Tänään on 21.07.2018 05:08 ja nimipäiviään viettävät: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna ja Jenny. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
teetai:

Studioalbumit osa 85: The Pretenders

Julkaistu: · Päivitetty:

En käy enää säännöllisesti kirja-aleissa. Pistäydyn kuitenkin kauppaan, jos on aikaa ja satun olemaan lähistöllä. Suomalaisen alennukseen menin odotellessani bussia. Sieltä löytyi The Pretendersin keulahahmona tunnetun Chrissie Hynden muistelmat Tunnustan . Koska olin viimeistään Nick Kentin Apathy for the Deviliä lukiessani ymmärtänyt, että Hynde on seilannut monenlaisissa kuvioissa, myös punk-piireissä, ajattelin, että hänen muistelmiensa kautta voisi saada kiinnostavan katsauksen erilaisiin musakuvioihin. Osittain näin tapahtuikin, vaikka kirjassa huumeet esittävät pääosaa, ei musiikki. Kirjassa The Pretenders treenaa ensimmäisen kerran jossain 250 sivun jälkeen. Kun kirjassa on niukasti yli 300 sivua, ei yhtyeestä ole teoksessa paljoakaan. Siksi ajattelin täydentää kokemusta kuuntelemalla The Pretendersin studioalbumit. Itselläni on ennestään hyllyssä Singles -kokoelma ja bändin neljäs albumi Get Close , joten melko paljon uuttakin tuli kuunneltua. The Pretenders (1980) oli menestys. Se nousee punkin ja uuden aallon maastosta, mutta menee jo muualle. Hieno avausraita ”Precious” asemoi teoksen uuteen aaltoon, mutta jälkipuoliskon megahitti ”Brass in the pocket” on jo valtavirran poppia. Siinä välissä on Kinks-laina ”Stop your sobbing” – ja Kinks on ollut Hynde suosikkibändejä jo teinivuosinaan Akronissa, ennen kuin hän edes haaveili muutosta Lontooseen, jossa The Pretenders enimmäkseen vaikutti. Jos listaykköseksi Briteissä noussut levy saikin ylistäviä arvioita, minulle se on ”vain” erittäin hyvä levy monien muiden joukossa. The Pretenders II (1981) on hitusen vähemmän valtavirran poppia ja vähemmän uutta aaltoa. Se on ennemminkin rokkilevy, joka toki kallistelee valtavirran poppiin päin. Se myi hyvin ja sai sekä myönteisiä että varautuneita arvioita. Biisien tekeminen oli kaiketi nihkeää; niitä ei syntynyt ensimmäisen levyn menestyksen aikaan tehdyn kiertueen aikana toivottuun tahtiin. Lopulliselle tuotokselle päätyi taas Kinks-laina, tällä kerralla latteahko ”I go to sleep”, ja Hyndellä oli näihin aikoihin jonkin sortin suhde Ray Daviesin kanssa. Itse en albumille lämpene. Minusta se on debyyttiin verrattuna tylsä. Tässä vaiheessa puolet alkuperäisestä bändistä kuoli huumeisiin. Kitaristi James Honeymann-Scott sai ilmeisesti kokaiinin aiheuttaman sydänkohtauksen ja jo erotettu basisti Pete Farndon hukkui kylpyammeeseen heroiinipiikki käsivarressaan. Learning to Crawl (1984) oli yhtyeen paluulevy uusien jäsenten kera. Sikäli paluu oli onnistunut, että levyltä löytyy heidän jenkeissä menestynein hittinsä ”Back on the chain gang”. Eikä ihme, se on kantriin nojaavaa keskitien kamaa, jota Amerikassa arvostetaan. Minut tuollainen jättää usein kylmäksi, mutta ”Back…” on melko hieno biisi. Tasapaksua settiä levyltä löytyy riittävästi – avausraidasta ”Middle of the road” laajasti koveroituun ihan onnistuneeseen päätösraitaan ”2000 miles” – mutta mukana on myös yksinkertaisesti tylsää tavaraa. En myöskään täysin tajua, mikä pointti on tehdä kädenlämmin versio The Persuadersin 1970-luvun alun soul-stygestä ”Thin line between love and hate”. En kiiruhda levykauppaan, vaikka moni muu kiiruhti ja tuli sieltä tyytyväisenä pois. Get Close (1986) sisältää itselleni kaikkein tutuimman The Pretenders-raidan, ”Don’t get me wrong”. Siitä olen tainnut pitää kovasti yli 30 vuotta! Omaan hyllyyn levy päätyi vasta muutama vuosi sitten, mutta kovin usein se ei ole hyllystä poistunut. Ehkä siksi, että toinen levyltä löytyvä hitti, ”My baby”, rakkauslaulu Hynden omalle tyttärelleen, ei iske. Hynden ääni on se, mikä tässä viehättää, mutta aikamoisia vaikeuksia minulla on pitää yhtyeestä sen jälkeen kun punkin rippeet on karistettu ja tilalle on tullut kasaripop ja soft rock. Poikkeuksena tietenkin yksittäiset biisit. Kokonaisuus on yhtä valju kuin edeltäjänsä, mutta tässä vielä lisukkeena on kammottavaa 80-luvun funkkia ja ripaus pakollisia reggaerytmejä. Tällä kerralla kriitikot olivat kanssani samaa mieltä. Packed! (1990) on käytännössä Hynden soololevy, jolla soittaa kaikenkarvaisia sessiomuusikoita. Toki hän aikaisemminkin toimi biisinikkarina, mutta alkuperäisestä bändistä (joka oli bändi!) ei ole muita jäljellä. Levyä ei paljon hehkutettu, mutta ensi soinnut ovat kyllä vetäviä, sillä ”Never do that” on vapautunutta ja leppoisaa keskitempoista kitarapoppia. Silmiin pistää se, että täällä on taas Hendrix-koveri ( Get Closen päätti Hendrixin ”Room full of mirrors”, tällä on ”May this be love”). Ylipäätään levy on tyylillisesti konsistentimpi ja samalla turvallisempi kuin moniaalle rönsyillyt edeltäjänsä. Valitettavasti kokonaisuus on melkoisen tylsä ja lisukkeena kauppamiesten reggearytmejä yhdellä raidalla. Yksittäisinä biiseinä jossain automatkalla nämä toimisivat hienosti, mutta en saa tästäkään intoa päälle näin albumimitassa. Last of the Independents (1994) on pääosin sessiomuusikkojen ja Hynden yhteistyötä, joten bändistä ei tässäkään ole tiukassa mielessä kyse. Taas avausraita on kelvollinen (”Hollywood perfume”), vaikka ei se saa odotuksia nousemaan. Jos en ilmestymisvuonna tätä levyä kuunnellut, niin voin lohduttaa itseäni sillä, että kuuntelin silloin parempaa musiikkia. Albumin suurin hitti on sinänsä toimiva balladi ”I’ll stand by you”. Se kelpasi myös Girls Aloudille, Carrie Underwoodille ja Shakiralle, mikä kertoo jo jotain siitä, miten etäällä ollaan minun makuskaalastani. Sitä seuraa ”I’m a mother”, mahtipontinen tilitys äitiydestä. En ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Loppupuolella on myös junakompilla kulkeva, muodollisesti pätevä ”Rebel rock me”, jota kuunnellessa tulee kuitenkin ikävä niitä, jotka vetävät junakomppia läpi elämän. Toiseksi viimeisenä on yksi levyn kohokohdista, menopoppi ”Love colours”. Albumin päättää Hynden tulkinta Dylanin biisistä ”Forever young”. Arviot olivat vaihtelevia, keskiarvoltaan suunnilleen kolme tähteä viidestä. Levyn tyylivaihteluista tulee vähän sillisalaattia. Sen myönteiset hetket pelastavat katastrofilta, mutta klassikoksi tästä ei ole. Viva el Amor (1999) menee askeleen vaihtoehtoisen kitarapopin suuntaan – juuri sen verran, että Wikipedian genrekategorioinnin voi vilkkaalla mielikuvituksella hyväksyä. Tärkeäksi kakkosraidaksi on nostettu Divinylsin ”Human on the inside”, jonka Pretenders esittää kolme vuotta myöhemmin nimellä ”Human”. Se on hieno popviisu. Se, että kyse on levyn parhaasta biisistä, ei yllätä. En käytä aikaani levyn kehumiseen, mutta kiinnostavaa on se, että tässä vaiheessa The Pretendersistä alkoi taas tulla bändi: soittajat olivat jo jossain roolissa edellisellä ja jatkoivat seuraavalle. Loose Screw (2002) on ennestään tuntematon albumi. Ehkä siksi, että se on tehty pikkumerkille eikä Warnerille. Sen tässä on huomannut, että jos ei bändejä seuraa, indiemerkkien tuotokset jäävät noteeraamatta. Suurten yhtiöiden markkinakoneiston vuoksi muistaa edes nähneensä kannen jossain (pätee esimerkiksi kokemukseeni Anthraxista). Levyn sisältö ei ole sen kummallisempaa. Kakkosraita ”Time” lähtee reggaerytmeillä, jota en valtavirran popissa erityisesti arvosta ja jatkuu vielä ”Complex personissa” ja ”Nothing breaks like a heartissa” (sanottakoon, että minulla on lähes 100 reggaelevyä eli en väheksy genreä vaan sen puolivillaista sekoittamista). Sen sijaan ”You know who your friends are” on toimivaa, joskaan ei vallankumouksellista peruspoppia. Jälkipuoliskon ”Clean up woman” säikäyttää reggaella, mutta siinä se uitetaan mukaan muita raitoja onnistuneemmin. En silti ymmärrä, miksi The Pretendersin ”reggaelevy” olisi kiinnostava ideana enkä ymmärrä edes kuunneltuani toteutuksen. Levyn koverina on All Seeing I:n ”Walk like a panther”, jonka yksi tekijöistä on Jarvis Cocker. Break Up the Concrete (2008) puuttuu Spotifysta, joten kuuntelin osan biiseistä YouTubesta. Sisältö menee kantrin suuntaan ja tämä on yhtyeen paras levy sitten… hmm… uskallanko sanoa: debyytin. Kyllä, tämä on parempi kuin toinen albumi tai Learning to Crawl . Muutan mieleni myöhemmin, jos on aihetta. Arviooni saattaa toki vaikuttaa levyn sisältämä, rockabillyn suuntaan kurkottavan musiikin määrä Levyssä on muuten loistava kansi, jos tuntee Joe Jacksonin Look sharp -levyn kannen. Googlatkaa, en selitä sitä tässä. Alone (2016) tuli kuunneltua pikaisesti ilmestyessään. Syynä tähän oli kaksi vuotta aikaisemmin ilmestynyt Hynden soolo Stockholm , jonka raidasta ”Dark sunglasses” pidin erittäin paljon. Ja pidän edelleen. The Pretendersin tuotannossa se menisi heittämällä viiden parhaan biisin joukkoon. Jos Tukholmassa työskenneltiin Peter, Björn & John -basisti Björn Yttlingin kanssa, Alonessa ollaan Black Keysista tutun Dan Auerbachin seurassa. Näin Hynde on päivitetty 2010-luvulle, mutta mitään varsinaista uudelleensyntymistä siitä ei ole seurannut. Äänimaailma on osaavaa, mutta biisimateriaali ei sytytä niin kuin olisin (jostain syystä) toivonut. Musiikillisesti seilataan monilla vesillä, mutta kaikkialla on tyyntä. ”Roadie man” kuulostaa siltä, että haluaa laittaa Booker T. & MG’sin soimaan, mutta ”Let’s get lost” uppoaa kaikessa kantrivaikutteisuudessaan. Jos The Pretendersin tuotannon kuuntelukokemuksen tulosta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi pettymys. Oletin, että bändillä olisi minulle paljon enemmän annettavaa. Olen leijaillut liiaksi yksittäisten onnistumisten ja muutamien hyvin valikoitujen lainaraitojen nostattamissa pilvissä. Tosin Chrissie Hynden ääni nostaa keskinkertaistenkin sävellysten kuunteluarvoa.

Avainsanat: kokoelma kitaristi kirja kiinnostavaa kiinnostava kiertue katsaus kansi kama jättää jäsen jolla john joe jenkki jarvis james jackson itkeä ikävä ihme idea hän hyväksyä hylly hitti hieno hetki hendrix girls friends esittää esimerkki erilaisiin elämä dylan dan cocker chain carrie bändi by bussi break black björn biisi balladi arvio amerikka alone albumi aalto muuttaa muutama muu musiikki muistaa mieleni menestys me luku lontoo lisuke like levy laittaa laina kuvio kuvata kuunnella kuolla kokonaisuus piiri pettyä peter pete paras olin odotus nostaa nick nauraa myydä muutos ääni youtube yhtye yhtiö yhteistyötä wikipedia who vuosi voi versio varma vaikuttaa vaihe tässä turvallinen tuotanto tuntematon tunnustaa tulkinta tuli tukholma treeni toivoa teos tekeminen syntyä suuri suomalainen suhde stockholm soul soolo soittaa soida soft sisältö sisältää silmä sharp seura seuraava scott saada rooli rock ray raita päättää päivitetty punk pointti pitää


blogivirta.fi