Tänään on 25.05.2018 16:05 ja nimipäiviään viettävät: Urpo ja Urban. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Bella-blogit:

Miksi sun täytyy rakastaa mua?

Julkaistu: · Päivitetty:

Äitys. Siinä on maailman vaikein laji, jossa kaikki haluaisivat olla mahdollisimman hyviä. Yhtä lailla tässä lajissa auttaa treenaus ja kokemus, mutta on jatkuvasti myös tilanteita, joissa on aivan huuli pyöreänä. Päteviä vastauksia kysymyksiin ei ole ja jokainen lapsi sekä perhe on erilainen, siksikään ulkopuolisen ei ole helppo antaa vastauksia. Olen kahden pienen, täydellisen, mutta hyvin tulisieluisen tytön äiti. Ja pääasiassa olenkin elämässäni äiti ja teen suurimman osan päivän askareista lasteni hyväksi. Tiesin jo odotusaikana, että kun minun ja miehen kipakat luonteet laitetaan nippuun, voi olla, että lapsissakin riittää temperamenttia. Ja niin on piisannut. Olen hyvin vähän kirjoittanut blogiin auki tilanteita, joissa taistelen päivittäin lasten kanssa. Olen halunnut suojella lasteni elämää ja pysyä niin sanotusti kepeissä, iloisissa aiheissa. Siksi olen valinnut tuoda tänne pääasiassa ne elämän helpot asiat. Maanantaina puolitoista viikkoa takaperin, taisteltuani 1,5 tuntia esikoiseni kanssa olo oli jotenkin turta. Silloin tuntui, että on pakko puhua jonkun kanssa. Mutta kenen? Niinpä päätin kirjoittaa pari sanaa auki äitiydestä, lyhyesti, mutta kuitenkin. Maanantai on monesti sen täydellisen viikonlopun kääntöpuoli. On tehty paljon ja reissattu, on nukuttu ehkä lyhyemmät yöt ja koettu paljon - se näkyy maanantaina väsymyksenä ainakin lapsissa, monesti myös äidissä. Jostain syystä se purkautuu meillä hyvin usein niin, että tytöt tappelevat ja tappelevat ihan tosissaan. Väsymys ei ole kiva kaveri. Jälleen setvin yhtä tappelua maanantaina pienemmän parkuessa ja yritin parkunan yli keskustella esikoisen kanssa fyysisestä tappelemisesta, joka johti siihen, että hän väsyksissään vain karjui minulle. Toinen itkee pipiään, toinen karjuu minulle. Yritin pysyä pää kylmänä metelin keskellä ja jutella, keskustella, halata, tuloksetta. Katsoin tuota 5-vuotiasta neitiä, joka on yhtäkkiä ihan "pelottavan" iso ja päässäni ruksutti, kuinka käyttäydyn tilanteessa mahdollisimman järkevästi. Olen ennenkin kuullut tämän "en rakasta sua" tai "sä et rakasta mua" huudot, mutta lapsen huutaessa ensi kertaa minulle "miksi sun täytyy rakastaa mua, en halua!" en voinut estää kyyneliä valumasta. Selitin mahdollisimman rauhallisesti, että tulen rakastamaan häntä aina, teki hän mitä tahansa, eikä tappeleminen sitä muuta. Hän karjui takaisin, että muuttaa toiseen perheeseen. Lopulta homma rauhoittui, pikkusisko nukahti ja me makasimme esikoisen kanssa yli puoli tuntia sylikkäin, jutellen ja halaten. Siinä hetkessä olin taas kuulemma maailman ihanin. Edellinen tuntui jo todella kaukaiselta. Silti ne tilanteet väsyttävät ihan hirveästi ja vähän jo kiertelen ja kaartelen, ettei sota syttyisi. Mustasukkaisuus on molemmilla kova ja maanantai oli päivä, kun molemmat halusivat syliin, mutta eivät yhtä aikaa. Olo on noilla hetkillä epätoivoinen, kun en voi ratketa kahtia ja otan kumman vain syliin, toinen kirkuu. En itse ole ollut lapsena mikään helppo tapaus ja esikoiseni muistuttaa paljon sitä vaativaa pikkutyttöä, joka olen itse ollut. Muistan kuvat, joissa naapurin lapset hiihtävät ja itse kiljun maassa täyttä kurkkua hermostuneena siitä, etten heti osaa. Tai perhekuvan, jossa veljeni ja äitini hymyilevät ja itse kiljun naama tulipunaisena, mistä lie taas hermostuneena. Ei se ole helppoa. Meillä on nyt selkeästi viiden ikävuoden kohdalla alkanut vaihe, kun neiti on päättänyt olla iso, vaikka on oikeasti vielä niin pieni. Hän testaa joka kiellon, meinaa häipyä omille teilleen ja ilmoitti Ratinassa menevänsä itsekseen lelukauppaan, joka oli kaksi kerrosta alempana. Tuntuu välillä, että hoen samoja juttuja, rustaan asioita hyvän teon vihkoon, yritän vimmatusti keskittyä kehumaan ja kiittämään ja taas saan itseni kiinni jostain "ei, älä"-lauseesta. hame POMP DE LUX/ paita second hand-hankinta Annalta/ kengät H&M/ korvikset THE OTHER STORIES/ rannekoru OXXO Luulin, että lasten kasvatus helpottuisi kun he kasvavat. Että kun se valvominen helpottaa niin kaikki on helpompaa. Esikoisen ollessa pienempi, minulle sanoi kerran eräs puolituttu, että "mitä isommat lapset, sitä isommat ongelmat". Nielin silloin tyhjää ja näin muutama vuosi myöhemmin tajuan, että pienten kanssa onkin yllättävän helppoa. Miten pienellä pystyt vielä kääntämään 2-vuotiaan huomion raivarin keskeltä kivaan asiaan, siinä missä 5-vuotias kyseenalaistaa joka ikisen käskysi, sanamuotosi ja tenttaa, kuinka paljon heitä ja isiä rakastan. Kyllä he kasvattavat meitä ja paljon. Tuon maanantain jälkeen meillä ei isoa riitaa olekaan ollut, kaikki on mennyt kivasti ja perusräjähdyksillä. Silti koin, että haluan tämän tuolloin itkien kirjoittamani tekstin julkaista, jotten loisi sellaista kuvaa, että homma on todella helppoa ja lapset toimivat kuin unelma. Minä vaan tykkään tuoda blogiin ne positiiviset, mutta kyllähän arki on aikamoista tunnemyrskyä. Saman päivän aikana itketään, tapellaan, rakastetaan, halataan, keskustellaan, suostutellaan, pussataan ja mökötetään. Tähän en voi lopuksi sanoa kuin että voi miestä. Kolme kovapäistä tahtonaista kotona, hän siinä sitten luovii meidän välissä.

Avainsanat: perhe oma tyyli lapset ajatuksia yleinen hetket ja fiilikset vastaus tässä tilanne auttaa antaa rakastaa pieni lapsi laji kokemus jokainen huuli helppo erilainen