Tänään on 12.12.2018 11:39 ja nimipäiviään viettävät: Tuovi ja Tove. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Oppitori:

Yleisimmät kielioppivirheet ja tyypillisiä sanamuoto-ongelmia

Julkaistu: · Päivitetty:

Tämä on kooste. Olen ottanut verkosta hyödyllisiä juttuja ja yrittänyt hieman sitoa. Ihminen on vajavainen olento. Oikeakielisyys on ihmisiä puhuttava asia. Se on tullut ilmi viime päivinä, kun Kielitoimisto vai mikä se nyt onkaan, on hyväksynyt alkaa tekemään-rektion . Olen joskus kirjoittanut siitä, mistä se on luullakseni peräisin, erään 1800-luvun kielimiehen,  Reinhold Beckerin kiivailusta. On ollut aivan tarpeetonta se kuinka paljon asiaan on vuosien mittaan laitettu turhaan energiaa. Molemmat muodot olisi ollut hyväksyttävä jo alun perin. Meikäläisellä istuu tuo jotenkin alitajunnassa: alkaa tekemään on kirjakielessä väärin, enkä tuskin voi sitä muuttaa, vaikka haluaisinkin. Mutta hyväksyn muutoksen. On jotenkin paradoksaalista, että on käytännössä edelleen muka jokin ylin kielipoliisi. Kielipoliisi pitää olla kansan kurittamiseksi, yhteiskuntaluokkien erottelemiseksi. Lautakunta ei itse sitä myönnä, mutta käytännössä näin on. Ehkä sellainen täytyy ollakin. Iso suomen kielioppi sanoo olevansa ei-normatiivinen - vaan on deskriptiivinen, sekin kertoo jotakin. Onko meillä edes oikeastaan enää mitään normatiivista kieltä? Alla on muutamia verkosta poimittuja kompastuskiviä, joista eräistä ehkä esimerkiksi puhuttiin aamu-tv:ssä. Lari Kotilainen ei ole saman kaliiberin kielimiehiä, joita ennen oli, ei myöskään Vesa Heikkinen, joka on julkisuutta hännystelevä epämääräinen tyyppi myöskin. Vanhemman polven ehkä emeritus- tai emerita-professoreissa mitat täyttäviä ehkä olisi. Täällä on esitykseni pilkusta ja pilkkusäännöistä ja perustelut sille, miksi meilläkin pitäisi siirtyä selkeyspilkutukseen kuten Ruotsissa jo 60-luvulla. Se säästäisi paljon aikaa ja vaivaa, jonka voisi laittaa vaikka kirjoitusilmaisuun tai liikunta- ja taideaineisiin. Minusta Me mennään-persoonamuoto kuuluisi samaan hyväksyttävien joukkoon. Kaksoispassiivi myös: ollaan oltu. Pojat on... myös. Tuota tuli tehtyä kontra tehdyksi-rektiota en ole miettinytkään. Molemmat ovatkin hyväksyttyjä nykyään. Kuka enää käyttää monikon imperatiivia esim.: menkäämme! Käytännössä muoto on mennään, siis passiivin kaltainen. Yhdyssanojen käyttöä en olisi valmis vapauttamaan, vaikka niissä tehdäänkin paljon virheitä. Puhekielistyminen on tosiasia. On luonnollista, että esim olla-sana taipuu vakka näin: mä oon      me ollaan sä oot         to ootte se on          ne on Yksi mammutinluukasa, johon pitäisi puuttua ovat pilkkusäännöt, joista suunnittelen pidempää juttua . Täällä on Kielitoimiston pilkkutestejä: 1 ja 2  Pilkun käyttö , Pilkut Itse en ole saanut juuri minkäänlaista suomen kielen koulutusta..., aivan täysi amatööri. Oikeakielisyys-tagi Suomen skuupeissani Verkosta poimittua: Verbien rektioita , pdf Tässä on eräs kooste yleisimmistä sanavirheistä Vääriä sanoja , paljon verkosta kerättyjä esimerkkejä ongelmasanoista ja -rakenteista Onko suomen oikeinkirjoitusjärjestelmä ihanteellinen, J. Korpelan artikkeli Pilkun käyttö on vaikeaa Puhekieli rikkoo tahallaan kielioppisääntöjä Kompastuskivet Miten etsiä oikeaa muotoa kirjoitukselle Oikeakielisyyden keisarin uudet vaatteet Yleisimmät kielioppivirheet Lauseentekijöiden määritelmät:  subjekti = lauseenjäsen, joka ilmaisee tekijän predikaatti = lauseenjäsen, joka ilmaisee tekemisen objekti = lauseenjäsen, joka ilmaisee tekemisen kohteen LUKUKONGRUENSSI Lukukongruenssi merkitsee sitä, että monikollisen subjektin predikaatti on monikossa ja yksikössä olevan subjektin predikaatti yksikössä. Ei: Pojat on pihalla. Vaan : Pojat ovat pihalla. Ei: Hommat on alkanut hidastua. Vaan: Hommat ovat alkaneet hidastua. Predikaatin taivutukseen vaikuttaa yleensä subjektin muodollinen luku eikä tarkoitettujen asioiden määrä. Kun subjektia ennen on numeraali, predikaatin taivutus määrää lauseen merkityksen. Epämääräinen muoto: Kolme kissaa temmeltää. (Kissoja ei ole ennen nähty, ja vasta nyt joku toteaa, että ne temmeltävät.) Määräinen muoto: Kolme kissaa temmeltävät. (Nyt samat kissat ovat tuttuja ja niistä puhutaan monikossa.) Joissakin tapauksissa predikaatti on yksikössä, vaikka subjekti on monikossa: Eksistentiaalilauseessa predikaatti ilmaisee olemassaoloa, olemaan tulemista tai olemasta lakkaamista. Tällöin subjekti on yleensä lauseen lopussa. Pojilla oli mainiot juhlat. Hurjastelijoille tuli kirpaisevat sakot. Omistuslauseessa on omistajaa ilmaiseva sana, olla-verbi sekä lopussa subjekti. Omistuslause muodostetaan englannissa have - ja ruotsissa ha -verbillä. On kuitenkin muistettava, että vastaavaa rakennetta ( omata ) ei voi suomessa käyttää. Ei: Omaan siniset silmät. Vaan: Minulla on siniset silmät. Predikaatti on yksikössä, jos monikollinen subjekti on merkitykseltään yksiköllinen. Yhdysvallat sijaitsee Pohjois-Amerikassa. Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta. Predikatiivilauseessa predikaatti voi määräytyä joko subjektin tai predikatiivin mukaan. Urheilun ongelma on/ovat huumeet. Ikävin piirre kieliopissa on/ovat monimutkaiset säännöt. Yhtä henkilöä teititeltäessä verbin partisiippimuoto (esim. tehnyt ) on yksikössä. Ei: Rouva ministeri, oletteko tehneet asialle mitään? Vaan: Rouva ministeri, oletteko tehnyt asialle mitään? Ei: Herra Virtanen, ettekö kuulleet asiasta mitään? Vaan: Herra Virtanen, ettekö kuullut asiasta mitään? Ongelmia aiheuttavat myös rakenteet, joissa predikaatti onkin passiivissa ja objektia luullaan subjektiksi. Ei: Tietyt kriteerit ovat täytetty. Vaan: Tietyt kriteerit on täytetty. SUORA KÄÄNNÖS Kun englannista käännetään suoraan suomeksi, lauseista tulee usein vaikeasti ymmärrettäviä ja lauserakenteista paistaa läpi englannin kieli. Varmista siis, että lukija ymmärtää varmasti, mitä lauseet tarkoittavat. Kapulakieli Näissä puitteissa toimet liittyen töiden tekemiseen suoritetaan huomisen päivän osalta työntekijöiden puutteesta johtuen pitkässä juoksussa meidän toimestamme säästä riippuen. Äskeisessä lauseessa oli kapulakielelle tyypillisiä piirteitä: konkreettisuuden välttelyä, kankeita ilmauksia, pitkä ja epäselvä lause. Suomen kielen tulee olla selkeää, ja sen keskeisen asian on tultava lukijalle selväksi. Usein käännettäessä englannista suomeksi virkkeet ovat pitkiä. Virkkeitä jatketaan varsinkin uusilla lauseilla ja-konjunktion avulla. Tällöin mieti, mihin kohtaan virke kannattaisi päättää ja mistä uusi kannattaisi aloittaa. Lyhyet virkkeet ovat ymmärrettäviä. Agenttipassiivi Kapukakieli suosii substantiivin ja passiivin yhdistelmiä, vaikka olisi suotavampaa käyttää pelkkää verbiä. Tällaista passiivirakennetta kutsutaan agenttipassiiviksi , ja sitä käytetään englannissa. Englanniksi: The room is cleaned by the girls. Ei: Huone siivotaan tyttöjen toimesta. Vaan: Tytöt siivoavat huoneen. Abstraktit sanat Kapulakieltä syntyy silloin, kun englanninkielisiä sanoja ei suomenneta vaan käännetään suoraan. Näin syntyneet sanat ovat merkitykseltään abstrakteja, ja niiden merkitys lauseessa on täysin yhdentekevä. Ei: pitkässä juoksussa Vaan: ennen pitkää, ennemmin tai myöhemmin Merkitykseltään tyhjät fraasit Kapulakielen fraasit mutkistavat lauserakennetta, ja ne voidaan korvata paremmalla ilmauksella. Johtuen ja riippuen voivat tehdä lauseesta monimutkaisen, koska modaalilauseenvastiketta on käytetty väärin. Sanoja tulisi välttää; ne voi lähes aina korvata paremmalla ilmauksella. Muita fraaseja, joita tulisi välttää, ovat panostaa, omata, pyrkiä, suorittaa, sisältäen, kokonaisvaltainen, painopiste, panos, sektori, suuruusluokka, jatkossa, kohdalla, mittakaavassa, osalta, näin ollen, pitkässä juoksussa, puitteissa, suhteen, taholla, toimesta . PRONOMINIT Indefiniittipronominit - joku vai jokin Usein esineisiin tai ihmisiin viitataan väärillä pronomineilla. Joku ( jonkun, jotakuta, jollekulle ) kaikkine sijamuotoineen viittaa ihmiseen ja jokin ( jonkin, jotakin, jollekin ) asiaan tai esineeseen. Ei: Jotkut asiat jäivät vaivaamaan minua. Vaan: Jotkin asiat jäivät vaivaamaan minua. Ei: Joidenkin mielestä free jazz ei ole musiikkia. Vaan: Joidenkuiden mielestä free jazz ei ole musiikkia. Jokin-pronominin voi joissakin yksikön sijamuodoissa taivuttaa kahdella tavalla (esim. jotain/jotakin, jossain/jossakin). Vastaavien sijamuotojen monikossa k-kirjain on pakollinen: joitakin, joinakin, joissakin, joistakin, joillakin, joiltakin. Kuka vai ketä Kysyvän pronominin kuka asemesta ei sovi käyttää muotoa ketä . Ketä on lauseenjäsenenä aina objekti, kuka on subjekti. Ei: Ketä sinä olet? Vaan: Kuka sinä olet? Korrelaatti - mihin pronominilla viitataan Ole tarkkana, mihin viittaat pronominilla tai prominaliinisella sanalla. Sitä sanaa tai lausetta, johon pronomini viittaa, kutsutaan korrelaatiksi. Kun puhutaan jostakusta, häneen voi seuraavassa lauseessa viitata hän -pronominilla. Jos virkkeessä puhutaan kahdesta ihmisestä, ensimmäiseen viitataan hän -pronominilla ja toiseen tämä -pronominilla. Isä hävisi äidin kanssa käydyn vedon, ja hän joutui maksamaan tälle kympin. Mikäli mahdollisia ihmisiä, joihin viitataan, on useampi, käytä pronominien sijaan nimiä, jottei sekaannusta synny. Se -pronominin käytössä on oltava erityisen tarkka. Se voi viitata edellisen lauseen subjektiin, objektiin tai koko lauseen predikaattiosaan. Auto ajoi ojaan, ja sitä (= autoa) ei saatu pois. Auto ajoi ojaan, ja se (= oja) oli täynnä vettä. Auto ajoi ojaan, ja se (= ojaan ajaminen) ärsytti minua. Kun se -pronominilla viitataan lauseen predikaattiosaan, on saa virkkeestä ymmärrettävän viittaamalla predikaattiosaan asia -sanalla. Auto ajoi ojaan, ja asia ärsytti minua. Relatiivipronominit - joka vai mikä Joka viittaa edelliseen sanaan; välissä voi olla vain postpositio. Tässä on kaava, joka kattaa kaikki kemian opit. Menin lenkille koiran kanssa, joka pitää lenkkeilystä. Jos korrelaatti on kaukana joka-pronominista, korrelaatti osoitetaan sanoilla se tai sellainen . Tässä on sen tohtorin väitöskirja, jonka näimme kesällä. Mikä viittaa edelliseen lauseeseen Muusikon panostuksen kuulee musiikista selvästi, mikä on minusta ihailtavaa. superlatiiviin tai superlatiivin määrittämään sanaan Tämä on parasta, mitä tiedän. Se on huonoin kirja, minkä/jonka olen koskaan lukenut. asiaa tarkoittavaan pronominiin (se, kaikki, muu, sellainen) Se, mikä sinusta on hölynpölyä, on minusta järkevää. OMISTUSLIITTEET Omistusliitettä käytetään persoonapronominissä genetiivissä, esimerkiksi ilmaisemaan, kenen jokin on. minun auto ni , sinun auto si , hänen auto nsa , meidän auto mme , teidän auto nne , heidän auto nsa mentyä ni , mentyä si , mentyä än , mentyä mme , mentyä nne , mentyä än Ei: hänen kissa Vaan: hänen kissansa Ei: heidän tultua Vaan: heidän tultuaan Omistusliitettä ei tarvita pronominien meidän, teidän yhteydessä, kun niillä tarkoitetaan kuulumista johonkin läheiseen yhteisöön, esimerkiksi meidän perhe, teidän kylässä . REKTIOT Pystytään tehdä vai pystytään tekemään? Aletaan olemaan vai aletaan olla? Tietyt sanat vaativat toisen sanan määrämuotoon. Tätä rakennepiirrettä kutsutaan rektioksi. Yleisin virhe lienee alkaa tekemään . Alkaa -verbin rektio vaatii ensimmäisen infinitiivin lyhyemmän muodon (alkaa tehdä). Sanan muoto määräytyy tapauskohtaisesti, eli rektiot on opeteltava ulkoa. Joidenkin rektioiden kohdalla taivutus ratkaisee merkityksen Rektiosäännöille ei ole poikkeuksia; pääsanan missään muodossa rektio ei muutu. Linkkejä - rektio Oikeita rektioita: alkaa tehdä joutua tekemään lakata tekemästä lopettaa tekeminen onnistua tekemään ruveta tekemään ryhtyä tekemään pystyä tekemään edellytys johonkin este jollekin havaita joksikin katsoa joksikin kiinnostua jostakin kiinnostus johonkin kokea joksikin kuvata joksikin käsittää joksikin merkitys jollekin mieltää joksikin myötämielinen jollekin osallistua johonkin ottaa kantaa johonkin pitää jonakin ratkaisu johonkin selittää joksikin selitys johonkin syy johonkin olla toivoa jostakin tyytyväinen johonkin ummistaa silmänsä joltakin uskoa johonkin uskoa joksikin uskoa jotakuta vaikutus johonkin Kotoisten sanojen kirjoitusongelmia Kirjoituksen ja ääntämyksen erot Vaikka usein väitetään, että suomea kirjoitetaan kuten äännetään, tähän on varsin paljon poikkeuksia. Kärjistäen voidaan sanoa, että kirjallisen esitystavan hallinnan tason tunnistaa siitä, missä määrin osataan kirjoittaa toisin kuin sanotaan. Sellaiset asut kuin ”tuleppa” ja ”olempa” kertovat osaamattomuudesta, huoli­mat­to­muu­des­ta, tahallisesta kevyen tyylin tavoittelusta tai halusta uudistaa kielen kirjoitus­järjes­tel­mää. Siksi niitä yleensä vältetään asiateksteissä. Sivistyssanojen kirjoitusasun horjuvuudessa, jota edellä käsiteltiin, on paljolti kyse kir­joi­tuk­sen ja ääntämisen ristiriidoista. Koska oikeasti sanotaan ”atripuutti”, ei aina osata tai muis­te­ta kirjoittaa ”attribuutti”. Kielen muuttuminen lisää ongelmia, kun kirjoittaja ei tiedä, mil­loin suomenmukainen kirjoitusasu (esim. ”pitsa”, ei ”pizza”) on tullut asiatyyliin kel­paa­vaksi. Mutta näiden lisäksi on koko joukko tapauksia, joissa on osattava kirjoittaa toisin kuin sanotaan, tai ainakin toisin kuin monet sanovat. Oikeinkirjoitussäännöiksi kutsutut normit ovat valtaosaltaan juuri sellaisia, että puhutun kielen näkökulmasta ne ovat väärin­kirjoitus­sääntö­jä. Laaja katsaus suomen kielen tähän puoleen on sivulla  Onko suomen kirjoitus­järjestelmä ihanteellinen? Tärkeimmät ”oikeinkirjoitussäännöt” (sivistyssanoja koskevia sääntöjä tässä enää toistamatta) ovat: Kirjoitettu kieli noudattaa niin sanotun huolitellun yleiskielen ääntämystä, jota tuskin kukaan täysin noudattaa vapaassa puheessa. Esim. ”kirjoitus”, ei ”kirjotus”; ”tullut”, ei ”tullu”; ”tuollainen”, ei ”tuollanen” saati ”tollanen”. Niin sanottua loppukahdennusta ei merkitä kirjoituksessa. Esim. ”tulekaan”, ei ”tulekkaan”. Jos n-loppuinen sana esiintyy m-loppuisena joissakin tilanteissa, se kirjoitetaan kui­ten­kin n-loppuisena. Esim. ”pojanpoika” ja ”minunpa”, ei ”pojampoika” ja ”minumpa”. Sääntö ei koske tapauksia, joissa m-äänne kuuluu päätteeseen, esim. ”parempi”. Vastaavasti kirjoitetaan n useisiin sanatyyppeihin, joissa lausutaan ”l” (tai joskus ”r” tai ”v”) seuraavan äänteen vaikutuksesta. Esim. ”pojan luona”, ei ”pojal luona”, kuten eten­kin nopeassa puheessa sanotaan. Tämä sääntö yleensä osataan. Eniten ongelmia ai­heut­ta­vat erään yhdyssanat, sillä niitä koskevat normit ovat hiukan kirjavia: ”saman­lai­nen” (ei ”samallainen”), mutta ”sellainen” (ei ”senlainen”). Onneksi oiko­luku­ohjel­ma yleensä auttaa. Joihinkin sanoihin kirjoitetaan a vaikka lausutaan yleensä ä. Syynä on se, että kir­joi­tuk­ses­sa halutaan käyttää joistakin päätteistä (tai johtimista) aina samaa muotoa.  Siksi ”tällainen” eikä ”tälläinen”. Sanan ”sydän” taivutusmuodoissa ja johdoksissa käytetään vain yhtä m:ää (”sydämen”, ”sydämellinen”) vaikka äännetään kaksi. Monet pitävät edelleen  oikeana kirjoitusasua ”ruoan” jne. vaikka lausutaan ”ruuan”. Kielitoimisto hyväksyy molemmat vaihtoehdot, joskin antaa ymmärtää, että ”ruoan” on parempi. Sana ”mitali” kirjoitetaan näin, vaikka ääntämyksessä on usein kaksi l:ää (lähinnä kai sanan ”metalli” vaikutuksesta). Useissa sanoissa esiintyy jonkinlainen j:n tai v:n tapainen siirtymä-äänne. Sen merkit­se­mis­tä tarkastellaan seuraavassa erikseen. Aion vai aijon, kauan vai kauvan? Monissa sanoissa jonkinlainen j:n tapainen konsonantti i:n ja sitä seuraavan vokaalin välissä, varsinkin jos i kuuluu diftongiin. Esiintyminen ja äänteen pituus riippuu paljolti murteesta ja puhujan henkilökohtaisestakin puhetavasta, esim. aion ~ aijon ~ aijjon, leija ~ leijja, lukia ~ lukija, sioittaa ~ sijoittaa. Tosin monikin itse uskoo lausuvansa tällaiset sanat virallisen kirjoitusasun mukaisesti, vaikka esimerkiksi sijoittaa-sanassa ei todellisuudessa yleensä äännetä j:tä. Kirjakielen normit taas määräävät kirjoitusasun  sanan tyypin  mukaisesti. Tämä on tavallaan täysin mielivaltaista, tavallaan käytännöllistä. Säännöt ovat: Astevaihtelutapauksissa, joissa sanan muissa muodoissa on i:n jäljessä k, ei koskaan kirjoiteta i:n jälkeen j:tä. Siksi kirjoitetaan ”aion” (sanasta ”aikoa”) ja ”taian” (sanasta ”taika”). Jos seuraa i-vokaali, käytetään heittomerkkiä yleisten sääntöjen mukaan, esim. ”rei’issä” (vaikka ääntämys on ”reijissä” tai ”reijjissä”). Tekijännimenjohdoksissa käytetään aina päätettä -ja tai -jä ääntämyksestä riippumatta. Esim. ”kulkija”, ”menijä”, ”lukija”. Nykyisten normien mukaan pitäisi kirjoittaa myös ”haltija”, joskin fantasiakirjallisuudessa on ”haltia” edelleen tavallinen. Sanassa ”sija” käytetään j:tä kaikissa muodoissa. Esim. ”sijan”, ”sijoissa” jne., vaikka ne yleensä ääntyvät kuten ”sian”, ”sioissa”. On siis haluttu kirjoituksessa pitää sija- ja sika- sanan muodot erossa toisistaan. Yleensä i-loppuisen diftongin ja seuraavan vokaaliin väliin kirjoitetaan j. Esim. ”leija”, ”poiju”. Mutta tämä siis ei koske astevaihtelutapauksia. Sivistyssanoissa on poikkeuksia edellä mainitusta säännöstä, esim. ”akileia”, ”aioni”. Muutoin ei yleensä käytetä j:tä i:n jäljessä. Vastaava ilmiö on v:n tapaisen äänteen esiintyminen u:n ja sitä seuraavan vokaalin välissä, varsinkin silloin, kun u kuuluu diftongiin, esim. kauan ~ kauvan ~ kauvvan. Tässäkin kirja­kielen normit pitävät sanan tyyppiä ratkaisevana: Astevaihtelutapauksissa ei u-loppuisen diftongin jälkeen kirjoiteta v:tä. Esim. ”tauon”  (sanasta ”tauko”), ”liu’ussa” (sanasta ”liuku”). Osa näistä tapauksista on sellaisia, että niiden tunnistaminen astevaihtelutapauksiksi ei ole ihan selvää. Kirjoitetaan esim. ”kauan”, koska kyse on vartaloon  ”kauka-”  perustuvasta sanasta (vrt. ”kaukana”). Muutoin kirjoitetaan u-loppuisen diftongin ja seuraavan vokaalin väliin v, esim. ”rouva”, ”vauva”. Poikkeus: ”lauantai”. ”Piirustus”, ”kuulostaa” ja ”arveluttava” Joihinkin sanoihin kirjoitetaan usein kaksoiskonsonantti, vaikka sellainen asu ei ole sen enempää yleisen ääntämyksen kuin normienkaan mukainen. Tosin osittain nämä asut saattavat heijastella paikallista ääntämystäkin. Sanaan ”piirustus” kirjoitetaan usein kaksi r:ää. Tämä johtunee lähinnä siitä, että se yhdistetään sanaan ”piirtää”, etenkin sen taivutusmuotoihin ja johdoksiin kuten ”piirrän” ja ”piirros”. Virallisen selityksen mukaan kuitenkin sana ”piirustus” käsitetään sanan ”piiru” johdokseksi. Vastaavasti sanat ”kuulostaa” ja ”arveluttaa” saavat usein toisen l:n sanojen ”kuulla” ja ”arvella” vaikutuksesta. Tässä harhaan johtavat verbien perusmuodot, joissa toinen l kuuluu vain infinitiivin päätteeseen. Taivutusmuodothan ovat sellaisia kuin ”kuulen” ja ”arvelen”. Muistisääntö: ”piirrustus kuullostaa arvelluttavalta!” Tiedottaa vai tiedoittaa? Kirjakielessä esiintyy toisaalta -ottaa-loppuisia verbejä kuten ”tiedottaa”, toisaalta -oittaa -loppuisia kuten ”teroittaa”. Koska useimmat niistä ovat puhekielessä  -oittaa -loppuisia, syntyy usein sekaannuksia. Tavallisinta on, että  i-kirjain  jää pois eli kirjoitetaan puhekielen mukaan, esimerkiksi ”tarkottaa”. Häiritsevämpää voi olla, kun pyritään kirjoittamaan erityisen hie­nos­ti, mutta tuotetaan ylihienoja asuja kuten ”tiedoittaa”. Ongelma koskee myös näiden ve­rbien johdoksia, kuten ”tiedote”, ”kirjoitus”, ”viivoitin” jne. Ongelma on tekemällä tehty. Aikoinaan, 1900-luvun alussa, pyrittiin johdonmukaiseen ratkaisuun, jossa kaikki tällaiset sanat olisi kirjoitettu puhekielen mukaisesti  -ottaa -loppui­si­na. Tätä vastustettiin, koska monien mielessä  -oittaa -loppuun liittyi kauneus­arvoja. Tällöin päädyttiin sovitteluratkaisuun, joka on varsin sekava. Tehty ratkaisu pohjautuu periaatteessa siihen, millaisesta sanasta verbi on johdettu. Tätä koskevat säännöt ovat kuitenkin niin tulkin­nan­varai­sia ja niistä on niin paljon poikkeuksia, että selvintä on opetella kunkin verbin kir­joi­tus­asu erikseen. Huolitelluissa teksteissä on tietysti syytä noudattaa sääntöjä tässäkin asiassa. Toisaalta sellaiset tekstit yleensä on syytä tarkistaa oikolukuohjelmilla, ja silloin ongelmat havaitaan ja voidaan korjata ilman, että tarvitsee osata ulkoa verbien kirjoitusasuja. Seuraavassa on kuitenkin lueteltu  tavallisimmat  ongelmaverbit oikeassa asussa: aloittaa, hajottaa, harjoittaa, ilmoittaa, irrottaa, karkottaa, kehottaa, kiihottaa, kirjoittaa, korottaa, lahjoittaa, osoittaa, painottaa, pakottaa, pelottaa, rahoittaa, sekoittaa, tarkoittaa, tasoittaa, tavoittaa, teroittaa, tiedottaa, varoittaa Yleiset säännöt  voidaan tiivistää seuraavasti:  -oittaa -loppuisia  ovat ne verbit, jotka yksiselitteisesti perustuvat vartaloltaan a-loppuiseen kantasanaan; kantasana voi tällöin olla a-loppuinen substantiivi, esimerkiksi haava → haavoittaa muunlainen substantiivi, jonka taivutusvartalo on a-loppuinen, erimerkiksi vieras : vieraan (vartalo: vie raa-)  → vieroittaa a-loppuinen adjektiivi, esimerkiksi vakava → vakavoittaa vartaloltaan a-loppuinen verbi, esimerkiksi alkaa : alan (vartalo alka- tai ala-)  → aloittaa muutamat a-loppuiseen vartaloon perustuvat sanat, vaikka johtaminen ei olekaan ilmeinen: teloittaa (← tela), varoittaa (← vara) pienehkö joukko ylätyylisiä verbejä, kuten armoittaa, innoittaa, kirvoittaa, unhoittaa ja virvoittaa verbit, joiden kantasana on kolmitavuinen, esim. vahinko → vahingoittaa. Muutoin tämän tyypin verbit ovat  -ottaa -loppuisia. Niitä ovat kaksitavuiseen o-loppuiseen vartaloon perustuvat sanat (tieto → tiedottaa), alkuperältään epäselvät sanat (karkottaa) ja sanat, jotka voi tulkita joko a- tai o-loppuiseen vartaloon perustuviksi (hajottaa, kantasanana vartalo haja- tai verbi hajota). Vähemmän vaihtelua on johdoksissa -öttää ~ -öittää. Yleisempi tyyppi on  -öttää (esim. sähköttää, häämöttää), ja  -öittää  on käytössä vain, kun kantasana on kolmitavuinen, esim. yhtiö → yhtiöittää, hedelmä → hedelmöittää. Viikottain vai viikoittain? Puheessa sanotaan yleensä ”viikottain”, mutta yleiskielen normien mukainen asu on ”viikoittain”. Siihen perustuvat myös edelleen­johdokset kuten ”viikoittainen”. Tätä linjaa voidaan perustella sillä, että sanat ilmaisevat toistumista, joten on luonnollista, että ne perustuvat kantasanan monikkovartaloon (esim. viikoi|ssa, joukoi|ssa). ajoittain ajoittainen joukoittain tipoittain Joissakin sanoissa on kuitenkin yksikkövartalo mahdollinen tai ainoa vaihtoehto: joissakin keskinäistä asentoa ilmaisevissa sanoissa yksikkövartalo on tavallisempi:  vinottain  (~  vinoittain ),  sivuttain  (~  sivuttain ); mutta merkityksessä ’sivu kerrallaan’ poikea muoto on  sivuittain adverbivartaloon perustuva  perättäin  on ainoa vaihtoehto parittain  on mahdollinen, mutta  pareittain  on paljon yleisempi Avoimuus vai avoimmuus? Tämä sana ei sinänsä ole kovin tärkeä, koska lähes aina sen käyttöä kannattaa välttää koko­naan. Mutta oikeinkirjoitusongelma on oireellinen. Normien mukainen ja myös selvästi ylei­sem­pi kirjoitusasu on ”avoimuus”, mutta tavallisin ääntämys lienee ”avoimmuus”. Kum­paa­kin kirjoitusasua kummeksuu osa lukijoista. Sana on melko uusi, ja sen taustalla on ehkä ollut sana  avoimempi  :  avoimemman pi­kem­min­kin kuin  avoin  :  avoimen . Ja kun ei haluttu käyttää pitkää sanaa ”avoimemmuus”, sitä vähän lyhennettiin. Mutta kielitoimisto on sanansa sanonut ja luultavasti pitää siitä tiukasti kiinni vielä kauan. Ennen taitaa sydämeen tulla toinen ämmä kuin avoimmuus voittaa kielen­huollossa. Olisiko mahdollista tulla toimeen ilman koko sanaa? Kyseessähän on aika tyy­pil­li­nen iskusana, jossa on usein aika ontto kaiku. Seuraavassa muutamia otteita sen käytöstä: ”Mitkä ovat kolme tärkeintä sanaasi? Avoimmuus, vastuullisuus ja  ymmärtäminen – –.”  ”–– ih misten, toimijoiden ja tahojen kohtaaminen sekä avoimmuus koko toiminnassa – –.” ”Imago, laatu ja avoimuus.” ”Avoimuus ja tiedottamisen riippumattomuus ovat avain­teki­jöitä rakennettaessa tasa-arvoista tietoyhteiskuntaa. Avoimuus, Yksinkertaisuus, Toimivuus.” Jos esimerkiksi halutaan ”lisätä avoim(m)uutta työpaikalla”, niin voisiko sen edes kerran sanoa niin, että edes luvataan jotain konkreettista, kuten sitä, että työntekijät saavat sellaista tietoa, jota eivät ole ennen saaneet? Luultavasti ei, koska tarkoitushan ei ole missään tapauk­ses­sa edes sanoissa sitoutua mihinkään. Aika usein ”avoim(m)uus” tarkoittaa sitä, mistä ennen käytettiin nimitystä ”julkisuus”. Toisaalta usein se tarkoittaa asioista kertomista jossakin piirissä. Avoimuudesta puhuminen on siis melko epämääräistä – ei kovin avointa. Mieluummin ”mieluummin” Oikea kirjoitusasu on ”mieluummin”, ei ”mielummin”. Eri sana on ”mieluimmin”, joka on super­latiivinen eli tarkoittaa ’kaikkein mieluisimmin’. On vaikea arvioida, miksi asu ”mie­lum­min” on niinkin yleinen kuin on (joskin harvinaisempi kuin oikea asu). Tähän vai­kut­taa ehkä sanan alkuperän epäselvyys: kantasanaksi on ajateltava kuvitteellinen sana ”mieluu”. Sana ”mieluummin” on myös  merkitykseltään  hiukan ongelmallinen. Yleensä se tarkoittaa sananmukaisesti mieluisuutta, siis sitä, että jokin on enemmän jonkun mieleen kuin jokin muu. Mutta sanaa käytetään myös merkityksessä ’pikemmin’. Tästä Nykysuomen sanakirja esittää pari esimerkkiä, joten käytäntöä ei voi pitää suoranaisena virheenä. Epäselvyyksiä voi kyllä syntyä. Jos koirarodun määritelmässä kirjoitetaan, että rintakehä on ”mieluummin syvä kuin leveä”, se voi kielellisesti tarkoittaa joko sitä, että sekä syvä että leveä kelpaavat, mutta syvä on parempi, tai sitä, että rintakehän pitää olla pikemmin syvä kuin leveä, siis joko syvä tai ainakin syvänpuoleinen. Jos tarkoitetaan jälkimmäistä, olisi parempi käyttää pikemmin- sanaa tai muuta selvempää ilmausta.

Avainsanat: äiti ymmärtää yhtiö yhteisö yhdysvallat väitöskirja voittaa urheilu työ täytetty tässä tälläiset työntekijä tyyppi tyyli tyttö tuottaa tulkita tuli tosiasia toivoa vaikuttaa vaikea vaihtoehto vahinko vaatteet v uusi usko uskoa usea vakka vakava vaiva vaikutus voi virtanen virheitä virhe virallinen vieras vesa verkko verbi vartalo vapaa vanhempi valmis sijoittaa teksti tekeminen tavallinen taso tarvita tarkoittaa tarkka tarkistaa tapaus sääntöjä sääntö säännöt syy syvä syntyä sydän suunnitella suora suomessa suomi suomeksi suhde substantiivi subjekti sitoa sinä sininen silmä sika tohtori tilanne tiedottaa piiri perustuva perustelu perustella perhe pdf pari panostaa pakottaa pakollinen paistaa ote ottaa osoittaa osallistua oppia opetella onnistua onni onko ongelma ongelmallinen omistaa olento näkökulma nähdä nsa noudattaa rakenne rahoittaa päättää päivä pystyä pyrkiä puuttua puita puhua puhe polvi poika poikkeus pitää pituus sijaitsee siirtyä selitys sektori sekoittaa sanomat sana sanakirja sakko ruveta ruotsi rouva rikkoa reinhold ratkaisu ratkaista muuttaa muutos muu musiikki muoto muka mitä mittakaava ministeri miettiä merkitä merkitys me maksaa mahdollinen lyhyt luonnollinen luku lukija lopettaa kirjain kirja kiihottaa kielitoimisto kielioppi kieli kymppi kuvata kuulla koulutus kotilainen korjata konsonantti koko kokea kohde kissa kirjoitus kirjoittaa kirjoittaja kirjoitettu käyttää käytetty käsittää linja liikunta leveä lenkki lautakunta lause lari laittaa lahjoittaa laatu laaja käännös käytäntö vanhemmat kemia keisari kattaa katsoa katsaus kantaa kaava juttu kesä juoksu julkisuus juhla joutua joukko jonkinlainen johtaa johtaminen jazz isä iso ilmoittaa ilmiö ihminen hävitä hän huone herra henkilöä helsinki heikkinen hedelmä havaita harjoittaa haava girls by avoin avoimuus englanti englanninkielinen englanniksi energia edellytys free fraasi etsiä esittää esimerkki esiintyä ero alkuperä ala ainoa aika aiheuttaa adjektiivi aamu auttaa auto asut asussa asu asema arvo arvioida artikkeli antaa amerikka alku


blogivirta.fi