Tänään on 14.12.2017 04:20 ja nimipäiviään viettävät: Jouko ja Ove. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä: Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Julkaistu: · Päivitetty:

"Kotikatuni oli nimeltään ulitsa Florentsii kauniin italialaisen ystävyyskaupunkimme Firenzen kunniaksi, ja meillä, sillä kadulla asuvilla, oli onnea, sillä osoitteessamme sai ilmauksensa Italian kauneus ja se että olimme osa kauneuden maailmaa ja saimme olla kauniita, että meidätkin oli kasvatettu renessanssin hengessä uusiksi jälleensyntyneiksi ihmisiksi ja meidän oli määrä olla maailmankaikkeuden keskiössä, joskin rautaesiripun takana." Berliiniläinen kirjailija Katja Petrovskaja (s. 1970) vietti suurimman osan lapsuuttaan Kiovassa, asuinalueella, jolla ei näyttänyt olevan menneisyyttä, oli vain loistava tulevaisuus sosialistisessa paratiisissa. Syntymäkodin lähestöllä oli palatsi, jonka vasemmassa siivessä Petrovskaja kävi vuosien ajan balettitunneilla ja oikeassa siivessä kuorossa laulamassa. Palatsi sijaitsi pienellä kukkulalla, jossa kasvoi ruusuja, ikivanhoja kastanjoita, tuoksuvia pensaita ja paratiisiomenapuu. Keväisin kukkulan rinteet olivat sinisenään villejä orvokkeja ja ilman historiaa paikka todellakin oli lapsuuden paratiisi. Mutta myös paikoilla on menneisyys... Esikoiskirjassaan  Ehkä Esther  (Tammi 2015) Katja Petrovskaja pohtii historiaa ja kertoo, kuinka tajusi isoäitinsä kuollessa historian tarkoittavan sitä, että  yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä, joilta kysyä. Historia on lähteitä ja taistoa muistojen tuulimyllyjä vastaan, muiston riekaleita, kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja, sähköpostiviestejä, haalistuneita valokuvia ja ihmiskohtaloita, mutta tietoa pitää koota ja kirjoittaa muistiin, muuten se katoaa ja kokonaiset suvut sen myötä. Entisen Neuvostoliiton kasvatti ja juutalainen suvun viimeinen vesa alkaa internetin välityksellä selvittämään oman sukunsa menneisyyttä ja voi mitä tarinoita ja kohtaloita hän löytääkään. "Minua on aina kiinnostanut historia, sanoi isä minulle, mutten ole koskaan halunnut että historia kiinnostuu minusta, ja hän sanoi myös, ettei ihminen tarvitse sukulaisia historiaan suhteutuakseen. Ja minä sanoin, että tarvitseehan, minulla sattuu olemaan tämä viettymys sijoittaa kaikki suureen panoraamaan, ikään kuin me olisimme itse tapahtumien keskipisteessä..."    Ja tuohon panoraamaan alkaa ilmestyä menneisyyden ihmisiä. Roza tanssii  kevyin askelin keskelle maailmanhistoriaa, eräs Esther mennä raahustaa aikaa vastaan niin, että raahautuminen etenee kuin eeppinen tapahtuma, isoisä palaa 40 vuoden jälkeen takaisin kotiin. Sukulaiset ilmestyvät kaukaisesta menneisyydestä ja saavat perhepuun kukkimaan. Samalla paljastuu, miten Kiovan kauneimman kukkulan palatsi oli 30-luvulla toiminut NKVD:n kidutuskammiona ja kukkulan rinteillä oli ammuttu tuhansia ihmisiä. "Me kasvoimme kahdenkymmenen miljoonan sodassa kuolleen kanssa, mutta sitten kävi ilmi, että sodan uhreja olikin paljon enemmän. Meitä on hemmoteltu luvuilla ja meidät on pilattu niillä, raiskattu väkivallan kuvitelmalla, jos ymmärtää nämä luvut, hyväksyy myös väkivallan. Mieleni on maassa, en tiedä miksi kaikki tämä kuulostaa niin tavanomaiselta, lähes pitkästyttävältä." Vaikka kirjassa käsitellään sotaa ja etnisiä puhdistuksia Babi Jarissa, Puolassa ja Neuvostoliitossa, hyvin vahvasti nousi esille myös taide ja kieli. Vaikka olot olivat, mitä olivat, ihmisillä oli ihmeellinen kyky taikoa kauneutta ympärilleen.  Kuuromykkien koulun rehtorina toiminut Roza rakasti oopperaa ja vei kuuromykkäkoulunsa oppilaat balettiin ja oopperaan ja tanssi ja maalasi lasten kanssa viikkokausia jälkeenpäin. "Lapset pitivät keskellä kaupunkia kanoja, kaniineja, vuohia, punaruskeaa hevosta ja lehmiä. Lisäksi heillä oli riikinkukko - riikinkukko neuvostoliittolaisessa koulussa, jumalainen olento, joka ei sopinut mihinkään luokkateoriaan, niin kuin ei koko koulukaan. Riikinkukko oli kaunis, ja kauneus oli yhtä tärkeää kuin tiedot ja taidot, mykät lapset nauttivat sen sadan silmän kauneudesta tavalla josta me emme tiedä mitään, he näkivät riikinkukon välkkyvän, horisontin peittävän viuhkapyrstön, mutta eivät kuulleet sen korvia raastavaa kirkunaa."  Samainen Roza sai myöhemmin Uralilla käskyn pitää hengissä kaksisataa Leningradin piirityksestä selvinnyttä orpolasta ja ainakin tämän lukijan sydän kovin sykähteli, kun jossain välissä paljastui, että lapset olivat pieniä muusikkoja ja tanssijoita. "Balettikenkiä ei ollut, ja niin köyhyys edisti modernia tanssia: lapset tanssivat paljain jaloin, liihottivat omatekoisissa kauhtanoissa orpokodin leveän aulan poikki. - - Hän asui kahden tyttärensä kanssa orpokodin aulassa, siellä missä harjoituksetkin pidettiin, tanssin, laulun ja orkesterin alkusoittojen keskellä, vain ohuen verhon verran taiteesta erossa." Vain ohuen verhon verran taiteesta erossa!  Koko Neuvostoliitto vastusti painovoimaa ja unelmoi lentämisestä, nuoret pojat pukeutuivat uniformuihin ja lähtivät sotaan sankaruudesta haaveillen. Harva heistä palasi, mutta silti piti edelleen uskoa neuvostovaltaan, sillä epäilijät eivät jääneet henkiin. Kohtalon tornitukset ja ajan ja paikan sattumat määräsivät ihmisen kohtalon.  Liikuttavaa oli, miten Petrovskajan suvun lukuisat kuuromykkien opettajat taikoivat mykille lapsille kielen ja samaan aikaan juutalaisten oma kieli väkivaltaisesti tuhottiin. Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuten kirjailijan isä jiddisin kielen kohtalon kiteytti. Ihmiset joutuivat valitsemaan uuden kielen ja sen myötä uuden elämän. Vanhoja ei ollut lupa muistella eikä edes surra ihmisten kohtaloita ikään kuin kuolleet eivät ihmisiä olisi olleetkaan. Olipa taas kirja! Mieheni totesi, ettei minun kannattaisi tällaisia kirjoja lukea laisinkaan, koska leijun lukemisen jälkeen päiväkausia jossain sfääreissä. Sfäärielämä on oikeasti aika I-H-A-N-A-A. Hyvä kirjallisuus saa minut vastustamaan maan painovoimaa! Saa nähdä, ennätänkö palata maan pinnalle ennen viikonloppua, koska silloin on Helsingin Kirjamessut. Täytyy kai pakata Kivi taskuun... *** Niin ja tuo kuva! Se tuli mieleeni kirjan kohdasta, jossa puhuttiin nautinnollisen alastomuuden ikiaikaisesta rauhasta ja Nike-patsaasta. O-la-laa!

Avainsanat: petrovskaja katja ehkä esther ymmärtää välitys väkivalta voi viimeinen viikonloppua viettää vesa verho valokuva valita uskoa uhri tytär tuli tulevaisuus tuhansia tieto tarvita tarina tappaa tapahtuma tanssi tajuta taide taito sydän suku suuri sukulainen stalin sota sosialisti sopia silmä sijoittaa sijaitsi selvittää ruusu rakastaa puola puhua poika pitää pieni paratiisi palatsi palata palaa pakata paikka orvokki orkesteri oppilas opettaja olento näyttänyt nähdä nuori nike neuvostoliitto neuvostoliitossa muisto muisti muistella moderni mitä minä miljoona mieleni mies menneisyys me lähde luku lupa lukija lukemisen lukea leningrad laulu lapsuus lapsi köyhyys kysyä kyky kuulla kuoro kuollut kuolema korva koota koko kohtalo kivi kirjoittaa kirja kirjamessut kirjallisuus kirjailija kieli kevät kaupunki kaunis kauneus kadota katja katu juutalainen jumala jolla italia italialainen isä isoisä internet ihminen ihmeellinen hän hitler historia hevonen henki helsinki esther elämä dokumentti aula asua aika 2015