Tänään on 13.12.2018 07:50 ja nimipäiviään viettävät: Seija ja Lucia. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Ripsa:

Kerjäläismunkki, runoilija ja elokuvaohjaaja

Julkaistu: · Päivitetty:

Aamu vaikka ei aivan varhainen. Löysin kirjastosta poistokirjoja, tärkeimpinä runokirjat. Mutta en ruvennutkaan lukeamaan niitä jotka juuri löysin, vaan yhtä omaani. Kun rulivat matalapaineet, kipu palasi. Siihen löysin lääkkeeksi Ryōkan in (1758-1831) Suuri hupsu . Semmoinen on hyvä lääke, koska siinä menee kipu pois omia latujaan niiden kerjäläismunkin ajatusten mukana. Ryōkan käy jonkinmoista kirjekeskustelua muiden runoilijoiden ja kuljeskelijoiden kanssa. Tässä tuumailua: Sen kuin vaellat  tämän maailman halki suruttomana mutta mitä tuumailet  tulevasta maailmasta? Yoshiyuki Tuleva maailma -  sitäkö nyt tuumisin, minä joka jo  nykyisessä maailmassa kuljen suruttomana? Ryōkan Ryōkanilla on ystäviensä kanssa myös tapana istua juomassa viiniä, piirtelemässä tushilla kalligrafiaa, runoja toisilleen. Erakkobuddhistit eivät ole epäsosiaalisia.  Hienoimpia ovat vuodenaikojen voimaan ja muutokseen liittyvät runot.On hyvä että on tullut eletyksi miltei puolet elämästä maalla. Sinne kaipaan uudestaan, en aina, koska kaupungeissa on puolensa, mutta aika usein. Enkä muuten ymmärtäisi miten hyvä on vuodenaikojen vaihtelu. Niiden pitää tulla ja ajallaan. Nyt voi vihoitella sitä, että syksyn matalapaineet tulevat liian suurella voimalla. Matala ilmanpaine päästää valloilleen ruston ja luun kappaleet nivelten sisällä. Kun polvi menee jumiin, siihen sattuu. Buddhalaisrunoilijat auttavat. Niillä vasta on hirveitä matalapainekipuja! Minä ja munkit voimme kaikessa rauhassa klenkata menemään jalalla, joka jumiin mennessään yrittää kampata minut. Pysähdyn jalkakäytävällä ja potkin vastahakoista polvea liikkeelle. Jos olisin koristautunut ja hieno, en varmaan voisi potkia jalkoja siinä nuorison keskellä, vapaudenpatsaan lähellä, torilla. Kerjäläismunkisto auttaa myös elämänasenteessa. Äiti ja ympärillään olevat naiset opettelivat koristautumista, mutta huonosti kävi. Siinä oli jotain melkein kohtalokasta. Varmaan on ollut niin että sodan keskelle kasvaminen on tuonut kavalalla tavalla nuorison päähän lupauksen, että sodan jälkeen kaikki on toisin. Nuoret eivät oikeastaan ikinä kasvaneet. Löysin Helena Anhava n kirjan Maininki ennen aaltoa kirjaston poistohyllystä. Anhava kirjoittaa esimerkiksi sotasairaalasta. Voisi olla äidin sukupolvea. Mutta ei puhu katteettomista lupauksista vaan sanoo: Raskas paikka on maailma sille joka ei tahdo miellyttää vain olla itse. Sitten Anhava lisää tuohon edelliseen ehkä itsestään, ehkä oikeastaan koko sukupolvesta: Vain orastavaa luottamusta on ikävä, ei nuoruutta viluista, pelokasta. Katson ulos. Matalapaine puhaltaa toista pois tieltään että pääsisi itse raivoamaan. Äsken elettiin yhden taifuunin ja yhden hurrikaanin välissä ja Suomeen pitäisi tulla yhden häntä Kap Verden suunnalta. Olen aina miettinyt, miten pilvenpiirtäjät pärjäävät taifuuneille/hurrikaaneille. Ne taipuvan ja huojuvat!  Ehkä Kiina selviää paremmin kuin Amerikka. Sellaiset ihmiset jotka ovat tottuneet luottamaan yhteisön apuun ja eläneet niissä tiiviisti, pärjäävät paremmin. Amerikkalainen kurkunleikkaajien maailma ei selviä luonnononnettomuuksista. Hirmumyrskyltä on vaikeaa leikata kurkkua auki tai edes ampua pyssyllä. Ampumalla selviämisen ovat oppineet amerikkalaisiksi tullessaan. Nuorena pystyin pudottautumaan alas ja heilauttamaan itseni muualle. Nyt sitä on vaikea tehdä. Mutta ongelma ei ole siinä. Ei ole semmoista minä-ihmistä, josta riippuisi kaikki. Joka pystyisi omassa varassaan ratkaisemaan omatkin olemassaoloaan haittaavat jutut. Mistä lähti pyyteettömyyden väheneminen? Tuskin se aivan viime aikojen asia on kuitenkaan. Voisi toivoa jonkinlaista maalaista kaupunkilaisjärkeä. Kun maalla kasvaminen ei oikein enää suju. Ovat lähteneet ihmiset pois ja  suurin osa lopullisesti. Junavuoroja vähennetään, koska loputkin ihmiset tahtovat sieltä hakattujen metsien keskeltä kaupunkeihin. Tarvitsevat tukea toisista ihmisistä. Paitsi että etäisyys on sitten usein isompi kuin mitä se olisi kilometreissä maalla. Sain sen käsityksen että koko Suomea ei enää kannata pitää asuttuna. Se oli poliittinen kysymys vähän aikaa sitten. Uusi päivä alkoi kun lopetin elokuvan katsomisen. Oikeastaan elokuvia oli kaksi: Agnes Varda n ja JR :n dokumenttielokuva Kasvot, kylät ja sitten Agnes Vardan elokuva Onnen hetket . Dokumentti oli Suomen ensiesitys. En ollut tiennyt että Varda on jo 90-vuotias.  Hän kulki ketterästi ikäisekseen. Jostakin aiemmasta haastattelusta muistan että hän oli mukava ja tutunoloinen nuori nainen. Se valokuvaajapoika hänen vierellään oli nimeltään JR ja kulki hattu päässä ja mustat lasit silmillä kuin mikäkin Jean-Luc Godard . Ei kai hän se ollut kuitenkaan? Tuskin JLG pystyisi pyörittämään ystäväänsä Agnesta semmoista vauhtia kuin JR Louvren museossa. Agnes hurrasi kyydille rullatuolissa. JR hyppi selvästi nuoren miehen tavoin. Nuori klovni.  Elokuvaohjaaja Varda ja valokuvaaja JR kulkivat pitkin ja poikin Ranskaa elokuvausryhmän kanssa. Heillä oli kulkuvälineenä Kleinbussin näköinen filmilaboratorio. Vardalle annettiin tilaisuus eräänlaiseen nostalgiamatkaan. Hän oli asunut joskus samassa kylässä kuin  kirjailija Nathalie Sarraute ja pääsi takaisin sinne ja tapasi tuttuja. JR otti valtavan kuvan kauniista paikallisesta naisesta. Kylän lapset, tyttö ja poika, puolestaan ottivat selfien, jonka taustana oli naisen kuva liimattuna vanhaan seinään. Kontrasteja syntyi muitakin ja koko ajan. Ihmiset rakastivat niitä kuvia ja näkivät niiden merkityksen: niin paljon enemmän ne olivat kuin joku suuri mainos olisi ikinä. Syy oli varmasti sekin, että dokkariin ei osunut valtavia mainoksia - kai niitäkin Ranskassa on?. Ehkä ihmiset eivät halunneet niitä rumentamaan omia maisemiaan? Ranskan maaseutu on juuri niin maalauksellinen kuin Renoir, van Gogh tai Cézanne sen kuvasivat.  Vanha saa jäädä uuden viereen, täydessä sovussa, talot eivät ole kivikasoja tai betonimonoliitteja. Mitäs meillä on? Ilmastonko, ikuisen masennuksen ja huonon maun vuoksi? Ihmiset ottivat elokuvaohjaajan ja tämän nuoren ystävän mutkattomasti vastaan. Juuri tuosta ominaisuudesta pidän eniten Välimeren maissa. Pikkukaupungin ihmiset tekevät tuntemattomillekin olon hyväksi ja tyytyväiseksi ja ilmiselvästi mielellään. Meille ei ole tämmöinen sivistynyt käytös kunnolla vielä rantautunut. Täällä on paljon kunniallisempaa pitää kansaihmisiin etäisyyttä. Ehkä juuri maalla ranskalaiset osaavat olla ystävällisiä toisilleen? Mutta Varda ja JR olivat myös suuressa satamakaupungissa, Le Havressa. Valokuvasivat ja elokuvasivat kaikkialla, myös satamassa - satamatyöläisiä ja heidän vaimojaan. Siitäkin valtavankokoisesta kolmen naisen muotokuvasta tuli hieno. Varda ja JR selvästi pitivät toisistaan, sellainen heijastuu ulospäin heti. Jean-Luc Godard piti aina lakkia ja mustia aurinkolaseja päässään. Sitä paitsi hän oli luvannut tavata ystävänsä Vardan ja JR:n, mutta oli päättänyt olla jossain muualla. Jätti vain kirjoitetun tekstin ulko-oven ikkunaan. Sitten ystävykset kävelivät meren rantaan ja dokkari loppui. Nyt pitää miettiä oliko ehkä JLG:n nuoruuden leffoissa joku elokuva joka tapahtui meren rannalla. Hullu Pierrot ?  Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina hyppimässä puiden keskellä, taustalla meri?  Dokkarin jälkeen tuli Agnes Vardan  oma elokuva 1960-luvulta. Näin sen ehkä silloin tuoreeltaan. Tarina on hyvä ja selvä ja yksinkertainen. Uusi katsominen teki minut mietteliääksi. Se ei oikeastaan ole elokuvanovelli vaan pienoisromaani, jossa on selvä käännekohta ja sitten laskeutuminen loppuun. Oikeastaan elokuva muistuttaa näytelmää hyvin paljon. Varda pitää nyt kyllä tarkistaa. Ehkä hän on käynyt teatterikoulua?

Avainsanat: aamu aalto 90 1960 maalla maailma lääke lähteä luvata lupaus luottamus leikata lasi lapsi käytös käsitys kysymys kylä kuva kurkku koko kirjoittaa kirjoitus kirjasto kirja kirjailija kipu kiina kaupunki kaunis kappale kaivata juoda jr jonkinlainen jean jalka istua ikävä ikkuna häntä hän huono hullu hieno hetki helena hattu halki gogh esimerkki ensiesitys elämä elokuva elokuvaohjaaja dokumenttielokuva dokumentti auttavat auttaa aurinkolasi asua apu anna ampua amerikkalainen amerikka ajatus aika agnes nainen muualla musta museo munkki mukava mitä minä miettiä meri matalapaine masennus mainos maaseutu näytelmä näköinen nykyinen nuoruus nuoriso nuori nuorena nathalie polvi poliittinen poika pitää pikkukaupunki paul palata paikka paikallinen osua osaava onni ongelma olo vanhuus runoilijoita yössä ranskan elokuva äiti ystävä yrittää yksinkertainen yhteisö välimeri vuotias vuodenaika voima voi viiniä verde vanha valokuvaaja vaikea uusi ulko tässä tyttö tullessaan tuli tuleva tukea tori toivoa toisilleen tilaisuus tiivis teksti tavata tarkistaa tarina tapahtua talo tahdo syy syksy suuri suomi sota silmä seinä satama runo runoilija raskas ranta ranska ranskalainen päähän päivä pystyä puoli puiden puhaltaa


blogivirta.fi