Tänään on 19.10.2017 09:55 ja nimipäiviään viettävät: Uljas ja Viking. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Tm²: Postmoderni Pinokkio, eli Blade Runner 2049, Ex Post

Julkaistu: · Päivitetty:

Kävin katsomassa Blade Runner 2049:n viime perjantaina Suomen ensi-illassa. En halua spoilata elokuvaa, joten joudun hieman jarruttelemaan analyysissani. Laitan tähän kuitenkin spoilerivaroituksen heti alkuun, sillä osa siitä mitä sanon, saattaa paljastaa liikaa joidenkin mielestä. Elokuva avautuu heti kättelyssä päähenkilön tehtävään. Kuten aiemmin, Blade Runnerit ovat replikanttien metsästäjiä, kovaksikeitettyjä, ammattimaisia poliiseja joilla ei ole mitään tunnontuskia saattaa eläkkeelle näitä pseudoihmisiä. Kuten aiemminkin, maapallo on synkkä, saastunut paikka, josta vauraat ihmiset pakenevat toisille planeetoille. Jäljellä on hyvin pitkälti samanlainen kyberpunk-dystopia kuin aiemminkin. Visuaalisesti maailma on edellistä synkempi, ja sitä kuvataan laajemmalla skaalalla. Tämä on osin todella upeaa, ja symboliikkaa ei puutu tästäkään. Kritiikkinä totean, että materiaalia maailmanrakennukseen on niin paljon, että vaikka se tässä pystyykin vakuuttamaan katsojan siitä että koko maailma on synkkä ja kolkko, siitä puuttuu alkuperäisen raikas ja symbolinen estetiikka; tarkoitan että estetiikka pelaa alkuperäisen säännöillä. Valojen käyttö on luovaa, mutta valitettavasti silti se lepää alkuperäisen harteilla. En voi sanoa että tämä on negatiivinen seikka, mutta Blade Runner oli vuonna 1982 huikealla tavalla uraa uurtava valon käytössä ja symboliikassa. Blade Runner 2049 tekee samat asiat -- ja enemmän ja paremmin -- mutta ei lähde uusille urille. Ei sellaista voi elokuvalta tietenkään odottaakaan; jokainen elokuva, edes jokainen mestariteoskaan, ei voi uudelleenmääritellä kokonaista genreä. Juuri tästä puhuin aiemmin, kun sanoin että tiedän pettyväni. En tietenkään odottanut että visuaalinen ilme olisi järisyttänyt koko scifi/kyberpunk- elokuvagenren perusteita samalla tavalla kuin Blade Runner. En edes tiedä mitä odotin, mutta tiesin ettei mikään voi "täydentää" sitä mitä toivoin. Käsikirjoitusta oli jossakin kritisoitu; tähän en ryhdy. Mielestäni se oli erinomainen. Tarina ammentaa samoista teemoista kuin Blade Runner, siitä huolimatta että alkuperäinen tyhjensi pajatson. Se puristaa tematiikasta enemmän irti kuin osasin oikeasti odottaa. Aivan kuten alkuperäinenkin, tämä on tutkielma ihmisyydestä ja identiteetistä. Ei ole reilua, jossain mielessä, kasata odotuksia jatko-osalle myöskään käsikirjoituksen innovatiivisuudessa, jos edellinen on esittänyt kysymykset siitä, mitä on olla ihminen, niin nerokkaasti. Silti tässä näkökulma on raikas. Onko replikanteilla "sielua"? Tämä kysymys on syvällinen ja sitä luodataan enemmän kuin ehkä moni elokuvaa syvällisyyden puutteesta kritisoinut edes huomasi. Aivan kuten ensimmäinen Blade Runner vaati minulta vuosikausien kypsyttelyn ennen kuin se todella alkoi avautua, myös tämä tulee vaatimaan useamman katsomiskerran. Symboliikkaa on todella paljon. Siinä missä Blade Runner käytti varsin rajattua repertuaaria symboleita: Silmät (sielun peili), valo ja varjo sosiaalisen aseman symboleina, veri -- vain Deckard ja replikantit vuotavat verta alkuperäisessä elokuvassa -- jne, 2049 tuuppaa jokaiseen otokseen ja kohtaukseen useamman väkevän symbolin. Näistä symboleista kiertyy tarinoita tarinoiden sisään loputtomasti. Pystyin yhdellä katsomiskerralla löytämään ainakin kolme luentaa elokuvasta, ja tämä siitä huolimatta että keskityin lähinnä imemään sisään näyttävät visuaaliset efektit. Päällimäisenä tarinana on Pinokkio, sätkynukke joka uskoo ja toivoo olevansa oikea poika.  Pinokkio, joka etsii oikean ja väärän,  hyvän ja pahan välistä eroa, ja jonka hartain toive on tulla oikeaksi pojaksi. Symboliikkaa on paljon; Pinokkio ei ehkä ole tehty puusta, mutta puiset esineet ja puusta veistetyt muistot kantavat tarinaa alusta loppuun; Puu elämän symbolina, kuollut puu, veistetty puu, puuhun kaiverretut muistot. Tarina on tietenkin myös dystopinen kyberpunk-trilleri, melko tyypillinen "manhunt"- tarina pintapuolisesti. Tämä tarina on kuitenkin suurimmalta osin hyvin kerrottu ja melko innovatiivinen. Se ei ole vaikea , aivan kuten alkuperäisen Blade Runnerin tarina ei ollut vaikea vaan "etsi ja tuhoa". Tässä on samaa kovaksikeitettyä tyyliä, paljon samaa, mutta myös paljon eroja. "Juonena" ymmärrettynä tarinoiden erot ovat toki merkittävät, mutta jos syvällisyyttä etsii tästä tai ns juonenkäänteistä "plot twisteistä", niin pettyy. Ja tässä on kritiikkini toinen aihe: Ei olisi tarvinnut pettää. Tarina itsesssään antaa ainekset aivan huikealle kerronnalle, jota suuren osan elokuvasta seurataankin. Mutta kun se on kerran pilattu selittämällä liikaa, sitä ei valitettavasti voi pelastaa. Suurin tragedia tässä on, että tämä osa elokuvasta olisi voitu pelastaa leikkauspöydällä. Leikkamalla tarina paremmin olisi saatu nostettua elokuva todella omaan luokkaansa, ei ehkä alkuperäisen ohi tai rinnalle, vaan omaan kategoriaansa. Ja yksinkertaisesti jättämällä tarinasta osia pois. Tarina punotaan yhteen hieman ennen loppua sormea osoittamalla eli -- tämä todella on hirvittävää -- väläyttämällä aiemmin näytettyä kohtausta juonenkäänteen alleviivaamiseksi. Minulle tämä oli kuin joku olisi läikyttänyt punaviiniä erittäin taidokkaalle ja käytännössä virheettömälle afgaanimatolle. Tunsin itseni petetyksi ja älykkyyteni loukatuksi. Kolmas tarina on sosiologinen, ekologinen ja taloudellinen tutkielma vieraantuneisuudesta . Jared Leto Niander Wallacena vetää sopivasti tai ehkä jopa vähän liikaakin ylinäyttelemisen puolelle. Leto ammentaa hullun, sosiopaattisen taustapirun peruskuvastoa. Tämä hahmo kuitenkin jää sivuun aivan eri tavalla kuin Tyrrell alkuperäisessä tarinassa, ja tämä on mielestäni hyvä asia. Wallacen rooli tarinassa on etäännytetty, subliimi , ja vuorovaikutus tapahtumien kanssa epäsuoraa ja ohutta. Tämä on tarkoituksellista ja avaa elokuvaan tason jota ilman tätä etäännytystä ei voisi nähdä. Elokuvassa kaikki toimijat ovat tällä tavalla joka etäisiä narujen vetelijöitä (sic!) tai sätkynukkeja jonkun muun tarinassa. Nämä kolme tarinaa kietoutuvat yhteen ja koskettavat toisiaan useassa eri yhteydessä. Elokuva ei ole helposti pureskeltava, vaikkei mikään näistä tarinoista ole itsessään vaikea. Epäilen että avaimia on useampia muitakin, mutten vain löytänyt niitä ensilukemalta. Ja ehkä tämä voidaan jo laskea elokuvan tappioksi, sillä se on todella pitkä. Liki kolmetuntisenakaan se ei kertaakaan tuntunut tylsältä, mutta kun kaiken sen kokeminen mitä elokuva tarjoaa ei onnistu yhdellä katsomiskerralla, se vaatii katsojalta paljon aikaa ja panostusta. Ensimmäisenä päivänä elokuvan jälkeen olin valmis antamaan sille neljä tähteä viidestä. Nyt, kun olen sulatellut sitä, joudun toteamaan, että se on kuin onkin viiden tähden elokuva, huolimatta tuosta kammottavasta alleviivauksesta joka lähes pilasi tarinan. Kyllä se oli mestariteos silti.

Avainsanat: aihe aines alkuperäinen alusta antaa asema avaa avain blade dystopia ekologinen elokuva eläke elämä erinomainen ero ex hahmo hullu huomata ihminen ilta ilme jatko jokainen jää kasata katsoja kerrottu koko kolmas kuollut kuvata kysymys käsikirjoitus laskea loputon luova lähde löytää maailma maapallo materiaali mitä muisto negatiivinen neljä nähdä näkökulma odottaa odotus olin onko paha paikka pelata pelastaa pettää poika poliisi puinen punaviini puristaa puu pystyä päähenkilö raikas rinta rooli seikka sormi sosiaalinen suomi symboli synkkä taloudellinen tapahtuma tarina tarkoittaa taso tehtävä toimija toive toivo tragedia tuntea tutkielma tyyli tyypillinen tässä upea useampia usko uusi vaikea valmis valo varjo veri vetää voi vuorovaikutus