Tänään on 23.04.2018 07:00 ja nimipäiviään viettävät: Yrjö, Jyrki, Jyri, Jori, Yrjänä, Georg, Gran, Örjan, Jöran, Jörgen ja Jörn. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Silmänkääntövankila: Toukokuu 1993

Julkaistu: · Päivitetty:

Puhelin soi helteisenä toukokuun puolivälin iltana. Todennäköisesti näpertelen jotain vielä uuden tietokoneeni kanssa, tai mistä sen tietää vaikka läksyjäkin väsäisin. Olen joka tapauksessa kotona itsekseni, isä leikkaa nurmikkoa, äiti ja Raisa ovat jossain muualla. Vastaan, ja heti kun kuulen enon äänen tiedän mitä asia koskee: mummu on nukkunut pois. Kuluneet viikot ovat menneet valmistautuessa tähän. En oikeastaan tiedä mitä lopulta tapahtui. Elämänlanka päättyi, paljon nähnyt ja kokenut ihminen ei enää jaksanut. Äidinäiti oli isovanhemmistani ainoa jota en koskaan nähnyt kiukkuisena, harmistuneena tai ärtyneenä edes. Hän oli uskomattoman positiivinen, vaikka köyhissä oloissa eli koko ikänsä. Sai kuusi lasta sotavuosien molemmin puolin, piti kotona sikoja ja vuohia vielä 70-luvun alussa, teki käsitöitä aina kun kykeni. Lapsenlapsia oli paljon, ja aina heidän jutuilleen riitti aikaa, vaikkei mummu juuri meidän touhuihimme muuten osallistunut. Vielä kun asui kotonaan, löytyi häneltä lapsille aina herkkuja kaapista. Mummu oli sellainen isoäidin perikuva, klassinen mummu, monin tavoin täydellinen. Hautajaisista muistan että oli kaunis päivä, melkein jo kesä. Kaikki paikalla olevat ihmiset enemmän tai vähemmän hysteerisiä tai vereslihalla; sukua koossa pitävä voima oli poissa. Vaikka nämä olivat jo kolmannet isovanhemman hautajaiset minulle, näissä oli jotain kauheampaa kuin niissä viisi vuotta sitten peräkkäin olleissa isoisien muistotilaisuuksissa. Tuntui että ihmisiä sattui enemmän. Tai kukaties olin nyt viisi vuotta vanhempana itse enemmän kartalla siitä mistä oli kyse. Yksitoistavuotiaalle tieto kuolemasta on ensishokki jonka jälkeen elämä jatkuu, kuusitoistavuotias sen sijaan ei lamaannu, mutta ajan myötä ymmärrys tapahtuneesta juurtuu syvään. Vielä kohtuullisen rauhallisten hautajaisten jälkeen mummun perunkirjoitus ja omaisuudenjako menivät riitelyksi, mutta mikäs ihme se, kun toisin kuin äitinsä, sisarukset ovat kaikki enemmän tai vähemmän tulisieluisia jokainen. Ehkä ovat tulleet isäänsä, jota itse en koskaan kunnolla tuntenut. Kuinka paljon sitten sukulaisiaan lopulta voikaan tuntea, sitä voi miettiä. Äidin puolen suku on ollut minulle kuitenkin aina läheisempi, mutta nyt se jotenkin hajoaa, ajautuu ikään kuin pitkäkestoiseen sekavuuden tilaan josta palautuu vain hiljalleen vuosien kuluessa johonkin vähän entisenkaltaiseen. Mutta niinhän sen kai kuuluukin mennä. Jokaiselle tärkeän ihmisen poismenon pitää näkyä. Sen kuuluu aiheuttaa järistyksiä, muutoksia maailmankuvaan ja arkeen.

Avainsanat: peräkkäin osallistua olin näkyä nukkunut muualla mummu monin mitä ääni äiti ymmärrys voima voi viikko täydellinen tuntua tuntea toukokuu miettiä tietää tietokone tieto tapahtua syvä suku sisarus raisa päivä puhelin positiivinen pitää lasta lapsi köyhä käsityö kuusi kuolema kotona koko klassinen kesä kaunis kartta kaappi jokainen isä isoäiti ihminen ihme hän hautajaiset elämänlanka elämä asua alku ainoa aiheuttaa