Tänään on 18.02.2018 06:54 ja nimipäiviään viettävät: Kaino ja Tyra. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Möysä: Hän sanoi IX-XI

Julkaistu: · Päivitetty:

Hän sanoi IX Hän oli itkenyt hiljaa, minulta salaa, koko yön tai ainakin useamman tunnin. Kyyneleet , murheen merkit, myöhemmin jäljet,  hänen kasvoillaan ja lakanalla hänen edessään olivat kasvanet suuriksi palleroiksi,  kuin marmoripalloiksi tai paremminkin rosoisten marmeladikuulien kokoisiksi. Hän ei saanut itkuaan loppumaan eikä itkultaan, edelleen äänettömältä itkulta, minulle selvitetyksi, josko hänellä oli siihen haluakaan, mistä mielentilansa, liikutuksensa, johtui. Kyyneleet, kyynelpallerot, karpalot – pitäisi kai sanoa –  hänen edessään olivat alkaneet jo kerääntyä aikamoiseksi keoksi, enkä minä kääntäessäni selkäni hänelle, koska en voinut enää hänen kasvoihinsa katsoa, osannut tuntea itseäni syylliseksi asiantilaan. Mutta toisaalta, kun hetken kuluttua nousin sängystä mennäkseni keittiöön lämmittämään eilispäiväistä kahvia mikroaaltouunissa, en voinut ilman minkäänlaista epäilyä tuntea itseäni täysin syyttömäksikään kyynelten kokoon enkä niiden taipumukseen tuolla tavoin kokoontua. Hän sanoi X Hän sanoi, että kalasääkset olivat jo pesänsä jättäneet, hän kiipesi pesään korkean petäjän latvaan. Istui siellä illansuuhun saakka siirrellen oksia ja risuja, järjestellen pesän kuntoa, muokaten sitä mielensä ja kehonsa mukaiseksi. Illan koittaessa (kun saavuin paikalle) hän alkoi pudotella ylimääräisiä oksia ja puunkappaleita niskaani. Kaiken ylimääräisen jälkeen alkoi hän pudottaa myös kaikkea tarpeellista, ja kun kaikki tarpeellinenkin oli pudotettu ja puun latva oli tyhjä, kapusi hän alas luokseni puun juurelle. Nojasi sylissäni hetken rintaani, kunnes nousi ylös, tarttui kynsillään olkapäähäni, kirskahti ja kysyi: ”Etkö pysty tuntemaan enää, tuntemaan yhtään mitään?” ja sanoi sen jälkeen, että hänen on nyt mentävä muualle, ikään kuin rakentamaan uusi. Ei, väärin! – minun on mentävä muualle, hän sanoi, koska hän on kasvanut, kypsynyt, kykenemättömäksi suutelemaan minua. Hän sanoi XI Hän kysyi, milloin olen viimeksi nauranut, nauranut ääneen. Ylipäätään nauranut, miten vain, enkä vain hymyillyt, aina vaan hymyillyt. Minä itken, hän sanoi, koska sinä et koskaan naura. Hymyilet vaan, lohdutat muka. En minä ole lohtu, olen ihminen, pelko, epäilys. Joskus melkein viha, mutta sitä en ääneen sano, näytä (ettei sitä kukaan hyväkseen käytä). Ei viha ole minulla. Viha on jumalilla – ja laupeus, ei minulla.

Avainsanat: xi viha uusi tyhjä tuntea tarttua sänky sinä saapua rakentaa puu pesä pelko muka minä mieli merkki latva kyynel kunto koko keittiö keho katsoa kasvo karpalo kahvi jäljet johtua itkeä ihminen hän