetuhovietti. Mutta aikuiset ihmiset tekevät itse päätöksensä ja sen kanssa on vain elettävä. Niinpä E lähti patikoimaan laaksoon ja me jäimme onnea toivotettuamme majalle lonnimaan. Majan makuusalit olivat päiväsaikaan suljettuja siivoamisen vuoksi, joten torkuimme iltapäivään asti ulkosalla. Ohuessa ilmassa unen päästä oli helppo saada kiinni vaikka majan porrasritilällä myrtsänkyttyrässä kuorsaten, mistä selkäni antoi herättyäni noottia ja majanpitäjät pitkiä katseita. Kun viimein pääsimme sisätiloihin, horrostin pois Faurion uupumusta koko loppuiltapäivän lämpimällä sykkyrällä pölyisen majahuovan alla. Nukutti niin hyvin, etten olisi syömäänkään malttanut nousta. Ruokaa oli paljon ja se oli erittäin hyvää, oikea luksusillallinen jälkiruokineen kaikkineen. Pöydässämme istui silmänruokana todella veikeän näköinen nuorimies, varsinainen ginger! Tukka kuparinpunaa, samoin kulmakarvat, käsivarsikarvat ja parransänki myös. Koitin tiirailla hänen silmiään, että meripihkaako ne ovat. Hän olisi ollut kerta kaikkiaan unelmieni valokuvamalli, mutta en iljennyt ahdistella, ettei tulisi kulttuurisia tai muitakaan väärinkäsityksiä. Päätyköön hän siis fiktiiviseksi hahmoksi johonkin tarinaani. Vastapäätäni istuva vanhempi ranskalainen pappa puolestaan oli oikein hellyttävä ja seurallinen. Kyseli meiltä kaikenlaista ja halusi tietää mikä carotte on suomeksi. Siksiköhän, kun hänen vieressään istui aito porkkanapää, johon finski loi sangen uteliaita silmäyksiä. Yö meni levottomissa pätkissä torkkuessa. Aamun lähtöhässäkässä pudotin piilolinssikotelon majan käsienpesualtaan viemäriin ja jouduin onkimaan sen sieltä kirjaimellisesti sormirystyset veressä. Onneksi kotelo pysyi ehjänä, sillä sen ikiaikaisen viemäriliman joukosta ei olisi voinut laittaa yhtään mitään silmäänsä. Nytkin sai desinfiointiainetta ja propolista lotratessa kauhistella, että minkäköhän legioonalaisbakteerin sieltä saisi rystyshaavaansa mellastamaan. Sitten vaan matkaan pimeään aamuun ja lumiseen rinteeseen. Noiduimme hartaasti, että tämä on sitten todellakin viimeinen kerta, kun laskeudumme alas sitä penteleen joka askeleella vyöryvää majapolku-kivirakkaa. Kaivoimme ylimääräiset varusteemme jätesäkissä lumen alle jäätikön reunaan ja toivoimme ettei kukaan nyysisi mitään tai vuorinaakat kävisi penkomassa sapuskojamme. Aamu vaaleni ja ylitettyämme jäätasangon, lähdimme nousemaan hiki kainalossa muiden vuorimuurahaisten joukossa. Ensimmäinen iso railo edellytti hakulla kiipeämistä, mitä niin suuresti rakastan (oh yeah). J kiipesi railon pystysuorahkoa lippaa ylös ja pysähtyi sitten varmistamaan minua köydellä. Yritin pungertaa seinää hakkuni kanssa ja totesin jo heti kättelyssä, että puolikovasta lumesta on turhan vaikea saada mitään otetta saati askelmaa. Ähelsin ja puhkin siinä hakkuni kanssa jonkun tovin, kunnes taakseni jonottamaan tullut hollantilaismies ehdotti, että voisin lainata hänen hakkuaan. Onneksi lainasi, sillä yhdellä hakulla kiipeäminen ei olisi onnistunut. Kiitin miestä vuolaasti hakkuroituani sen pari hankalaa metriä ylös ja kurkotin ojentamaan hakun takaisin. Mahtava tyyppi! Toisen ison railon ylittäminen oli huomattavasti helpompaa, vaati vain isomman puoleisen harppauksen ylämäkeen. Muuten ei tarvinnut kuin valmista lumipolkua talsia. Auringon noustessa alapuolellamme valkeni lempimaisemani koko universumissa: Auringonnousun valaisemat pilvipeiton ympäröimät vuoret alapuolellani. En tiedä mitään kauniimpaa tai ylevämpää. Mikään ei kosketa minua syvemmältä ja minkään äärellä en tunne olevani niin perillä. Huipulle pääsy oli helppoa sunnuntaikävelyä. Siellä sitten kuvailtiin ja syötiin hiukan sekä vaihdettiin muutama sana muiden huiputuksestaan iloitsevien kiipijöiden kanssa. Sitten vaan paluumatkalle, joka tuntui huomattavasti ylösmenoa keljummalta. Rinne näytti ihan pirun paljon jyrkemmältä alamäkeen kuljettaessa. Kun saavuimme haastavalle isommalle railolle, edellämme kulkeva hollantilainen huusi, että älä vain missään nimessä tule heidän perässään - tästä on parin metrin pudotus alas ilman käsiotteita ja huonosti käy. Heidän ryhmänsä ensimmäinen oli valitettavasti jo hypännyt alas ja näytti muissa maailmoissa olevalta lumessa nyyhöttäessään. J laski minut köydellä toisesta kohtaa ja sitten minä varmistin häntä. Hänen laskeutuessaan kävi läheltä piti tilanne, kun puolikova lumiseinä murtui hakun alla ja mieheni meinasi pudota alas selälleen. Onneksi sai sentään jostain kiinni. Olisin minä hänet pysäyttänyt ennen luisua, mutta mätkähdys olisi kyllä sattunut kunnolla. Railon yli hypännyt lentävä hollantilainen istui kärsivän näköisenä lumessa. Muut selittivät, että hän oli paukauttanut nilkkansa rikki, eikä pystynyt enää mitenkään kävelemään. He kysyivät oliko meillä vuoripelastuksen suoraa numeroa ja olihan meillä. He onnistuivat soittamaan helikopterin loukkaantunutta noutamaan ja seurasimme, kuinka noin puolessa tunnissa saapunut heko kävi nappaamassa miehen kyytiinsä. Miehen varusteet jäivät kavereille kantoon - pelastushelikopteri kun ei ota turhaa painoa kyytiinsä. Surku juttu. Onneksi he sentään pääsivät ensin huipulle ja kenellekään ei käynyt sen pahemmin. Me pääsimme ilman kommelluksia alas. Ainoastaan hiukan ennen loppusuoraa ja turvallista tasankoa, kuulimme äänen jota yksikään vuorilla liikkuja ei koskaan haluaisi kuulla. Lumen Koti huokasi syvään ja iso vyöry lähti rinteestä liikkeelle. Karvamme nousivat pystyyn, kun vilkaisimme kauhuissamme ylöspäin, että kaatuvatko ne kaameat jättiserakit nyt sitten meidän niskaamme. Eivät onneksi kaatuneet. Lumivyöry möyrysi vasemmalla puolellamme olevan harjanteen toista puolta, eli juuri siitä missä viime kesän normaalireitti oli kulkenut (ja tänäkin aamuna pari ranskalaista). Huhhuh, että pelästyttiin - ihan taatusti tämä hetki laukaisi harmaiden hiusten kasvun päänahassani. Vähän matkaa eteenpäin mentyämme näimme, kuinka paljon tuoretta lunta ja lumilohkareita oli vyörynyt alas tasangolle. Pidimme evästauon majan alapuolella ja lähdimme sitten patikoimaan laaksoon. Auringonpaiste aukealla jäätiköllä oli taas kerran kuin folipaperin päällä tassuttelisi. Aurinkolaseja ei voinut ottaa hetkeksikään pois ja paksulla vuoristoaurinkorasvalla hölvätty nahka vaan tirisi grillissä. Piti vielä laskeutua pitkähkö pätkä kallioreittiä kohti Glacier Blancin majaa. Jossain vaiheessa siinä lohkareelta toiselle ketterästi kyykätessäni riemuitsin J:lle, että mikäs ihme nyt on, kun vammapolveni ei ole ilmoittanut inahduksellakaan olemassaolostaan, vaikka kuinka rääkkäisin sitä. Ei olisi pitänyt sanoa ääneen, sillä jokseenkin heti sen jälkeen kuin noiduttuna iski vanha tuttu piina - happoon kastettu naula polven läpi, joka ei hellittänyt hetkeksikään koko pitkän loppumatkan aikana. Olimme takaisin laaksossa noin viiden tienoolla ja polun varrella kirjaa lukemassa ollut ja meitä jo useamman tunnin odotellut E näytti yhtä helpottuneelta meidän näkemisestämme, kuin me hänen. E oli käynyt haahuilemassa paikallisilla käsityömarkkinoilla ja viettänyt yön luksushotellissa luksusillallisesta nauttien. Uskon, että hänellä oli siten huomattavasti kivempaa, kuin olisi ollut meidän köydenjatkonamme puolikuntoisena raahautuen. Ennen kotiin paluuta kävimme vielä syömässä matkan varrella jossain maalaisravintolassa. Olin niin väsymyksestä kuutamolla, että hädin tuskin maistoin eteeni kannetun rustiikin riistalintu-annoksen hienoja makuvivahteita. Jälkikateen katselin erästä topokirjaa ja katseeni juuttui näyttävään kuvaan. Siinä porukkaa hiippaili railon lumikannen yli ja kauempaa kuvatusta perspektiivistä näki, mikä heidän alapuolellaan oikeasti odotti. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, joo-o. Olin saada jälkikäteisen sydänhalvauksen, kun tajusin millaisen maan alaiseen Pellucidariin asti auki olevan HELVETINKIDAN yli me oikeasti käpeksittiin iloisesti vihellellen...

Avainsanat: ääni yrittää yksin vuori viimeinen varuste varsinainen varaa vanhempi vanha valmis vaikea vaihe vaarallinen v uni unelma tyytyä tytär tuttu tuska tuntua tunti tunne tuli tukka toiminta tilanne tietää tieto teini talja syödä syvä sydän suomi suomeksi soittaa sisätila silmä sijaitsee sielu sekaisin seinä sattua sana salainen saapua saada ruveta ruoka rinne reitti reissu ranskalainen rakentaa rakastaa raha pöytä päättää pääsy päästä puukko pudotus pudota polvi piru pimeä pienempi pitää patonki paska pari pappa paluumatka palata paino paikka ottaa ostaa onni olin oire odottaa näköinen näkymä nähdä numero nimi nahka muutama muut muka motivaatiot mitä minä miettiä mies metri me matka maisema mahtava maha madame lähteä luonnonsuojelualue limu lumi luksus liukas lippu lentää legenda laski laskea laittaa lainata laakso käydä kävisi kävellä kuva kuulla kunto kulttuuri kulmakarva kulkea kova koti kotelo korkeus koko kohdassa kivi kirjaimellisesti kesä keltainen kaunis kasvu kansallispuisto kalja kainalo kahvi juttu jooga johtava jatkaa james jalka jacques iso ilta ilmoittaa ilma ihme häntä hän hädin huippu hollantilainen hiukset hiki hetki herra helppo harjoittelu hanska halki grilli eväs etelä elämä ehdotus eagle dome aviomies aurinkolasi auringonpaiste auringonnousu askel asenne annos alamäki ajaa aito aikuinen aika agentti aamu