Tänään on 10.12.2018 13:49 ja nimipäiviään viettävät: Jutta ja Judit. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Välitön:

Voileipiä, uskottavuutta ja nelikymppisiä miehiä

Julkaistu: · Päivitetty:

Taas pitkän aikaa kirjoittamatta. Veloena haastoi voileipäblogiin. Voileivistä kertominen on mulle hieman noloa, koska voileivät ovat rakkain syntini ja turvaruokani. Maanantaisin saatan väsyttävän viikonlopun jälkeen tulla kotiin ja tehdä itselleni ihan hävyttömän syntisen voileipäherkun (tai oikeastaan patongin). Äiti tekee mulle yhä lämpimiä voileipiä, vaikka lähentelen kovaa vauhtia kolmeakymmentä. Ja ystäväni Johannan tekemät leivät ovat taivaallisia. 1) Syntinen patonki: Valkosipulipatonki, pestoa, tomaattia, fetaa, paprikatäytteisiä oliiveja. 2) Äidin lämpimät leivät: Paahtoleipää, tomaattia, kermajuustoa, oreganoa, paistetaan uunissa. 3) Johannan taivaalliset leivät: Maalaispatonkia, sinappia, suolakurkkua, tomaattia, cheddarjuustoa. Voileivistä ihan toiseen juttuun, mietin nimittäin suhdettani uskottavuuteen. Mulle ei jostain syystä ole uskottavuus koskaan merkinnyt mitään. En ole oikein ymmärtänyt sen tavoittelijoita, ja koen ihmiset, jotka yrittävät vaikuttaa uskottavilta vähän epäluotettaviksi ja vastenmielisiksi. Opiskelija- ja nuorisopolitiikassa uskottavuutta tavoittelevia ihmisiä on aika paljon. Mitä nuorempia ne ovat, sitä kylmemmät väreet selkäpiitä kulkevat. Kun kaksikymppinen luopuu murteestaan tai kaupunkilaisesta puhetyylistään ollekseen uskottavampi, se on pelottavaa ja jopa inhottavaa. Ehkä kyse on toisaalta viattomasta epävarmuudesta, siitä, että kuvittelee että ihmisen pitäisi muuttua, kun sen elämänpiiri ympärillä muuttuu. Että pitäisi pakottaa itsensä johonkin valmiiksi määriteltyyn muottiin tullakseen hyväksytyksi. Että vihreän pitäisi näyttää hipiltä tai oikeistolaisen porvarillisen tyylikkäältä. Ihmisten hyväksytyksi tulemisen tarve on loputon. Joku paikkailee sitä alkoholilla, joku holtittomalla seksillä, joku menestyksellä työelämässä, joku julkisuudella hintaan mihin hyvänsä. "Sä kestäisit julkisuuden, koska et välitä mitä ihmiset susta ajattelevat", sanoi ystäväni eilen. (En siksi että haluaisin julkisuutta - puhuimme julkisuudessa elävien tuttaviemme paineista.) Mä en ole ikinä tullut ajatelleeksi, etten muka välittäisi, mitä ihmiset musta ajattelevat: mähän välitän siitä ihan kauheasti. Ahdistun arvostelusta ja haluan olla pidetty. Mutta ehkä ystävä oli tavallaan oikeassa: saatan miettiä muiden puheita ja masentua lyhyeksi hetkeksi, mutta sitten kokoan itseni, ravistelen mekkoani ja jatkan eteenpäin. Hyväksynnän tavoittelu on kyllä iso osa mua, mutta uskottavuuden tavoittelun kanssa sillä ei jostain syystä ole tekemistä. Ehkä mua on koko mun elämäni rakastettu niin paljon, että en tajua, etten olekaan kaikkien mielestä lainkaan rakastettava, enkä osaa siksi surrakaan sitä. Tai ehkä etsin hyväksyntää vain tietynlaisilta ihmisiltä. Eilen pohdimme myös, kuinka ihania monet nelikymppiset miehet ovat. Niiden ei tarvitse olla seurueen keskipisteenä, ne jaksavat kuunnella ja olla käsittämättömän cooleja. Ja mä rakastan naururyppyjä. Toivottavasti tämä yhtäkkinen nelikymppisten miesten fanitus ei johdu silkasta omasta ikäkriisistä.

Avainsanat: äiti ystävä välitä viikoloppu vihreä vaikuttaa uuni työelämä tomaatti tarvita tarve sinappi rakkain rakastaa puhe pelottava patonki pakottaa paistaa paahtoleipä oregano opiskelija oliivi oikeistolainen näyttää mies lämpimät lämmin loputon käsittämätön kuunnella kulkea koko juttu julkisuus johanna iso ihminen ihana haastaa feta aika ahdistus muuttua musta muka mitä miettiä


blogivirta.fi