Tänään on 16.11.2018 03:32 ja nimipäiviään viettävät: Aarne, Aarno, Aarni, Arne, Arnold ja Arna. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
...noir:

Train to Hell (Night Train to Venice, 1993)

Julkaistu: · Päivitetty:

Juna vapisee jalkojen alla kun se on matkalla venetsialaisiin karnevaaleihin ja kyydissä on joukko ilonpitoon tähtääviä ja ilmeisesti juuri siksi hämmentävän masentuneen oloisia ihmisiä. On muun muassa välillä naamiota pitävä mystinen Stranger (Malcolm McDowell) joka hiipparoi hengittämässä muiden niskaan, pelotellen vieraita puhuessaan levottomia, dialogia joka ei vaikuta kuuluvan käsikirjoitukseen vaan McDowell nyt sanoo ihan mitä vain koska fuck this shit! On joku post punk-Salvador Dali vikittelemässä naisia sekä miehiä, traumaattisia unenomaisia muistikuvia naamiomiehestä mielessään kantava Vera (Tahnee Welch), jolla muuten on myös ennustavia näkyjä katon reunalla kulkevasta lapsesta joka on hänen omansa. On natseista kirjoittava toimittaja Martin (Hugh Grant) joka on haastattelemassa matkustajia ja tottakai kuokkavieraina mukaan ovat tulleet uusnatsit jotka nyt mellakoivat junassa, viiltävät Martinin käden auki ja hän vain menee chillailemaan ravintolavaunuun vikittelemään Veraa. Nyt siellä on Édith Piaf-imitaattori joka aloittaa dramaattisella värisevällä kurkkulaululla, mutta siirtyy pian johonkin synaiskelmään jota voisi kuulla tekoajan etelän lomakohteen suomibaarissa: Saku's Pub. Malcom McDowell juo hidastetusti shampanjaa joten siihen tarvitaan käärmeen sihinää muistuttava ääniefekti ja tietenkin kuva vihaisesta koirasta. Hahaha! Ei hitto. Joko minä olen kuumehoureissa taikka sitten ohjaaja oli. No nyt Martin on jossain hylätyssä tehtaassa jossa uusnatsit jahtaavat häntä eikä ilmeisesti raha riittänyt aivan kaikkeen jälkiäänitykseen koska nyt suut liikkuvat ahkerasti, mutta mitään ei kuulu. Onneksi siellä on nurkassa lymyilevä Malcolm McDowell joka osoittaa kävelykepillään jolloin natsien auto lentää mukkelis makkelis kuten myös mopoileva Martinkin, joka menettää tapahtumassa muistinsa koska sillä ei ole mitään merkitystä tarinan kululle. Siltikin, muistinmenetys... onnekas paskiainen! Hugh Grant hyppää jostain syystä lasin läpi ja pelastaa putoavan lapsen joten on aika romanttisen saksofonimusiikin kuten myös kyyhkysten. Hahahahahaha! HAHAHAHAHAHAHAHAHA! Siis voi hyvä luoja, ihan oikeasti hitto mitä sontaa. IMDb-pisteytys on liian antelias ja Hugh Grantin kommentti Train to Hellista on elokuvaan nähden suorastaan ylistävä. Tämä on oikeasti niin käsittämätöntä moskaa, että ennen kuin 10 minuuttiakaan on täynnä kieriskelee katsoja lattialla haukkomassa henkeään koska nauraa hysteerisesti näkemälleen ja kyseessä on olevinaan vakavaa draamajännitystä tärkeällä sanomalla mielen hauraudesta. Mukana halvimpia spagettiwesternejä kehnompi dubbaus, joka tekee jopa niistä kimeä-äänisistä PVP-lastenleffajälkiäänityksistä mestarillisia äänenkäytön taidonnäytteitä. Yltiödramaattiset hidastukset joista on koetettu tehdä mystisen taiteellisia porautumisia psyykeen syvimpiin onkaloihin ovat jotain joista vain Troma voisi olla ylpeä, mutta vain jos mukana on kumiankka ja ämpärillinen räkää. Malcolm McDowellin minulla on kakki pöksyissä -ilmeily on ihanaa eikä hän todellakaan tunnu haluavan olla mukana ja siksi esittääkin dialoginsa kuin keksimällä sitä pitkin matkaa.  Ki ki ma ma -vinkunamusiikki ei todellakaan ole hyvästä luomaan muuta kuin ajatusta naamioidusta ruohonleikkurimurhaajasta kun tarkoituksena olisi tehdä sydäntä rinnasta repivää draamaa. Hugh Grant on kuin pallosilmäinen pikkupoika katsomassa kaupan ikkunan takaa makoisia karamelleja ja tämä tuleekin tarpeeseen kohtauksissa joissa hänen pitäisi olla kauhistunut kun vaikkapa Veran lapsen kadotessa, joten tottakai juuri tuolloin Grant katsoo tyhjyyteen ja sanoo monotonisuuden huipentumana "my god" kuin ajattelisi edelleen vain ja ainoastaan nallekarkkeja. Onneksi sentään kaikki puhuvat kuin paristovajaat robotit joten Grant ei ainakaan muita kehnompi ole. Hienoa on miten ns. taiteellista dramaattisuutta on haettu monin keinoin kuten vaikkapa niillä ylipitkillä mitään auttamattomilla ja harvoin edes tilanteeseen sopivilla hidastuksilla, sillä ne kun eivät painota mitään muuta kuin elokuvan muutenkin laiskaa rytmitystä, mutta myös kaikenlaisilla psykedeelisillä unimuistoilla joiden kohdalla budjetti ei vain ole riittänyt mihinkään happoisiin visioihin vaan seistään toljottamassa jotain joka sekin vielä varmuuden vuoksi hidastetaan niin reippaasti, että tuntuu kuin astelisi taaksepäin ja katsojan tulee vain päätellä jokin vertigospiraalilimbo johon päähenkilömme ovat ajautuneet. Ei se mitään koska aina vain paranee kuten silloin kun joku iskee esimerkiksi kätensä yhteen on tuolloin pitänyt pistää mukaan jokin kumiseva patarumpuääniefekti, koska hei, miksipä ei. Train to Hell on siis jännitysdraamaa jonka kohdalla ollaan koetettu hakea jotain sanotaan vaikkapa kubrickiaanisia taikka lynchmaisia mindfucktemppuja, mutta lopputulos on kuin jos väittäisi Dingon Levoton tuhkimo-videon olevan The Matrix. Koko leffa on kuin jotain laihialaiset hakemassa säkeillä auringonvaloa sisälle taloonsa, mutta niin että talo onkin biojäteastia ja auringovalo on jokin outo vihertävä näppyläinen lihakimpale joka lojui kadulla. Hieman kuin Roger Corman tekemässä Peter Greenawayta, jos Corman olisikin Uwe Boll. Onneksi elokuva ei kestä kuin jotain tunti 10 minuuttia sillä sen tolkuttomuus ja päämäärättömyys rupeaa kyllä vääränlaisen hidastelunsa vuoksi käymään voimille jolloin minuuttikin lisää olisi ollut minuutti liikaa. Joskin tosin niin sekä Wikipedia kuin IMDb kertovat elokuvan pituudeksi 98min joten jos ne eivät erehdy ja tätä minun versiotani on tosiaankin leikattu päälle 20min niin se varmasti on ollut vain hyvästä. Tosin luulen, että se 71min jonka tämä kestää on sen todellinen pituus. Ei kukaan olisi tehnyt tätä pidempänä. Hugh Grantin kommenttiin palatakseni luulen, että osittainen syy siihen on se ettei hän ole tiennyt mitä oltiin tekemässä eikä kukaan muukaan tuntunut tietävän ja jos joku kuten vaikkapa ohjaaja olisi sanonut, että nyt tehdään taidetta niin kenties Grant ei kutsuisi tätä elokuvaa uransa huonoimmaksi kun näkisi jotenkin sen kuinka ns. outous oli oikeasti pyrkimystäkin olla erilainen. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon myös se, että Grant teki myöhemmin muun muassa Kahden viikon iskuajan joten hänen urallaan on muitakin puistattavia lsd-trippejä koettu Tähdet:  ~ (tai *****) Train to Hell

Avainsanat: ylpeä wikipedia voi vieras video vera venice vakava vaikuta ura tähti tunti tuhkimo train toimittaja todellinen tarina tapahtuma talo taidetta syy sydän roger reuna raha elokuva edith draama budjetti auto auringonvalo ajatus aika jalka iskeä imdb ikkuna häntä hän hugh hitto hell hakea fuck etelä esimerkki erilainen punk puhua pub pituus pikkupoika peter pelastaa parantua outo ottaa osoittaa onni onnekas ohjaaja nurkka niska nauraa natsi nainen naamio mystinen monin mitä minä minuutti mies menettää matrix matkustaja luoja lsd lopputulos levoton lentää leffa lasi lapsi käärme käsi kyyti kuva kuulla kommentti koko koira keino katsoja katu juo juna joukko jolla jännitys ämpäri


blogivirta.fi