Tänään on 14.12.2017 15:13 ja nimipäiviään viettävät: Jouko ja Ove. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Jalkaisin: Suomen pienimmässä kansallispuistossa Petkeljärvellä, Ilomantsi

Julkaistu: · Päivitetty:

Petkeljärven kansallispuisto Ilomantsissa oli pitkään ollut retkikohdelistallani, mutta koska olin edellisillä Ilomantsin käynneillä ollut liikkeellä ilman autoa, oli käynti siellä jäänyt haaveeksi. Julkisilla eli linja-autolla puiston tienhaaraanpääsee vain kouluvuoden aikana. Viime kesänä heinä-elokuun vaihteessa oli kuitenkin auto alla ja suuntasimme Pohjois-Karjalan reissullamme tähän maamme itäisimpään, pinta-alaltaan Suomen pienimpään (6 km 2 ) kansallispuistoon. Petkeljärven kansallispuistoon on Ilomantsin kirkolta matkaa parisenkymmentä kilometriä. Olisimme mieluusti majoittuneetkin Petraniemessä mukavaan retkeilykeskukseen, mutta sisämajoitustilat olivat jo täynnä (eikä meillä ollut telttaa matkassa). Niinpä tutustuimme kansallispuistoon päiväretkillä, ilomantsilaisesta maatilamajoituskohteesta käsin. Tutkimme hetken karttoja ja pähkimme, mille polulle lähteä. Taitajan taival (31 km) sai luvan jäädä toiseen kertaan, joten ei ollut asiaa Mekrijärvelle saakka. Valitsimme lopulta leppoisaksi tallusteltavaksi rengasreitti Harjupolun (3,5 km), jolta oli mahdollisuus poiketa vielä Korkeasärkälle. Taival alkoi mustikanvarpujen peittämältä mäntykankaalta. Ihan alkumatka oli sen tähden minulla tosi hidasta kävelyä, sillä kumarruin vähän väliä noukkimaan mustikoita suuhuni. Harjupolku seurasi aluksi Taitajan taipaleen reittiä, joten saimme samalla tuntumaa siihenkin. Korkeuseroja ei näissä maastoissa kauheasti ole, joten sen puoleen ei päässyt hiki tulemaan. Hyttyset hoksasivat meidät kyllä silloin, kun pysähdyimme, mutta eipä niitäkään ihan tolkuttomasti ollut. Harjupolku kulkee nimensä mukaisesti mukavassa, mäntykangasvoittoisessa harjumaastossa. Valoa siis riittää. Petkeljärven kansallispuiston metsissä on palojen jälkiä. Ihmeesti tämäkin kaksijalkaiseksi palanut kelo vielä pysyi pystyssä. Polkuja tallatessa ei aina huomaa kaikkea, sillä joskus pitää tuijottaa tarkasti jalkoihin, toisinaan - etenkin kun polku on hyvä ja tasainen - sitä tulee tähyiltyä enemmän vain kauas. Olin juuri bongannut hienot naavakasvustot koivun kyljestä, mutta onneksi käänsin katseeni myös alas ja näin vielä kukkivan lehdokin. Komeita keloja tuli vastaan polun varrella useita. Notkolehdon kelo oli hämmästyttävän korkea ja sitä samaa sitkeää sorttia kuin aiemmin kohtaamamme "kaksijalkainen". Metsäkierroksen jälkeen polku kaartoi kartalla alaspäin ja toi meidät Syväjärven rantaa seuraten niemeen, jonka yli johtavan puusillan  pohjoispuolella on Savulampi ja eteläpuolella Kaitajärvi. Täällä kohtasimme ensimmäiset vastaantulijat polulla. Autoja retkeilykeskuksen parkkipaikalla oli kyllä ollut useita, mutta kulkijat olivat levittäytyneet hyvin eri suuntiin. Ei minkäänlaista ruuhkaa :) Kaitajärven vesi oli aivan kristallinkirkasta. Tähysimme pitkään rantavesiä toiveikkaina, että näkisimme kalojakin, mutta ei ollut onni myötä. Kuikat sen sijaan ilahuttivat meitä uiskentelemalla lähistöllä. Jatkoimme matkaa polkujen risteykseen, mistä olisi voinut astella Harjupolun reittiä jo takaisin Petraniemeen, mutta emme millään malttaneet. Korkeasärkän kärkeen johtava, Harjupolun reitiltä erkaneva pisto on 2 kilometrin mittainen ja tismalleen sama reitti on sitten talsittava takaisin, mutta se ei meitä haitannut. Mikäs oli tänä aurinkoisena päivänä tällaisessa maisemassa kuljeskellessa, kirkas vesi kummallakin puolella! Korkeasärkkää pitkin kävellessä katseltavaa oli paitsi ihanissa rantamaisemissa, myös ihan polun varressa. Ei näin ahkerasti koloille nakutettuja puita usein näe! Korkeasärkän polku ei ollut silkkaa neulasten päällä tanssimista; välillä tuli vastaan myös kivisempiä osuuksia. Todella upeiden maisemien ohella se kaikkein pysähdyttävin juttu Petkeljärven kansallispuistossa on sotahistorian läsnäolo. Sekä Petraniemen retkeilykeskuksen tuntumassa että täällä Korkeasärkällä on edelleen näkyvissä toisen maailmansodan aikaisia taistelurakenteita. Kaikeksi onneksi täällä ei sentään käyty taisteluita, mutta niihin oli varauduttu kaivamalla pitkät pätkät poteroita. Näin Suomi 100-vuonna tämä laittoi kyllä ajattelemaan. Pitkulaista Korkeasärkkää kävellessä tuntui, että se vain jatkui ja jatkui... Muistelin vuoden takaa Itärajan retkeilyreitiltä yhtä samantyyppistä osuutta, Aittojärveä , mutta tämä oli vielä hienompi ja pidempi kannas. Lopulta  Korkeasärkän kävely palkittiin ja saavuimme peilityynen Kaitajärven ja Valkiajärven välisen niemen päähän. Yksi moottorivene puksutteli kauempana Valkiajärvellä, muuten oli aivan hiljaista. Kyllä tässä kelpasi istahtaa alas syömään retkieväitä! Ja sitten taas samaa reittiä takaisin Korkeasärkän pohjoispäähän, mistä kääntyi Valkiajärven rantamaisemissa kulkeva Harjupolun loppupätkä takaisin lähtöpaikkaamme Petraniemeen, kansallispuiston retkeilykeskukseen. Jospa sitä ensi kerralla älyäisi varata täältä majapaikan, ajoissa.  Petkeljärven kansallispuistoon on ehdottomasti päästävä takaisin :)

Avainsanat: retkipolku petkeljärvi petkeljärven kansallispuisto kansallispuisto ilomantsi vesi varressa varata valo valita vaihde tässä tuntua tuli teltta suu suomi saapua reitti ranta päähän puita polku pohjoispuoli pitää pisto pinta palkita onni olin niemi mustikka maisema mahdollisuus maa maailmansota läsnäolo lähteä linja laittaa kävely kävellessä korkea koivu kirkko kirkas kilometri kesä kartta karjala juttu johtava jatkaa jalka itäraja hyttynen hiki hieno hidas heinä elokuu auto