Tänään on 18.10.2018 01:11 ja nimipäiviään viettävät: Satu, Säde ja Lukas. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Sutkautuksia:

Elämä on välillä todella outoa ja jopa paradoksaalista.

Julkaistu: · Päivitetty:

Tänään olen mietiskellyt kovasti väsymystä ja uuvahtamista. Tämä siksi, että jaksaminen on ollut viime aikoina kovilla. Ei siitä ole pitkä aika kun itkeskelin lohduttomasti väsymystäni yhdelle jos toisellekin läheiselle, mulla oli niin vahvasti sellainen olo, että en enää j a k s a tätä raskasta mössöä, jota myös elämäksi kutsutaan. Keho tuntuu lyijyltä. Tuntuu että mulla ei enää puhti riitä. Että pitkät työpäivät, poikien rajojen hakeminen ja pelkästään arjen pyörittäminen on ihan vaan LIIKAA. Että nämä vaikeudet tietyssä asiassa eivät koskaan lopu, että jos jotain uskoa on ollut, se on taas kateissa. Maksaisin aika paljon jos tilanne menisi parempaan, mutta liian usein  tulee takapakkia. Viime aikoina olen kääntynyt paljon läheisten puoleen- luojan kiitos heitä on. Olen itkenyt paljon niin, että silmät ovat usein tomaatit. Olen kuunnellut paljon lähimpieni ääntä ja saanut - ainakin ajoittain - niistä luottamusta jonka jälkeen olotilaani on hiipinyt toivonsarastus. Eilen jäivät erityisesti siskoni sanat: "huomisesta tulee parempi päivä kuin eilisestä." En välttämättä uskonut siskoani, kovapäinen kun olen. Tietenkin olisi kannattanut, se olisi tehnyt elämästä helpompaa ja lohdullisempaa, mutta ihminen uskoo mitä haluaa uskoa. Mutta tuona totaalisen epätoivon hetkenä nuo siskoni sanat olivat kuin haalea velliä. Luihin sekä ytimiin viiltävä uupumuksen tunne esti uskomasta yhtään mihinkään. Tänään aamulla heräsin, tein aamiaisleivät pojille, lähetin lapset kouluun. Tein työntäyteisen etäpäivän. Jatkoin elämää niin kuin sitä jatketaan sellaisissa tilanteissa, joissa ei ole muita vaihtoehtoa (koska itse pyörittää arkea). Jotakin kuitenkin ehkä muuttui hiukan, tein pieniä siirtoja. Ei mitään suuren suurta tai ennenkuulumatonta mutta niin, että jokin (jossain) liikahti. Ostin kotiin kirkkaan keltaisen krysanteemin, paljon hedelmiä ja hyvää ruokaa. Kävin koiruuden kanssa pitkällä lenkillä. Puhelin itselleni kannustavasti ja lempeästi. Kuuntelin Kaija Koon Siniset Tikkaat. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ajattelen että elämä on välillä todella outoa ja jopa paradoksaalista. Vahvuus ei välttämättä aina ole sitä, että näyttää vahvalta kaiken aikaa. Mitä huonommin tai väsyneemmin menee ja mitä enemmän illuusioita ja odotuksia karisee, niin sitä hienompia juttuja ja sitä suurempaa vapautta löytyy - jos ei heti juuri sillä aallon pohjan hetkellä, niin ehkä juuri silloin kuin vähiten odottaa. Esimerkiksi silloin kun on ihan rättipuhkipoikki ja ystävän kannustavat sanat tuntuvat luissa ja ytimissä. Ehkä väsyminen opettaa jotain, jos ei muuta niin ainakin oman itsensä kohtaamista. Ellemme tee mahalaskuja, koe riittämättömyyttä tai väsy, emme voi koskaan kasvaa ihmisinä. Haluan oppia vielä monta asiaa itsestäni ja elämästä ja varmasti niin teen. Elämässä on asiat ihan hyvin tai ainakin OK. On monta syytä kiitollisuuteen.  Elämällä on tapana kantaa ja järjestyä. Mikä on totta, olemassa, aitoa on ulottuvillani. Ulkona ripottelee. Tänään nostan maljan sinnikkyydelle, jota osoitan viimeistään silloin kun tästä suosta noustaan. Ja tästähän noustaan, se on varmaa! Rakkautta ja lempeyttä viikkoonne! Kuva viime keväältä

Avainsanat: malja lähetin läheinen luottamus luoja lapsi kuva kuunnella koulu koko koe kevät ääni ystävä väsymys voi vapaus vanhempi keltainen keho kasvaa kantaa kaija ihminen hedelmiä esimerkki elämä arki aito aika aalto vaihtoehto usko uskoa työpäivä tunne totaalinen tomaatti tilanne teen tee sisko sininen ruoka raskas rakkaus raja päivä puhelin poika pieni oppia opettaa olo odotus odottaa näyttää mitä pohdintaa minäselviän mie en romaha armo


blogivirta.fi