Tänään on 25.09.2018 21:47 ja nimipäiviään viettävät: Kullervo ja Sigvard. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
...noir:

Passion Play (2010)

Julkaistu: · Päivitetty:

Korkealta ja kovaa pudonnut trumpetisti Nate (Mickey Rourke) hortoilee aavikolla ja päätyy tivoliin täynnä ns. erikoisia ihmisiä ihastuen heistä yhteen, kirjaimelliseen lintuihmiseen Lilyyn (Megan Fox). Koska Nate oli pelehtinyt gangsteri Happyn (Bill Murray) vaimon kanssa ja on siksi hengenvaarassa ajattelee hän pelastavansa itsensä jos luovuttaisi Lilyn surumieliselle Happylle. Nate ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että enkelimäinen Lily on tie muunlaiseen pelastukseen kuin vain maanpäälliseen joten hän katuu heti päätöstään ihmiskaupasta ja seuraa itsekunkin elokuvan hahmon kohdalla pohdintaa siitä miten löytää sisäinen tasapaino sekä kuinka tuntea olevansa onnellinen. Elämäni viimeiset hetket ovat tarkoitettu ymmärrykseen. Passion Play antaa ainakin kantta katsellen aika mielenkiintoisen käsityksen itsestään. Juonisynopsis kertoo elokuvan sisältävän "piinkovaa toimintaa" ja sama toistetaan muutamaan otteeseen eri synonyymeilla, mutta sitten mukaan pistetyt mainossitaatit ovat "todella koskettava" kuten myös "ihana ja koskettava" ja niistä tulee hieman erilainen mielikuva. Ah, okei. Tarkoittaako se koskettava nyrkkiä naamaan jos kyseessä onkin toimintaelokuva täynnä kovia miehiä, rautaisia miehiä ja myös kovaotteisia gangstereita kuten takakansi lupaa. Se mitä Passion Play on tai ainakin hirveästi haluaa olla on Wim Wendersin elokuva, mutta tuntuu ottaneen hänen teoksistaan tärkeimmäksi esikuvakseen Million Dollar Hotelin, tuon elokuvan joka Wendersin omalla uralla vaikuttaa valmiin mallin mukaan tehdyltä tilaustyöltä jossa nimenomaan pyrittiin tekemään Wim Wenders-elokuva tm. Million Dollar Hotelin kohdalla vaikutti yksinkertaisesti siltä, että joku katsoi olevan tilausta Wenders-elokuvalle (oli ohjaajana hän itse tai ei) ja päätti, että paremmaksi sellainen muuttuu kunhan sille saadaan runsaasti trendikästä niminäkyvyyttä riippumatta siitä onko se itse elokuvalle eduksi ja niinpä saatiin teos joka oli toki ihan kelvollinen, mutta liiaksi kuin mainostoimiston tekemä imitaatioversio siitä millainen uskotaan olevan Wenders-elokuva. Jaa, no millainen se sitten on? Jonkinlainen yhdistelmä melankolista romantiikkaa, hiljaisuutta, tukahdutettuja tunteita, nieltyjä kyyneleitä. ihmisiä jotka tuntevat olevansa väärässä paikassa, olevansa erikoisia tavalla jota eivät halua olla ja haluaisivat kertoa tunteensa mutta itseni tavoin eivät uskalla. Unenomaista tunnelmaa, viileän haurasta musiikkia ja ajatus siitä kuinka kyseessä olisi filmatisointi Ravelin Bolerosta, jatkuvaa crescendoa ilman lopullista äänekästä räjähdystä. Se ei kenties tule selväksi katsomatta Wendersin elokuvia, mutta ne ovat sellaisia joiden kohdalla huomaa enemmänkin kokevansa ne kuin vain näkevänsä. Passion Play on elokuva jota katsoessa ajattelee väkisinkin kuinka ohjaajakäsikirjoittaja Mitch Glazer oli päättänyt haluavansa tehdä oman Paris, Texasinsa, oman Berliinin taivaan alla ja siitä kertoessaan saanut mukaansa näyttelijäkaartin joka myös tuumi, että joo, se on erinomainen idea. Ajatuksen tasolla se varmasti onkin todella houkuttelevaa, mutta se kuinka haluaa tehdä sen Paris, Texasin ja olla Wim Wenders ei tarkoita vielä oman elokuvan olevan Paris, Texas eikä Glazerin itsensä olevan sen vuoksi Wenders, mutta sillä sentään saadaan houkuteltua muita seuraksi kuvailemalla etukäteen juuri sen olevan lopputulos. Tätä samaa varmasti ajatteli myös Larry Charles kun vuonna 2003 ohjasi Masked and Anonymous-elokuvansa. Aivan samanlainen sotku ei Passion Play kuitenkaan ole, mutta Masked and Anonymousin tavoin sen muka eksentrinen unenomaisuus on liian yrittämällä yritettyä ja siten valitettavasti enimmäkseen pitkästyttävää. Passion Play ei vaikutta luonnolliselta vaan halvalta muoviselta kopiolta. Tämä tosin ei tarkoita etteikö elokuvassa olisi paljon nautinnollistakin nähtävää. Tai no, tarkoittaa se sitä, mutta on siinä silti jonkin verran jos ei nyt kuitenkaan paljon nautinnollista nähtävää. Rauhaisa tunnelma pysyy hyvin yllä, näyttelijäkaarti on pääosin lahjakasta ja pari kohtaustakin on mukavasti sydäntä koskettavaa, mutta ei silti oikein pääse eroon ajatuksesta että kyseessä on teollisuusvakoilun aikaansaannos. Näyttelijöiden kohdallakin nousee tarpeettoman ahkerasti mielikuva heidän samoin kopioivan jotain ja vaikka Megan Fox ei nyt umpisurkea olekaan niin kyllä hän on todella pahassa alakynnessä joutuessaan näyttelemään jonkun Bill Murrayn rinnalla. Varmasti Passion Play tuntuu erikoisemmalla ja uniikimmalta jos ei ole jotain edellä mainituista elokuvista nähnyt tai niistä ainakin vain yhden tai kaksi, mutta silloin sen nähdyn ei ainakaan ole parasta olla Paris, Texas. Siitä tuntuvat otetun suoraan ainakin kohtaus jossa Rourke tapaa ensimmäistä kertaa Foxin (ts. Harry Dean Stanton menee tapaamaan Nastassja Kinskia) ja Rourken hortoilu aavikolla sekä hahmon särkynyt olemus ovat nekin muistuttamassa tuosta edellä mainitusta mestariteoksesta. Se ei tunnu ainoalta Wendersin elokuvalta jota turhankin suoraan lainataan, mutta nimenomaan se tapaaminen Foxin kanssa on aivan liiaksi kopiointi on ihailun suurin muoto. Yhdessä vaiheessa luulin jopa näkeväni stillkuvan elokuvasta Väkivallan loppu, mutta olivat yhtäläisyydet kuinka kuvitelmaani taikka eivät niin mikä sitten selittää tämän: Niin ja joo, on tämä ehdottomasti draamaelokuva jolloin takakannen väitteet toiminnasta ovat bullshittia. Tähdet: ** Passion Play

Avainsanat: onko ohjaaja nähtävä muoto muka mitä million millainen mies megan löytää lopullinen lopputulos lily larry käsitys kova kohtaus kertoa jonkinlainen idea hän hetki harry fix erinomainen erilainen erikoinen elokuvista elokuva charles berliini antaa ajatus aika draama wenders väkivalta vaimo vaikuttaa vaihe tähti tunne tuntea tunnelma toimintaelokuva toiminta tivoli tilaus tie texas teos tasapaino tarkoittaa tavata tapa takakansi sydän sisäinen seura romantiikka rauhaisa pudota passion paris pari onnellinen


blogivirta.fi