Tänään on 23.04.2018 20:35 ja nimipäiviään viettävät: Yrjö, Jyrki, Jyri, Jori, Yrjänä, Georg, Gran, Örjan, Jöran, Jörgen ja Jörn. MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI

Heikki Meriläinen: Heikki Meriläisen elämäkerta, nettikirja

Julkaistu: · Päivitetty:

Kansankirjailija ja perinteen kerääjä Heikki Meriläinen, Sotkamo 1847 - Paltamo 1939. Heikki Meriläisen elämä,  hänen itsensä kertomana Alkuteos painettiin Werner Söderström Osakeyhtiön Kirjapainossa Porvoossa 1927 ENSIMMÄINEN MUISTONI. Syntynyt lienen Sotkamon Korvaniemen kylässä Kantola-nimisessä pienessä talossa joulukuun 21 päivänä vuonna 1847 aamuhämärässä. Kylmä pakkasen-kirtutuisku kuului olleen. Liekö se ennustanut minun myrskyistä elämääni. Kerrottiin kaksi hammasta olleen minulla syntyessä suussa, yläleuassa, etupuolella, juuri kuin oravalla kävyn raateluhampaat; ja oli ennustettu minusta tulevan maan mainio tietäjä (velho), jota ei kukaan toinen voi lumota. Siinä kuitenkin ovat minun suhteeni ensi kerran täydellisesti erehtyneet, ellei ota lukuun sitä, että olen muilta kerännyt taikoja enemmän kuin kukaan muu. Muistossani ei ole tietoa siitä, oliko minun isoisäni jo ennen minun syntymääni myynyt Kantolan sukulaisilleen, samalle Meriläisen suvulle, joka siinä nytkin vielä asuu, ja olivatko vanhempani minun syntyessäni siinä vain huonemiehinä. Ollessani miltei kaksivuotias oli isäni ostanut Korholanmäen kylästä Rasila-nimisestä talosta puolet; ja kun sinne muutettiin asumaan, kuuluin olleen kahtakymmentäyhtä päivää vaille kaksivuotinen. Antin päivä kuului olleen - se on vieläkin marraskuun viimeisenä päivänä. Sen muistan, että oli ankara pakkastuisku; että järvellä rupesi minua palelemaan; että kyytimiehelle rupesin valittamaan kylmääni. Mutta kohta päästiinkin Sormula-nimiseen taloon järven toiselle puolelle; kyytimieheni kantoi minut lämpiämässä olevan pirtin pankolle. Sisään lämpiävä oli pirtti, ja uunista liekit loihuten nuolivat uunin jykevää otsaa. Siinä liekkien hohteessa lämmitin käsiäni, mutta rupesi sormia kynnäröimään, ja minun täytyi itkeä. Sitä ennen en muista itkeneeni, vaikka monestikin lienee sitä sattunut. Sormulasta lähdettyä kulki tie maamatkoja Rasilaan asti; enkä muista sanottavasti palelleen, vaikka pitkälti sitä oli vielä matkaa. Pekka Möhönen kuului olleen minun kyytimieheni; Rasilan kartanolle päästyä hän otti minut kaikkine rekivaatteineen syliinsä ja kantoi mustaan, vanhaan pirttiin; ja siellä hän selvitteli minut matkatamineista ja sanoi: ”Tässä se on nyt sinun kotisi." Pirtissä ei ollut ketään tuttavaa ihmistä. Pekkakin meni ulos. Äiti ja isä olivat elukkain kanssa tulleet jo eilen, ja olivat elukoita hoitamassa. Mieleni painui melkein itkuksi. Mutta kohta rupesi kartanolta kuulumaan paljon tiukuja ja rekien kahinoita. Minä riensin akkunaan niitä katsomaan. Mutta akkuna oli paksussa kuurapäällisessä jäässä. Siitä ei näkynyt mitään lävitse. Minä raaputin kynsilläni muutamasta kohti jään hienommaksi ja hengittämällä sulatin lantinkokoisen reiän siihen. Siitä saatoin nähdä, että kartanolla oli paljon tavara- ja heinäkuormia, joita kiireimmän kautta tyhjennettiin, mitä minnekin. Ja kun reet oli saatu tyhjiksi ja hevoset oli sijoitettu suojiin, niin pirttiin rupesi työntymään turkkipäällisiä miehiä, joita äiti muutamien tuntemattomien ihmisten kanssa rupesi hoitamaan. Siinä hälinässä minunkin muistoni hämmentyy kuin unennäöksi, en muista, mitä kaikkea siinä tapahtui. Ainoastaan sen muistan, miten muudan juopunut - sanottiin sen olleen Simo Pauliinin - selällään nukkua hojotti penkillä; ja lattialle päin suorana retkottavassa kädessä oli piippu. Otin sen piipun, katsoin tarkasti sen nukkujan silmiin ja itsekseni sanoin: "Nukkuu, konna". Sitten nalautin sillä piipulla sitä nukkujaa otsaan. Se kirosi karkeasti ja hyppäsi ylös. Äiti juoksi tukkaani, ja pyöritti päätäni, että silmät tulta iskivät. Simppa kuitenkin toinnuttuaan tajusi asian ja sanoi jäykästi: "Lapset tekevät lasten töitä. Ei saa Heikkiä kurittaa, kyllä me sovimme Heikin kanssa." Ja samassa hän ojensi kumpaisetkin kätensä ottamaan minua luokseen. Silloin äitikin poristen poistui siitä. Minä menin Simpan polvien väliin seisomaan, jossa Simppa kiersi paksut kätensä minulle ympärysmuuriksi ja puheli ystävällisesti. Minä siinä Simpan polvien välissä selin Simppaan seisoin ja silmäni tunsin olevan kyynelissä. Silloin muistan ensi kerran minua kuritetun. Yön aikana majanmuutto-vieraat olivat menneet kaikki pois, ja huomenna rupesivat äiti ja isän sisar Eeva pesemään pirttiä, kun entiset asukkaat olivat heittäneet sen pesemättä. Pirtin he olivat jo pesseet ja olivat aikeissa ruveta eteistä pesemään, jota varten he olivat tuoneet sinne vesisaavin ja poistuneet johonkin muualle. Minä menin kurkistelemaan siihen saaviin ja näin siellä liikkuvan samanlaisen pojan kuin minäkin olin. Samanlainen punapilkkuinen mekko päällä ja se samanlaisella valkealla napilla leuan alta kiinnitetty. Minä näpilläni koettelin nappiani, ja se saavissa oleva poika koetteli samalla tavalla. Minä sillä nauroin: se toinen nauroi samalla tavalla. Sitä vesisaavissa olevaa poikaa en tajunnut kuvakseni, vaan rupesin sen kanssa toimimaan, kuten ainakin toverini kanssa, ja huomasin että se tulee likemmäksi sitä mukaa kuin minä lähestyn, kunhan vain en koske veden pintaan. Rupesin painamaan päätäni, jotta yltäisin huulillani koskettaa sen huulia; mutta silloin kadotin tasapainoni ja molskahdin sinne kylmään vesisaaviin päälleni. Isoisäni oli tanhualla ollut elukkain vuoteiksi hakkaamassa kuusen havuja ja oli huomannut sen tapahtuman, jolloin hän oli juosten rientänyt paikalle ja nostanut minut pois vedestä. Mutta vaikka niin vähän aikaa olin ollut vedessä, olin kuitenkin jo niin läkähtynyt, että suuri työ oli ollut minua henkiin saadessa, ja heikoksi sairaaksi jouduin moneksi päiväksi. Rintani oli kipeä, niin ettei tahtonut kärsiä hengittää. Hiljalleen siitä kuitenkin paranin. KAKSI IKÄVÄÄ KESÄÄ. Seuraavana kesänä äidilläni ei ollut pientä lasta, ja sisareni Eeva Kaisa oli minua lähes neljä vuotta vanhempi, joten kaikki kulkivat ulkotöissä milloin kasken hakkuussa, milloin lehden taitannassa ja heinän teossa aamusta iltaan. Olisivat minua kuljettaneet matkassaan, mutta olin niin paha kiertämään metsään, että olisin tarvinnut vakinaisen paimenen. Mutta Eeva Kaisakin kykeni jotakin tekemään, joten häntäkään ei annettu minulle paimeneksi, vaan aamusella työhön lähdettäessä minut suljettiin pirttiin. Ruoaksi jätettiin voileipä ja piimämalja. Se, joka ei ole joutunut sellaiseen asemaan, ei usko ikävän tuottavan sellaista tuskaa kuin se tuottaa. Itkin aina siksi, kunnes kaikki sielun ja ruumiin voimat olivat vuotaneet, niin että vihdoin voin nukkua. Oli kerran kaunis kesäinen päivä. Aurinko paistoi helteisesti pirtin akkunoista sisään, niin että pirttikin kuumeni lämpimäksi. Olin nukahtanut oven luokse lattialle; siitä viimein heräsin ja nousin istualleni, jolloin taas uudet kyyneleet alkoivat pursuta silmistäni. Mutta kyynelteni läpi huomasin pirtin toisella puolen lattialla luikertelevan kummallisen eläimen, jommoista en ollut ennen nähnyt, en metsissä enkä kotona. Menin sen luokse ja aioin ottaa sen käsiini, mutta kun se rupesi vihasesti kähisemään, luovuin siitä hommasta.  Koetin kesyttää sitä piimäkupillanikin, mutta se ei kesyyntynyt eikä antanut itseään käsin pidellä, vaikka se oppi piimääkin syömään.  Se eläin kulki monena päivänä siellä pirtissä ja siitä oli minulle paljon huvia.  Mutta eräänä lauantaipäivänä äiti tuli varhemmin kotiin leipomaan rieskoja pyhäksi ja tapasi minut piimää syöttämässä sille hyvälle toverilleni. Äiti sen nähtyään kauhistuen huudahti: "Herra Jumala! käärme!" Käärme sen kuultuaan lähti kiireimmän kautta mennä loirattamaan pirtin perällä lattian rajassa lahossa seinähirressä olevaa reikäänsä kohti. Mutta äiti kappasi halon ja löi sen kuoliaaksi ja vei pihalle. Minä rupesin itkemään: "Kun tapoitte sen kauniin elukan!"  Mutta äiti väitti minun hulluttelevan. Ei sanonut tämän auringon alla olevan toista niin höperöä, joka käärmettä rakastaa. Toinen kesä oli vielä samanlainen: minua pidettiin pirtissä vankina. Yhden kerran uskalsin karata metsään. Olin mennyt niin kauas, että hakijat eivät olleet osanneet edes etsiä. Siellä oli nuori halmeaho, jolla oli paljon vaaraimia ja muitakin marjoja; ja suuri joukko oli siellä lampaita, jotka pitivät minua kuin ystäväänsä seurassaan. Sen ahon alalaitaa myöten kulki Pohjolan mökistä tuleva tie, jota myöten iltapäivällä aioin lähteä kotiin; mutta yllätti ankara ukkosen sade, jolloin lampaat juosta reklittivät ahon laidassa olevaan tiheään kuusikkoon. Minä menin suuren kuusen juurelle, johon ei satanut tippaakaan vettä, ja rupesin lammasten keskelle pitkälleni ja siihen nukuin. Heräsin siitä aamusella, kun aurinko oli jo korkealla ja lampaatkin alkoivat nouseskella, kilistellä kellojaan ja vetäytyä aholle nyhtämään nuorta ruohoa. Sinne aholle lähdin minäkin syömään niitä mehukkaita vaaraimia ja päätin vasta illalla lähteä kotiin. Mutta en ennättänyt olla siellä kauan. Isän sisar Eeva löysi minut ja toruen ja pauhaten vei kotiin; ja siellä minua kuritettiin niin luita myöten, ettei haluttanut enää karata metsään: parempi oli tyytyä kohtaloonsa. Syksypuolella kesää kuitenkin syntyi veljeni Samppa, joka valtasi sen vanhan kätkytlatiskon, ja minut määrättiin sitä soudattamaan. Tulevana kesänä ei kuitenkaan enää tarvinnut olla pönkän takana vankina, kun Sampan takia äitikin oli kotosalla; ja minäkin olin siksi mieltynyt, etten kenenkään tietämättä rientänyt metsään. Sitäpaitsi Rasilan toisen puolen omistajilla oli minua vähän vanhempi tyttö Sohviija. Hän tuli aina huvikseen hoitamaan Samppaa, kun hänen kotonaan ei ollut pientä lasta. Sohviija olisi käynyt minun hupinani edellisinäkin kesinä, mutta kun häntä oli selkäsaunan uhalla kielletty käymästä, ei uskaltanut. Sohviija ja Eeva Kaisa aina väliin opettivat toisiaan lukemaan. Siinä seurassa minä opin ominpäin lukemaan, niin että luin jo kaikkia kirjoja, kun Sohviija ja Eeva Kaisa tavailivat aapeluksiensa ensimmäisiä sivuja, joten kirjoistakin alkoi olla minulle huvia, niin että rupesi tuntumaan siltä kuin pahin aika olisi eletty. Edessä kuitenkin oli pahin. KAUHEA AIKA. Rasilassa oli asuttu vain viisi vuotta. Se oli myyty ja ostettu Viitala-niminen itsenäinen talo samasta kylästä. Minä olin seitsenvuotias, kun ensimmäistä kesää asuttiin Viitalassa. Meillä oli silloin Virsula-nimisen köyhän mökin tyttö Leena Löhönen ruotilaisena. Leena oli pari tai kolme vuotta minua vanhempi, niin että hän kykeni omin päinsä vesakoinnissa taittamaan lehtiä, joten minäkin olin siellä mukana. Oli kaunis kesäkuun päivä. Ensimmäiset mansikat ja mustikat alkoivat kypsyä. Leena tiesi siellä kotinsa lähellä olevan hyvän mansikkapaikan. Ja niin hän alkoi siellä lehtimetsässä tuumia: lähdetään käymään hänen kotonaan, siellä saadaan mansikoita. Minä estelin lähtöä. Mutta kun ei aiottu kauan viipyä, niin lähdin, ja juosten me menimme sen, enempi kuin kahden virstan taipaleen. Virsulan pienemmät lapset olivatkin jo mansikka-aholla noukkimassa mansikoita. Menimme sinne suoraa päätä, ja hetihän niitä sieltä päivärinteiseltä aholta saimmekin ihan ehotellen syödäksemme. Minä aloin tahtoa Leenaa lähtemään pois, mutta Viisikannan lehmikarja oli kulkeutunut meidän matkan suunnalle, ja niitten joukossa tiedettiin olevan vihaisen härän, ja sen kiljunta ja morina kuuluikin aivan yhtämittaisesti. Leena sanoi: "Antaahan olla, kunnes nuo Viisikannan lehmät tuolta menevät pois. Tuonnehan nuo Hyyrön puoleen kuulostavat kulkeutuvan", ja Leenan äitikin kielsi lähtemästä. Lehmien kellot ja härän mylvintä kuitenkin yhä edelleen kuuluvat lähestyvän meitä. Oloni alkoi käydä tuskaiseksi, kun ilta läheni eikä päästy lähtemään. Itkien rukoilin Leenan äitiä meitä saattamaan; mutta hän ei lähtenyt, teki vain pettuleivästään meille voileivät ja sanoi: "Mikäpä teillä on täällä hätänä. Kun alkaa ilta tulla, niin lehmät härkineen menevät kotiinsa. Juoskaa sitten sitä kiivaammin!" Se voileipä minulta kuitenkin jäi syömättä; eivätkä mansikatkaan maistuneet mansikoille; mieleni oli niin apea. Viimein kuitenkin Viisikannan lehmät kuuluivat menevän kotiinsa, ja niin päästiin lähtemään. Lehtimetsään tultuamme Leena taittaa rotesi kolme kerppua; minäkin sain yhden kantaakseni; sitten lähdettiin, minä ensimmäisenä, kotia kohti. Leena oli jo aikaisemmin Eeva Kaisalle sanonut: "Kun mansikat alkavat kypsyä, käyn siellä kotiaholla poimimassa." Kotona oli arvattu, että nyt ne ovat menneet Virsulaan. Tämän vuoksi ei oltu pelätty meidän eksyneen ja lähdetty noutamaan metsästä. Äiti oli jo varustanut vitsat. Hänellä oli kouran täysi melkein metrin pituisia lehdettömiä, riivittyjä koivun oksia kädessä. Hänen kasvonsa olivat tulisina vihasta, kuin kekäle tuhisten hän tuli jo pellon pientareella meitä vastaan. Sen nähdessäni olin kauhusta pakahtua: koetin rukoilla armoa. Ja Leenakin koetti selittää, että Viisikannan vihainen härkä esti. Mutta me emme kerinneet montakaan sanaa puhua: äiti otti minua niskasta kiinni, painoi pääni maahan ja puristi kaulani polviensa väliin, niin että pääni tuli hameen mutkaan. Sitten hän paljasti selkäni ja rupesi pieksämään sillä vitsa-koprajuksella. Koetin yhä rukoilla, mutta se ei auttanut. Äitini pieksi vain kuin hullu. Tuskasta ja parkumisesta tukehduin tajuttomaksi. Sitäpaitsi paksu vaate oli suuni edessä: en voinut edes hengittää. Toinnuin siitä viimein, kun äiti nähtyään minun tukehtuneen, rupesi pudistelemaan. Kun olin tointunut, äiti pakotti minut suutelemaan ja halaamaan itseään ja vannomaan, etten enää tee mitään sellaista, josta äiti ja isä kieltävät. Mieluummin kuitenkin olisin antanut selästäni repiä niitä verisiä nahkanriepaleita kuin häntä kaulasta halaten ja suudellen ruveta vannomaan sellaista, jota on mahdoton täyttää. Mutta minun täytyi se jatkuvan rangaistuksen pelosta tehdä. Tälläkin tavalla saatu henki oli rakas. Pihan perällä olevassa luhdissa oli seinään kiinnitetyssä sängyn tapaisessa vuode. Sinne peitteitten sisään koetin kyyristyä, mutta selkäni paloi kuin tulessa. Karkea verinen paita tarttui selkääni, ja haavoihin tuntui hetki hetkeltä lisäytyvän tuska. Itkin koko yön. Itkin sitäkin, etten saanut kuolla jo Rasilan porstualla olevaan vesisaaviin, jolloin en enää olisi tiennyt tuskista. Uskoin kuolevani niihin tuskiin. Aamulla, kun en tullut aamiaisellekaan, äitini tuli luhtiin ja pakotti minut tulemaan pirttiin, jossa hän sitten hellä varoen kiskoi selästäni irti verisen paidan ja jollakin rasvan tapaisella voiteli haavojani ja voidellessaan ystävällisesti puheli ja erityisellä painolla sanoi: "Pyhässä Raamatussa sanotaan, että joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Ja: että sitä Jumala rakastaa, jota hän kurittaa." Kun selkäni oli voideltu, annettiin minulle uusi puhdas paita ja tuotiin ruokaa; eikä syötyäkään käsketty mihinkään työhön. Kaikkien perheen jäsenten tuuli näytti olevan minua kohtaan suopea, mutta hyvä mieleni ei vain palannut. Olin sielullisesti jotenkin murtunut; en ole kyennyt, enkä vieläkään kykene sitä itselleni selittämään. Vaikka viikon kuluessa haavat selässäni paranivat aivan tuntumattomiksi, pysyi mieli yhä mustana, niin että itku tahtoi tulla esiin, vaikka sitä koetin estääkin. Äiti oli muuttunut niin pelättäväksi olennoksi. Joka kerta hänet nähdessäni jouduin kammon valtaan. Halusin olla yksinäisyydessä. Itkin ja itkin niinkuin itkee se, jolla ei ole äitiä. Luultiin minua sairaaksi, jonka tähden minua ei vaadittu työhönkään. Viikkojen kuluessa pääni tuli rupiin. Se oli kuin kuusen koskus. Kuvista kihoavasta nesteestä tallostuivat hiuksetkin yhdeksi turpeeksi. Sitten leikattiin hiukset juuria myöten pois, mutta ruvet eivät parantuneet, ja muuhunkin ruumiiseeni syntyi paiseita. Pääni rupiin sikisi syöpäläisiä aivan tavattomasti, joten en voinut olla niitä kynsimättä ja repimättä irti niitä rupia. Ja verinen neste valui kasvoille ja kaulalle. Siitä minua kuritettiin ja voideltiin pikiöljyllä; se aina monta tuntia poltti kuin tuli, mutta ruvet eivät parantuneet. Luultavasti häveten sitä rupista päätäni ja muitakin paiseita lienen tullut sellaiseksi, etten tahtonut näyttäytyä vieraille ihmisille. Pakenin niitä kuin ruttoa. Muistan eräänkin sunnuntaipäivän keskellä kesää. Korvanniemen Keskitalon emäntä kuului olevan minun äitikummini. Hän oli tullut katsomaan ristipoikaansa ja tuomaan sille uuden sievän kesälakin. Eteisen perässä oli pieni uuniton huone, jota kesällä pidettiin ruokahuoneena; sitä nimitettiin peräiseksi. Kun kuulin jonkun sanovan, että Korvanniemen Keskitalon emäntä, Heikin äitikummi, tulee, juoksin sinne peräiseen ja kätkeydyin sen loukkoon. Eeva Kaisa se minut sieltä löysi ja alkoi repiä lähtemään pirttiin äitikummin puheille, "kun se on tuonut sinulle oikein sievän kesälakinkin." Mutta minä en kuitenkaan lähtenyt, joten Eeva Kaisa sai palata tyhjin toimin. Mutta hetken perästä tuli sinne se äitikummini näyttäen sitä uutta lakkia ja tahtoi tulemaan sieltä piilopaikastani esiin; mutta minä en tullut: luulin sitä lakkia vain joksikin viekoitusesineeksi, jota kuitenkaan ei annettaisi. Tuokion kuluttua äitini tuli sinne peräiseen ja raastoi minut sieltä piilostani esiin ja aikoi ruveta tapansa mukaan kurittamaan; mutta äitikummini esti sen homman ja antoi minulle sen lakin. En sittenkään sieltä peräisestä lähtenyt, ennenkuin arvelin, että se vieras oli mennyt pois. Viikko toisensa perästä kului, mutta mieliala ei noussut, eivätkä ruvet ja paiseetkaan hävinneet. Niitten paiseitteni kanssa halusin vain olla yksinäisyydessä; ja jos ajatukset joskus kiertyivät mieluisempiinkin muistoihin, niin siitä herättyäni tapasin silmäni kyynelissä. Ja vaikka lukeakin osasin, ei haluttanut lukeakaan. Niitten paiseitteni tähden minua ei ahdistettu mihinkään työhön, ja kun aina vain riensin yksinäisyyteen, niin alettiin pitää minua pöljänä, ja kaikkien suusta rupesi kuulumaan: "Mihinkähän se Heikin pöljä nyt on mennyt". "Se Heikin pöljä kai sen ja sen on tehnyt." Ja uskon tänäkin päivänä, että jos sitä olotilaa olisi edelleen jatkunut, niin ellen aivan tiedottomaan mielisairauteen olisi vajonnut, olisin kaikessa tapauksessa ilottomaksi tylsämieliseksi joutunut ilmoiseksi iäkseni, vaikkakaan ne pääni ruvet ja paranemattomat paiseeni eivät olisi muuttuneet joksikin kuolettavaksi taudiksi. TULI VIHDOIN HYVÄ VIERAS. ”Ihminen ei saa olla paha", isoisä. Isoisäni lienee siinä Kantolan tilan kaupassa erottanut itselleen jonkinmoisen eläkkeen, koskapa hän asui siellä ja vain joskus, pari kertaa vuodessa kävi meillä viipyen aina vain muutamia päiviä. Hän oli aina käydessään ollut minulle tavattoman hyvä, niin että suuri oli iloni silloin kun hän tuli. Hänenkin nimensä oli Heikki, joten hän minua aina puhutteli kaimakseen. Tuntui verrattomalta saada olla semmoisen vanhuksen kaima. Oli sunnuntaipäivä. Satuin olemaan pirtissä, kun joku sanoi ukon tulevan. Sitä hytkäystä, mikä sen sanan kuultuani tuntui sydämeni pohjalla, en unohda. En silloin hävennyt rupista päätäni; vaikka kaikki luulivat minun taas juoksevan piiloon, juoksinkin ukkoa vastaan; ja ilosta melkein huutaen kiersin käteni ukon ympärille ja hetkeksi pidätin ukon kulun. Tuokion kuluttua kuitenkin tulimme pirttiin, jossa sain istua ukon viereen. Päivällistä syödessäkin sain istua ukon vieressä, ja ruoka ei sitten Virsulassa käynnin ollut ollut niin makeaa kuin nyt. Päivällistä syödessäni ukko kääntyi minuun ja sanoi: "Tulevana lauantaina se on Laurin päivä. Oli vanhoilla ihmisillä ennen taika, että Laurin päivänä pitää olla lintukeittoa. Jos me osaisimme tämän talon lintumetsiin, niin lopulla viikkoa kävisimme kaiman kanssa laittamassa pyydyksiä, joista lauantai-illaksi saataisiin keitoksi lintuja." Sen kuultuani en tiennyt mitä sanoa, niin somalta tuntui se homma. Isä jouduttautuikin toki sanomaan:: "Se ei ole mikään ihme, jos saattekin lintukeiton. Meillä on tavattomat lintumetsät. Tästä tuonne etelään päin on enemmän kuin peninkulmainen aivan asumaton salo. Sinne jos tästä korkeintaan pari virstaa menee, niin jo rupeaa näkymään lintuja. Siellä parin virstan päässä on meidän Savipuron niityksi kutsuttava niitty. Ollessamme siellä niityllä heinän teossa ja sinne kulkiessa niitä ropisi metsät täynnä." Sen kuultuaan ukko purutti päätään ja sanoi: "No sitten me kyllä kaiman kanssa näytetään, mihin me vielä pystymme." Se tuntui mielestäni vielä paremmalle kuin hyvälle. Tulevalla viikolla oli kiire ohran leikkuu. Kaikki leikkasivat ja sitoivat lyhteitä juuri kuin kilvassa. Ukko niistä lyhteistä teki kuhilaita minkä enimmän ennätti. Minä koetin olla ukon apuna antamassa sen käsiin lyhteitä, niin että sain olla ukon luona. Joka päivä minä kuitenkin muistin kysyä:  "Milloin sitä lähdetään sinne lintumetsään?" Aina sain vastauksen: "Kun on näin kiire leikkuu, niin lähdetään vasta perjantaina."  Ilo oli sekin, että sain yöt nukkua sen ukon vieressä ja iltasin aina pitkät hetket univuoteellakin puhella hänen kanssaan. Ja päivä päivältä rupesivat päästäni ruvet kuivamaan ja paiseet ruumiistani painumaan, niin että viikon päästä ei ollut päässäni enää yhtään rupea, ja ruumiissani paiseitten kohdalla oli vain tummanpunaiset arvet, jotka päivä päivältä vaalenivat tavalliseksi ihoksi.  Syöpäläisetkin päästäni olivat menneet sitä tietä.  Miten tieteen kannalta selitettäneenkin, mutta minä tänäkin päivänä olen siinä uskossa, että niitten rupien ja paiseitten syntymiseen ja paranemiseen vaikutti mielentila eikä mikään muu.  Mutta vaikka kaikesta pahasta olin päässyt, ja mielentilakin oli tullut oikealle tolalleen, niin äiti ei muuttunut äidiksi. Hän se pysyi aina vain peloittavana olentona. En muista kyntäneeni povessani alituista vihaa häntä kohtaan, mutta kuitenkin pysyin hänelle vähäpuheisena ja koetin aina toimittaa asiani niin, etten tarvitsisi hänen apuaan; ja luulen, että sen Virsulassa käynnin jälkeen hän ei minun suustani kuullut äidin nimeä. Kun oli luonnotonta minun kutsua häntä Sanna Leenaksi, niin jos jolloinkin tarvitsin häneltä jotakin, teitittelin vain. Tämän umpimielisyyteni syyn tiesi äitinikin ja koetti teeskennellä rakkautta, mutta se ei auttanut: en voinut enää toiseksi tulla, enkä vieläkään ole toiseksi tullut, vaikkakaan vihalla en häntä muistele. Perjantaina oli käyty virittämässä linnunpyydykset, ja nyt lauantaina oli se toivottu Laurin päivä. Ukon kanssa lähdimme kokemaan pyydyksiä. Ensimmäinen lintu oli suuri metso. Siihen käsiksi käydessään ukko itsekseen sanoi: "Annoit metsä mieluisesi, Tellervoinen tervehesi, Tarhasta Tapion linnan". Sitten siinä sitä lintua päästellessään pyydyksestä hän puheli: "Antoipahan metsän emäntä Laurin päiväksi lintukeiton. Tämä keitetään tänä iltana illalliseksi, mutta pitää muistaa, ettei saa veistä käyttää tämän lihaa syödessä eikä luita katkoa." Iltasella sitä metsokeittoa syödessään näkyivät kaikki tietävänkin, ettei veistä saanut käyttää. Näpillä vain irroitettiin luista liha ja luut koottiin pöydälle yhteen kokoon. Syömästä päästyä ukko kokosi ne luut, pienimmätkin sirpaleet, hattuunsa ja lähti ulos. Minä seurasin ukkoa nähdäkseni, mihin hän niitä luita vei. Ukko otti perunamaalta kuokan, meni kartanon takana olevan suuren koivun luokse ja kaivoi sen koivun juureen kuopan, johon hatustaan kaasi ne luut, karisteli pienimmätkin sirut ja peitti mullalla. Minä kysyin: "Minkätähden te ne siihen hautaatte." Ukko tyynesti vastasi: "Ne pannaan maanhaltialle. Nyt on maanhaltian uhripäivä." Minä en tiennyt, mikä maanhaltia on, ja sanoin: "Luitako se sitten syö?" Silloin kuulin ukon suusta ensimmäisen kolkolle tuntuvan sanan. Hieman tylysti hän sanoi: "Älä kysele tyhmyyksiä!"  Sanani olisin millä hinnalla tahansa ottanut takasin, mutta sitä en saanut. Tuli niin paha olla, että salaa itkin, kun olin pahoittanut ukon mielen. Ukko kuitenkin sieltä tultua ja nukkumaankin mentyä oli ystävällinen kuten ennenkin, mutta minä en päässyt siitä omantunnon vaivasta. Myöhään yöhön valvoin ja mietin, mitä osaisin tehdä, jotta saisin takasin, mutta en löytänyt keinoa. Mieli painui itkuksi. Mutta ukko silloin jo kuorsasi, ja minä sain itkeä salaa, ja viimein olin minäkin nukkunut. Kun ukko oli aina ystävällinen ja puhutteli kaimakseen, niin se omantunnon vaiva hiljalleen häipyi mielestä ikäänkuin kulumalla. Jäi vain mieleeni sellainen rukouksen tapainen toivo, että kunpa en enää koskaan puhuisi tyhmyyksiä. Joka toinen päivä aina käytiin pyydyksillä ja saatiin kantamuksellinen lintuja. Useinkaan ne eivät ukon konttiin sopineet; niitä piti vitsoilla köytellä kontin päällekin. Minä olin ukkoa pyytänyt tekemään minullekin kontin, ja ensi pyyntöä ukko tottelikin. Ensi kerralla lähdettiin tavallista aikaisemmin pyydyksille, ja siellä ukko muutaman ahon laidassa rupesi kiskomaan koivuista tuohia, istui, eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kontti oli valmis tuohisine viilekkeineenkin. Sen hän ojensi minulle ja sanoi: "Siinä se nyt on. Ei se ole suuren suuri, mutta miestä myöten miekka vyöllä!"  Se oli mielestäni enemmän kuin lehmän olisin saanut. Ukolla oli tuohesta tehty tuppi aina vyöllään. Minä sitä usein käsittelin; ukko luultavasti arvasi, että minäkin haluaisin saada semmoisen. Niinpä eräänä elokuun päivänä olimme lintutaakkoinemme paluumatkalla kotiin, kun ukko väsyneenä laski raskaan taakkansa maahan ja istui maahan kaatuneelle puulle, mihin istuessaan sanoi:  "Niinhän sitä sanotaan, että  tie käydä, hako levätä,  haon vierus haukotella." Pyyhki sitten paitansa hihalla hikeä otsastaan, sytytti piippunsa, jota vähän aikaa vedeltyään nousi, otti tupestaan veitsensä, siirtyi lähellä olevan, aisan paksuisen sileätuohisen koivun luokse ja sanoi: "Tässä koivussapa näkyy olevan sinulle tuppi." Sen sanottuaan ukko kiskoi siitä koivusta hienoja kaltaisia tuohen vinkaleita, istui siihen telalle; ja kohta olikin tuppi valmis. Sen hän hienolla tuohella kiinnitti minun housujeni kaulukseen. Siinä tupen tekoaikeessa kai ukko kotoa lähtiessään oli ottanut matkaansa pienen veitsensä, jota hän ennen oli käyttänyt partaveitsenään, mutta nyt se siinä tupessa joutui minun omakseni. En tiennyt mitä sanoa ukolle kiitokseksi siitä tupesta, sillä paljas sana "kiitos" tuntui liian vähältä. Painoin vain siinä telalla ukon vieressä istuessani pääni ukon kylkeen, ja niin lämpimästi kuin osasin sanoin: "Voi kun te olette minulle niin hyvä. Kunpa ette koskaan enää lähtisi meiltä pois." Ukko silitti minun pellavatukkaista päätäni ja sanoi: "Ihminen ei saa olla paha." Hän ei sanonut, minkätähden ihminen ei saa olla paha; mutta ne sanat ottivat kuitenkin paikan minun povessani, niin että ikäni olen ne muistanut samalla tavalla kuin muutamia niistä lukemattomista sananlaskuistakin, joilla hän aina puheensa höysti. Kukapa ei muistaisi muistoja, jotka ovat tuskan tietä sielun syvyyteen syöpyneet. Sen hyvän ukon suusta muistan senkin sananlaskun kuulleeni, että  ”Kauan vaivainen lapsi muistaa”. Sanalla sanoen siinä hyvässä ukossa oli minun silloinen elämäni onnen keskus. Se ukko oli kaikki kaikessa, sillä kodista oli kodin valo sammunut, kun siellä ei ollut äitiä, jolle olisi vaivojaan valittanut. Ja isäkin oli luonteeltaan kolkko ja jyrkkä. Ikimuistettava on sekin seikka, että naurun taito tämän kerrotun tapauksen mukana kokonaan hävisi. Sitten Virsulasta palattuani en muista ääneen nauraneeni, joskus sattuu tapaus, että sydämen syvimmässä hytkähtää, mutta nauru sammuu siihen. Ja kuluu kuukausia, ja vuosiakin, ennenkuin toista sellaista tapausta sattuu. Siis minä en milloinkaan sitten Virsulassa käynnin jälkeen ole nauraen puhellut, kuten muut ihmiset, mutta sitä vastoin on tavaksi tullut, että melkein kaikki puheeni puhelen hymyillen. En tiedä, vaikuttiko sen naurusulun se Virsulasta palattua tapahtunut sielullinen murtuminen ja se toista kuukautta kestänyt koko sielullista elämää uhkaava yhtämittainen ruumiin ja sielun yhteinen tuska, vaiko sen ikimuistettavan isoisän esimerkki, sillä hän ei koskaan puhuessaan nauranut, ja hänen jokaikisen sanansa olisin tahtonut sydämeni syvyyteen niellä. Vaiko kaikki nämä yhdessä. SAIRASTUIN. Tämän edellä kerrotun onnettoman kesän syksynä syyskuun lopussa rupesi yht'äkkiä tulemaan ankara talvi, niin että piti ruveta perunoita ja nauriita ottamaan kuin tulipalosta, jossa toimessa minäkin olin mukana. Mieluistahan se olikin, kun siellä oli isoisäni, josta en olisi eronnut puunkaan taakse. Mutta minulla oli huonot kengät ja muutkin vaatteet, niin että siellä lumisateessa ja pakkasessakin päiväkaudet ollessani eräänä entistä ankarampana lumisadepäivänä vilustuin niin pahoin, että sairastuin vuoteen omaksi. Sydänalaani pisti sanomattomasti ja päässäni oli tuska; seuraavana yönä jouduin tajuttomaan tilaan. Siinä yhtämittaisessa tajuttomassa tilassa kuuluin olleen viisi viikkoa; siltä ajalta vieläkin muistan hourauksiani kuin unennäkyjä. Tauti siitä ensimmäisestä kuumeesta kuului muuttuneen lavantaudiksi, ja oli uskottu, että siitä taudista minä en enää nouse. Sentähden oli jo lopulla heitetty aivan hoitamattomaksi.  Oli nähty vain huokuvan, ja sen vuoksi ei oltu viety ulos.  Sitten muutamana marraskuun päivänä heräsin kuin unesta.  Ennenkuin mitään virkoin, koetin silmilläni ottaa  selvää, näkyisikö isoisää, mutta kun häntä ei näkynyt ja Eeva Kaisa sattui olemaan lähellä, sanoin:  "Anna sinä vettä, suuni on kuiva."  Sen kuultuaan Eeva Kaisa juoksi karsinan puoleen.  Kuulin hänen sanovan, että Heikki tahtoo vettä.  Siihen vastaukseksi kuului pyörivän rukin takaa isän sisaren Eevan kol-kosti kajahtava sana: "Joko se taas on ruvennut hourailemaan, vaikka moneen viikkoon ei ole hievahtanutkaan ? No vie sille tuolla kupilla vettä, juokoon, kun juonee." Eeva Kaisa toi sitten ihan juosten pienellä puumaljalla vettä ja auttoi minua istualleni. Join sitä vettä, ja tuntui hyvälle. Juotuani nojasin selkäni seinää vasten ja siihen näin, ettei pirtissä paitsi Eeva Kaisaa ollut muita ihmisiä kuin perä-akkunan luona pyörivän rukkinsa takana isän sisar Eeva, joka kehrätessään rukkinsa rattaan yli aina väliin silmäsi minuun. Eeva Kaisalta sitten kysyin: "Olenko minä kauan nukkunut?" "Viisi viikkoa", kuului Eeva Kaisan suusta naurun sekainen sana. Kun uskoin, ettei Eeva Kaisa tapansa mukaan tahtonut puhua totta, niin kysyin: "Missä se on ukko vaari?" "Hui hai: Se on monta viikkoa sitten mennyt Kantolaansa", sanoi Eeva Kaisa. Samassa tuli äiti ulkoa. Hän kumartui hämmästyen minun ylleni ja sanoi: "No kuollutko se kurkistelee?" Hän rupesi kyselemään: "Oletko sinä tajullasi vai houraatko sinä?" Minun vastauksistani sitten pääsivät selville, että olin tajullani. Eevakin seisautti rukkinsa, tuli luokseni kyselemään hänkin ja hetken kyseltyään he rupesivat toimittamaan hoitoa. Ensimmäiseksi riisuivat päältäni sanomattoman likaisen paitani ja sitä riisuessaan kauhistuen huomasivat, että sillä kupeella, millä olin viikkokausia liikkumatta maannut, oli mädänneitä haavoja, joista liha lähti paidan mukaan, niin että luut näkyivät haavojen pohjilta. Tähän asti oli koko vasen kylkeni ollut turtu, ettei tiennyt siinä olevan mitään eloa. Nyt, kun he minut kokonaan pesivät ja jollakin rasvan tapaisella voitelivat haavat, antoivat uuden puhtaan paidan ja laittoivat uudelle vuoteelle, missä komensivat minut makaamaan terveellä kyljellä tai selälläni, sain taas kestää tuskia, joitten makua eivät tiedä muut kuin se, joka on ne kestänyt.  Kun olin jo muutenkin viimeiseen rajaan heikko, niin uskoin niihin tuskiin kuolevani. Itkin, kun en saanut Rasilan eteisessä siihen vesisaaviin kuolla.   Huomatessaan minun niistä haavoistani niin paljon kärsivän äitini ja Eeva valittelivat:  "Eihän sitä enää uskottu   sinun siitä taudista nousevan; siksi jätettiin sinut hoitamatta kuolemaan!" Sen kuuleminen oli taas uusi sysäys tuntemaan äidittömyyttä. Uskoin, että jos se hyvä isoisäni olisi ollut kotona, niin hän ei olisi jättänyt hoitamatta. Vähitellen kuitenkin rupesi tuska vähenemään, ja päivä päivältä rupesi haavojen matalampiin kohtiin kuortumaan nahka, mutta syvimmät haavat pysyivät avoimina monta viikkoa. Ja kymmeniä vuosia näkyivät kupeellani niitten arvet, enkä ole tarkemmin tullut katselleeksi, jos ne näkynevät vieläkin. PÄÄSIN METSÄÄN. Lienee jo synnynnäistä luonteen vetoa ollut päästä metsään kuulemaan luonnon laulua, koskapa sinne riensin jo huimana, älyttömänä sikiönä. Mutta nyt se veto oli syystäkin voimakas, kun koti oli tullut siksi, miksi olen kertonut sen tulleen. Kotona olin kaikkien kotolaisten kanssa vähäpuheinen, niin että puheeni oli vain: "On" ja "Ei". Mutta sieluni syvimmässä tuntui jonkinmoinen, usein voimakaskin kaipuu: pitäisi saada se kaipuu tyydytetyksi äänen tietä. Ja ainoa mahdollisuus oli siihen metsässä, niin kaukana, ettei ääntäni kukaan kuullut. Kun haavani olivat paranneet siksi, että saatoin pukeutua talvitamineisiin, rupesin isoisäni opettamalla taidolla pyytämään lintuja ja jäniksiä; ja kumma kyllä rupesin niitä saamaankin, joten kotilaiset eivät siitä estäneet, päinvastoin kehoittivat. Siellä pyyntöretkillä sain todellakin puhella Jumalan puille, haastaa haavan lehtyisille. Se puheleminen tuli esiin laulun muodossa, ensi aluksi sanattomana joikumisena, mutta myöhemmin alkoi itsestään syntyä sanojakin, joilla ei kuitenkaan ollut mitään järjestystä. Mutta tänä talvena heti joulun jälkeen tuli meille kylissä kiertelevä turkkinahkojen muokkaaja, vanha, koukkunokka, suuri ukko, joka oli ollut Suomen sodassa silloin, kun Suomi tuli Ruotsista erotetuksi. Hän sanoi silloin kuuluneensa niin sanottuun kaartiin, ja hänen sotahuuto-nimensä oli ollut Varnikka; sentähden sanoi häntä kaikkialla kutsuttavan Varnikaksi, vaikka hänen oikea nimensä oli Antti Pikkarainen. Tämä ukko niitä turkkinahkoja muokkaillessaan myötäänsä lauleskeli niitä lauluja, mitä sotaväessä oli ajankuluksi lauleltu; ja väliin hän lauloi Kalevalan lauluja. Nyt ei ollut enää laulujen puutetta, sillä minä semmoisella halulla ahmin ukon suusta ne laulut, että ne lähtivät matkaan. Muistin monta niitä Kalevalan virsiäkin ja opin sen Kalevalan nuotin.  Voi, miten se ukko oli mielestäni hyvä. Tunnen nytkin povessani samanlaisia värähdyksiä, mitä tunsin silloin, kun sain päretikulla tuoda tulta ukon piippuun vastapalvelukseksi siitä, mitä ukko oli minulle tietämättään tehnyt. Tämä ukko täytti nyt sen aukon, mikä siltä hyvältä isoisältäni oli vielä täyttämättä. Häneltä en kuullut yhtään laulua, ainoastaan sananlaskuja, vakavaa puhetta ja muuta hyvää. Kotilaiset  kun olivat körttiläis-uskovaisia ja näkivät minun niin tarkasti kuuntelevan niitä lauluja, niin huomauttivat ukolle, ettei lasten kuullen tarvitsisi maallisia lauluja laulaa. Mutta ukko ei ollut tietääkseenkään, tuskin kuuluvasti vain itsekseen lauleli. Voi, kuinka lämpimästi muistankaan sitä ukkoa.  Nyt näitä Varnikka-ukolta kuultuja lauluja laulaessa alkoi itsestään syntyä ja tulla esiin omia ensin Kalevalan-säkeisiä lauluja ja myöhemmin värsyihin pukeutuvia, joihin niistä ukolta kuulluista lauluista lainattiin sävel. Niitä siellä erämaan temppelissä lauloin milloin hyräillen, milloin niin, että vaarojen rinteet helisivät. Mutta iltasella lintutakkoineni palatessani, kotiveräjällä hyräillessäni, tunsinkin itseni ravituksi, ja kotiin tultuani tunsin aina halun ottaa jonkin kirjan lukeakseni, vaikka se olisi ollut kuinkakin monesti jo ennen luettu. Niitten lukemisesta eivät toki vanhuksetkaan kieltäneet, kun ne olivat uskonnollisia. Eikä niitä ollutkaan kuin katekismus, virsikirja, iso Raamattu ja Nordborgin postilla. Niinpä tuli Raamattukin kaikkine lohikäärmekirjoineen moneen monituiseen kertaan luetuksi läpi ennen rippikouluun lähtöä. Tulevana kesänä oli Korvanniemen Keskitalossa äitikummini kotona lukukinkerit, joihin minutkin otettiin mukaan. Siellä pääsin itsensä rovastin eteen lukemaan. Se ensin luetti aapeluksesta ja katekismuksesta ulkoa; se putosikin kuin hyllyltä. Sitten otti testamentin, josta osoitti paikan. Sekin lähti kuin vettä valuen. Osoitti toisenkin ja vielä kolmannenkin paikan. Niistä oli sama tulos kuin ensimmäisestäkin. Sitten se ukko silitti minun pellavatukkaista päätäni ja sanoi: "Sinä olet paras lukija tässä kin-kerikunnassa, annan sinulle kirjan." Sitten hän otti pöydältä pienen kirjan, jonka kansilehdessä oli isoilla kirjaimilla sanat: Maunulan Matti. Kummini oli kuulemassa lukuani ja näkemässä, että sain kirjan. Hän tuli hyvilleen juuri kuin se kaikki olisi hänen ansiotansa. Hän sitten kädestä taluttaen vei minut sisälle, missä syötti minulle niitä papeille valmistettuja päivällisherkkuja. Silloin sain ensikerran panna sokeria suuhuni. Antoi se kummini kahviakin, mutta se maistui niin pahalle, etten voinut juoda. Poislähtiessä se kummini antoi vielä hyvän kesänutun ja valkoisen kaulaliinan. Sanoi sentähden antavansa, kun olin niin hyvä lukija; hän toivotti minulle Jumalan siunausta, että minusta tulisi hyvä ihminen.  Kuinka lämpimästi muistankaan sitä mustatukkaista äitikummia. Siitä rovastin antamasta kirjasta koitui minulle vain surua. Se oli kertomus talon ainoasta pojasta, joka isänsä kuoltua sai periä koko talon, mutta muutamina vuosina tuhlasi sen niin, että talo myytiin huutokaupalla. Äitini mielestä se oli maallinen kirja; kotiin tultuani hän poltti sen kirjan ja rovastin sätti pohjimmaiseksi sinne, mihin kaikki pahat kerran joutuvat, kun lapsille tuommoisia kirjoja antaa. MIES KASVAA, HAMMAS KARKIAA. Vuodet kuluivat, "aika eellehen meni". Runoilijan sanojen mukaan minulla oli "paikka entinen ja työkin samanlainen". Isoisän seurassa en saanut enää olla. Hän tuli vanhaksi ja voimattomaksi, niin ettei päässyt edes käymään meillä. Sen perinnön hän kuitenkin jätti, että opetti minut linnun pyyntöön. Se olikin siinä suhteessa kallis perintö, että jos sitä taitoa ei minulla olisi ollut, en olisi päässyt metsän yksinäisyyteen enkä siihen puhtaaseen viattomuuteen, mikä metsässä oli. Olisin joutunut pysymään kodin ahtaissa puitteissa. Mutta kun linnut ja jänikset olivat suuriarvoisia taloudessa, sain pyytää niitä. Se olikin kuin kirkossa kuulutettu, että Laurin päiväksi sain pyytää ensimmäisen lintukeiton. En kuitenkaan nähnyt, että niitä Laurin päivän lintukeiton luita olisi sinne koivun juureen haudattu. Sen vain näin, että veitsettä ne kaikki söivät sitä lintukeittoa, josta muistin, että sen oli isoisä opettanut minullekin, vaikka en tiennyt sen merkitystä. Ja nekin isoisän sanat, jotka se sanoi ensimmäiseen metsoon käsiksi käydessään: "Anna metsä mieluisesi,  Tellervoinen tervehesi,  talosta Tapiottaren" jäivät iäksi mieleen, niin että aina saadessani metsän otuksen ne muistuivat; ja usein ne sanat juuri kuin omalla luvallaan tulevat suuhunkin luonnollisesti vain sentähden, että ne olivat sen hyvän isoisän suusta kuultuja. Se metsästäminen oli minulla varsinaisena työnä Laurin päivästä tulevaan kesään. Siinä toimessa viihdyin niin, etten tuntenut kylähalua enkä kaivannut muitten ihmisten seuraa; eivätkä sitä kotilaiset sallineetkaan. Vanhemmaksi tultuani kuitenkin kyllästyin niihin kotikirjoihin; halusin saada toisenkinlaisia. Pohjola-niminen pieni talo ei ollut kovin kaukana, ja sen talon vanhukset olivat yhtä kiivaita körttiläisiä kuin minunkin vanhukseni ja isän sisar Eevakin. Pohjolassa sallittiin minun käydä kylässä. Pohjolassa kuitenkin oli nuorta väkeä: kaksi poikaa ja tytär. Ne olivat salaa vanhemmiltaan hankkineet kiellettyäkin kirjallisuutta. Muun muassa oli niillä laulukirja, jossa muitten muassa oli laulut "Kultani kukkuu" ja "Kreivin sylissä istunut" ja monta muuta. Sen kirjan sain niiltä lainaan muutamiksi päiviksi, niin että siellä metsäretkillä luin sen ulkomuistiini ja kävin siellä Pohjolassa kuulemassa niitten nuotit. Eikä niitä tarvinnutkaan monesti kuulla, ennenkuin ne lähtivät matkaan. Nyt ei tarvinnut enää yksinomaan laulaa omia sepittämiäni tai niitä Varnikka-ukolta kuultuja, kuluksi laulettuja lauluja, vaan oli uuttakin vettä myllyssä. Metsissä liikkuvat ihmiset olivat kuulleet minun laulujani, ja sieltä oli kiertynyt tieto kotiinkin, että laulan semmoisiakin lauluja kuin "Kultani kukkuu" ja "Minä seisoin korkealla vuorella" tai muita samanlaisia. Niistä sain kotona sitä tavanmukaista luita myöten tuntuvaa kuritusta, jonka jälkeen aina sain äidin suusta kuulla ne inhoittavat sanat, että "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Sitä se Jumala rakastaa, jota hän kurittaa". Ankara oli Pohjolassakin tullut tutkinto niitten kirjojen lainaamisesta, mutta sain minä sieltä kuitenkin vielä kirjoja ja muitakin kansanlauluja, joita laulamaan urkenin niin kauas erämaan syvyyteen, etteivät niitä kuulleet muut kuin vuoret ja metsän rinteet. Ne kevätiltoina ilolla ottivat lauluni vastaan; ja pyhälle tuntuva hyminä kuului siitä äärettömän suuresta temppelistä. RIPPIKOULUUN. Kun olin tullut viidentoista vuoden vanhaksi, ruvettiin minua hommaamaan rippikouluun. Oli kesä juhannuksen edellä, kun kutsuttiin räätäli tekemään minulle vaatteita. Siihen asti olin saanut tyytyä kotitekoisiin, joita päälle pannessani aina tunsin: nämä eivät ole minun omat vaatteeni. Harmaasta puolivillaisesta vaatteesta oikein mittoja ottaen tehtiin nyt minulle körttiröijy, housut ja liivi. Koetin tuumata räätälille, ettei hän tekisi nuttuni helmaan niitä kortteja, mutta räätäli sanoi, että täytyi tehdä, kun äiti isä ja vielä isän sisar Eevakin pakottivat. Tuli mieleni pahaksi, niin että salaa itkin. Kun lähtöpäivä alkoi lähetä, sain väsyttämään asti kuulla elämänohjeita. Äiti aina väliin koetti itkeä suhauttaakin, niin että hänen sanansa paremmin pystyisivät. Kuulin hänen hyvittäen mieltään huokaillen sanovan: "Olen kai kasvattanut kurituksessa ja Herran nuhteessa, niin että siitä ei Jumala anna minulle syntiä, että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni." Sisareni Eeva Kaisa, Samppa ja nuorin veljeni Mikkokin olivat syntymästään lähtien olleet erilaiset kuin minä, hiljaisemmat; he olivat pysyneet kodin puitteissa. Sentähden tuli minun osakseni tämä viimeinen opetus, ettei jäisi omattunnot kolkuttamaan siitä, ettei ole sekä sanalla että työllä aikanaan opetettu ihmiseksi ja elämään Jumalan mielen jälkeen. Maanantaiaamuna tiedettiin rippikoulun alkavan. Suuri eväskontti selässä, uudet körttivaatteet päällä ja isän liian suuri kesähattu päässä menin Sotkamon isoon pappilaan, mutta tultuani siihen monisataiseen, melkein saman ikäiseen hilpeään joukkoon, ensi hetkessä tunsin, että puutuin paljon. Että olin metsästä tullut. Ja ensi hetkessä jouduinkin niitten körttieni ja isän hatun takia yleisen pilan ja naurun esineeksi. Puhetaitoa kun en ikänäni tähän asti ollut viljellyt muuta kuin ainoastaan sen, mikä oli välttämätöntä, jouduin mykäksi ja tyhmäksi, etten voinut muuta kuin itkeä, mikä pilkkaajille antoi lisää vettä myllyyn. Moilalan talon poika, Jaakko Moilanen, koulupoika hänkin, ymmärsi minua ja rupesi puolustamaan ja uhaten sanoi: "Lähdetäänhän kirkkoon, kyllä pääsette viisautenne päähän." Pilkkaajat tietysti pelkäsivät, että Jaakko kantelisi rovastille, ja vaikenivat. Kohta päästiinkin kirkkoon. Siellä ei kuitenkaan mitään kanteluja syntynyt: oli vain yleinen sisä- ja ulkoluvun koetus. Minä pääsinkin rovastin suosioon, sen saman rovastin, jonka pehmeästä kädestä kerran olin saanut kirjan "Maunulan Matti". Tunsin povessani vahingoniloa, kun juuri ne pahimmat pilkkaajat ja ilveilijät tuskin ollenkaan osasivat lukea. Huomenna oli tutkintopäivä. Minulla kun oli Raamattu yhtä selvä kuin aapelus ja katekismuskin, ei rovastilla ollut muistissa sellaisia arvoituksia, että olisi saanut Hymylään.  Pilkkaajat eivät kuitenkaan lakanneet pilkkaamasta. Muun ohessa he rupesivat kutsumaan minua tutentiksi. Olisi olo niitten pilkkaajien joukossa ollut aivan tuskallista, mutta se Moilalan Jaakko oli aina puolellani. Oli sen viikon perjantain aamupäivä, kun taas oli lähdettävä kirkkoon. Missä lienee silloin Jaakko ollut, koska en ollut hänen seurassaan, kun olivat salaa saaneet pantua toista korttelia pitkän puikon minun nuttuni helmaan selkäni taakse keskimäiseen korttiin. Halkaisemalla sen puikon pää oli pantu kortin helma siihen rakoon, joten se sitten  omalla  voimallaan puristi itsensä kiinni.  Kirkkoon mennessä kuulin perässäni naurun tirskumista.  Arvasin kyllä, että minulla sitä taas tirskutaan, mutta en ollut tietävinäni; menin vain kirkkoon ajatellen, että kylläpähän kirkossa heitätte tirskumisen. Kirkkoon tultua kuitenkin ennen sinne tulleet minut nähtyään purskahtivat yhteiseen nauruun. En vieläkään älynnyt, mikä oli kysymyksessä, menin vain penkkiin, ja siihen istuessani vasta tunsin sen puikon. Se koski niin pahasti, että mieleni murtui itkuksi. Rovasti tulikin heti kirkkoon ja huomasi minun pää painettuna kirjalautaan itkevän. Hän seisattui penkin kohdalle ja kysyi: "Mikä sinun on? Onko joku tehnyt pahaa, vai mikä muu on tullut?" En kerinnyt siihen mitään vastata, kun Moilalan Jaakko sanoi: "Ilveilijät ovat panneet puikon tämän nutun helmaan, ja sitten on joukolla sille naurettu. Siitä se on." Rovastin kasvot mustenivat, ja ärähtäen hän sanoi:   "Kuka sen on tehnyt?" Ei kuulunut vastausta. Sitten rovastin uudistettuun yhä kovempaan kysymykseen kaikki kiirehtivät kuin yhdestä suusta sanomaan: "En minä, en minä tiedä!" Jaakko kuitenkin jäykästi sanoi:  "Kyllä nuo Jormaskylän pojat tietävät." Silloin rovasti ärähti: "Ellette ilmoita sen ilkityön tekijää, niin ennen puolta yötä ei yksikään lähde täältä kirkosta paitsi tämä Heikki." Siihen muudan Jormaskylän poika viittaukseksi toisille sanoi: "Yhtä maailman aikaahan se on ollut täälläkin." Rovasti arvasi, että se ilkityön tekijä oli juuri puhuja, ja kävi sen kimppuun. Viimein ilkityön tekijät toisiaan syyttämällä paljastivatkin itsensä, ja viisi kappaletta sai tuomion toisten jälkeen jäädä Sotkamon vanhaan kirkkoon lukemaan kattomaalauksia. Sen asian yhteydessä rovasti pääsi selville siitä, että viikkokausi oli minulle tehty kiusaa. Ennen varsinaista tointaan rovasti piti ankaran saarnan minun puolestani. Minun vanhempanikin saivat kiitokset nuhteettomasta lasten kasvatuksesta. Yksikään ei ole, sanoi rovasti, niin hiljainen ja niin hyväoppinen kuin tämä Heikki. Sitten päivällisen jälkeen rovasti tutki minua kauan ja luultavasti kuultuaan toisten minua pilkkaavan antoi luvan lähteä kotiin ja tulla vasta syksyllä kouluun päästölauantaina yhteiseen tutkintoon. Voi, miten hyvältä tuntui päästä lähtemään vaikka semmoiseenkin kotiin kuin kotini oli. Kuljin läpi yön ja olin jo lauantaiaamuna ylösnousun aikana kotona. Mutta siellä otettiinkin minut tilille, minkä vuoksi olin nyt jo täällä. Ei kukaan uskonut selitystäni; pääteltiin, että olin siellä tehnyt jotakin ja lähtenyt läpi yön tekojani pakoon. Päätettiin pyhänä ottaa selvä asiasta ja antaa oikein oikeasta kädestä selkäsauna. vielä roimempi kuin entiset. Pyhänä käytiinkin meiltä kirkossa ja tietysti otettiin selvä asiasta. Koko asiasta ei puhuttu minulle enää mitään; oltiin vain entistä löyhkeämpiä. SAIN PÄÄSYLIPUN MAAILMALLE. Rippikouluni olin käynyt ja vuodet kuluivat entiseen tapaan. Minun setäni, isäni veli, asui Naapurinvaaran Korholassa. Talvella vuonna 1872 kuoli siltä emäntä, jonka maahanpanijaisiin kutsuttiin meitäkin. Oli lauantai, jolloin sinne oli mentävä. Mutta sinne lähti vain isän sisar Eeva ja tahtoi minua kyytimiehekseen. Me tulimmekin jo keskellä päivää peijaistaloon, missä meille heti tarjottiin kahvia. Kun se oli juotu, huomasin akkunasta katsoessani ulompana kartanosta olevan jyväaitan edessä jotakin hommaa; kysyttyäni mitä se oli, sain kuulla, että siellä ruumista pantiin arkkuun. Kiirehdin sinne katsomaan. Siellä oli setäkin, mutta hän ei tehnyt mitään, katsoi vain, kun eräs nuori neitonen ja eräs leskivaimo, jonka nimen kuulin mainittavan Riita-Liisaksi, tekivät arkkuun vuodetta ruumiille. Kun vuode oli saatu valmiiksi, niin se neitonen tarttui syliksi siihen laudalla makaavaan, kylmettyneeseen ruumiiseen, nosti sen siitä ja hiljaa juuri kuin nukkuvan lapsen kätkyeen laski arkkuun. Riita-Liisa auttoi vain jalkapuolesta. Sitten se neitonen, joka ei näkynyt kalmaa pelkäävän, peitteli sen ruumiin niin, että se todellakin näytti nukkuvan. Kuulin, että hän ja Riita-Liisa olivat sen pesseetkin ja asettaneet laudalle. Kun sain tilaisuuden, kysyin sedältä, kuka ja kenenkä tyttäriä oli tuo nuorempi naisista, johon setäni sanoi: Se on Heikkilän Eskon tyttö Anni. Sain halun (enkä siitä päässyt) tehdä tuttavuutta sen Annin kanssa; ja jonkin verran niitten peijaisten kestäessä sainkin tilaisuutta tutustua häneen. Kun hänessä ei ilmennyt mitään ylpeyttä, jota ensin pelkäsin, kiinnyin häneen enemmän ja tuttavuutemme kehittyi siihen määrään, että vuoden perästä menimme kihloihin. Vaikka Annin vanhemmat olivat samoja yhtä kiivaita körttiläisiä kuin minunkin vanhempani, ei Anni kantanut körttiröijyä; sen vuoksi ruvettiin ihan hengen edestä estämään sitä minun aiettani. Ja kun ei muusta ollut apua, niin uhattiin minut tehdä perinnöttömäksi.    Mutta kun minulla oli terve, voimakas ruumis ja sielu, ja koti oli semmoinen kuin se oli, niin se uhkaus ei tuntunut kovinkaan peloittavalta; sanoin, että kun teille niin sopii, niin kyllä minullekin sopii, ja niin erään tammikuun pilvisenä päivänä v. 1873 otin omat tekemäni sukset jalkaani ja lähdin. Jälkeeni huudettiin, että kyllä sieltä routa porsaan kotiin ajaa, mutta silloin on kynnys hirttä korkeampi. Minä sanoin, että odottakaa vain, älkää pitkästykö. Odottaa ovat saaneetkin. Sillä tielläni minä täällä kylässä vielä olen. Tulin Heikkilään. Anni oli jo siltä varalta omista kutomistaan vaatteista teettänyt vaatteet, että jos minun pitää Viitalasta lähteä tyhjänä, niin hän ei viitsi nähdä minun päälläni sieltä tuotuja vaatteitakaan. Niinpä jäivätkin kylpyteille Heikkilän saunan edessä olevan kodan orrelle minun Viitalasta tuodut vaatteeni. Anni antoi paidasta lähtien minulle vaatteet, joilla lähdin taivaan alle. Olin jo ennestään seppä, mutta varmempaa terän tekotaitoa oppiakseni menin erään sepän, Reeti Rautiaisen, oppiin. Rautiainen oli Pohjavaaran Leppilässä takomassa, kun erään tammikuun päivän iltana menin hänen luokseen. Ja hyvin vielä muistan, mitä tunteita povessani liikkui, kun Leppälän kirkon miehen ystävällinen emäntä Leppilän kamarissa ensimmäistä vieraan iltaista syödessä kyseli elämäni tarinaa. Tahtoi painua itkuksi, vaikka tiesin olevani voimakas mies. Kaksi viikkoa olin Rautiaisen parissa. Hänen luonaan tein kaksi vasaraa. Rautiainen lahjoitti minulle laukun ja kaksi viilaa. Ne kaksi vasaraa ja kaksi viilaa laukussa ja kaksi markkaa rahaa taskussa lähdin Sotkamon kirkonkylälle kyselemään työtä. Mutta kun olin nuori ja tieto oli levinnyt minun luonnottomasta kotoani lähdöstä, niin eivät näkyneet pitävän minua sen määräisenä miehenä, että olisivat antaneet sepän työtä, joten Riekinrannan Härkölässä vasta pääsin työhön. Sillä tiellä oltuani enemmän kuin neljä kuukautta kulkeuduin aina Kuhmon pitäjän pisimpään sopukkaan. Kälkäsen Pulkkinen on viimeinen talo Kuhmon pitäjää Repolan rajalla. Helatorstain aattona lopetin siinä Pulkkisessa työni ja aioin huomenissa lähteä Lammasperään. Aamu olikin niin kaunis aamu kuin ikinä kesän tullessa voi olla. Kesä olikin tulossa, niin että vain siellä täällä näkyi lumen kietaleita maalla. En muista, mikä esti tietä myöten pääsemästä Lammasperään, kun sanottiin olevan sinne mentävä tietöntä erämaata; ja muistelen sanotun olevan matkaa kolme peninkulmaa, mutta muuten hyviä matkoja kuivia selkosia ja kankaita. Kun olin metsänkävijä, niin en epäillyt lähteä sille taipaleelle, kun tarkasti neuvottiin ilmansuunta ja sen lisäksi sanottiin, että viimeisellä peninkulmalla menee matka kahden järven väliin, josta ei pääse minnekään; ja että siellä sitten tulevat vastaan Lammasperään vievät tiet; itseeni luottaen lähdin taipaleelle. Taivas alkoi mennä pilveen, ja puolen päivän aikaan rupesi satamaan vettä; ja kohta muuttui ilma tavattomaksi räntäsateeksi, niin että ilmakin pimeni aivan syyshämärän laiseksi. Siinä hämärässä eksyin oikealta matkansuunnalta ja jouduin vesikkökorville, missä oli vettä ja hyyhmää niin paksulti, että kengätkin tulivat täyteen; mutta mennä sitä vain piti eteenpäin, palatakaan ei osannut. Alkoi tulla jo yö ja voimat olivat jo viimeisellä rajalla. Sitten tuli suuri tulvajoki eteen, jonka yli pääseminen oli mahdotonta. Nyt uskoin, että tämä oli tieni viimeinen pää; ei ollut edes tulitikkuja, että olisin saanut tulen; ja vilu ja väsymys oli ääretön. Viimeisillä voimillani kuitenkin lähdin haromaan sen kohisevan joen vartta alaspäin; eikä ollutkaan kovin pitkälti, kun joki putosikin järveen. Järvi oli jään peittämänä. Etelän puoleisella, korkean metsän suojaamalla rannalla ei ollut rantaporettakaan. Mahtoi silloin olla jo yö puolessa, kun sade hieman taukosi ja rupesi järven toiselta puolelta näkyä häämöittämään huoneita. Silloin nytkähti rintani somasti: Jumalan nimi tuli suuhuni; sitä en pitkään aikaan muistanut maininneeni muuten kuin kirjasta lukiessani. Palasin metsään; murtamalla taitoin siellä kaatuneen puun oksasta kangen, jolla koetellen jäätä joka askelelta lähdin pyrkimään taloa kohti. Jäälläkin oli hyyhmänsohjua melkein päälle polven. Eteenpäin kuitenkin pääsin, mutta lähemmäksi rantaa päästessäni näinkin, että talo on autio, huoneet luhistuneita  ja katottomia, rannassa oli monta syltä jään sohjuista poretta, niin ettei päässyt maalle. Nyt viimeinenkin pelastuksen toivo katosi povestani.. En kuitenkaan siihen sohjuiselle jäälle ruvennut toimettomana kuolemaan. Heitin laukkuni  jäälle ja rupesin heittämään nuttua päältäni aikoen uida: pääsen maalle jos pääsen. Silloin kuului maalta miehen ääni: Älä rupea uimaan, odota, niin minä tuon venheen. Missähän sydämen sopukassa lieneekin ollut vielä lämmintä verta, kun koko ruumis kahahti kuumaksi. Ilonkyyneleet tulivat silmiini: siis vielä saan nähdä Annianikin. Siellä ränsistyneitten huoneitten takana oli matala sauna; se ukko meni sinne ja tuokion perästä pitkä palttoo yllään, piippuaan vedellen, lähti vainiota myöten kävelemään niemen toiselle puolelle; ja kohta se sieltä hiljalleen sauvoskellen tulikin ja työnsi venheen perän minun luokseni. Minä kuitenkin siinä seisoessani olin niin köntöttynyt, etten voinut tulla venheeseen. Sitten ukko tuli jäälle, vetäisi venheen minun viereeni, johon minä sitten kömmin. Ukko nähtyään minun niin köntöttyneenä pukkasikin kiireimmän kautta venheen rantaan ja talutti minut kuumaan saunaan, jossa oli toinenkin mies. Ne kuultuaan asian keittivät kahvia, antoivat ruokaa ja hoitivat kaikin puolin. Ne olivat Lammasperän Komulan miehet. Niillä oli tervaruuki siinä lähellä autiota; kun oli nyt lyhyt viikko, niin olivat silloin helatorstain iltana tulleet sinne saunaan tynnyrilautojaan kuivailemaan päästäkseen huomisaamuna päivää myöten tynnyrintekoon. Sille minun pelastajalleni miehelle oli siellä saunassa nukkuessa tullut liian kuuma, niin että hän oli lähtenyt ulos jäähdyttelemään; ja juuri silloin hän oli minut huomannut siellä jäällä, kun olin laukkuni heittänyt ja ruvennut takkiani heittämään. Jumalan ihmetyönä pitivät miehet minun pelastumistani. Oli ollut kuin nykäisijä, joka oli herättänyt pelastajani. Uskoivat, että uimalla ei siitä jään sohjun seasta minkäänlainen uimari olisi päässyt maalle. Jumalan ihmetyöksi uskoin minäkin asian, ja tuntui kuin sitä tietä olisin päässyt likemmäksi Jumalaani ja tuntemaan hänen hyvyyttään. Siinä saunassa olin yötä; ja aamulla lähdin niitten miesten kotiin Lammasperän Komulaan, jossa sanoivat olevan sepäntyötä. En kuitenkaan niinä kahtena arkipäivänä lähtenyt pajaan, koska tunsin itseni siksi sairaaksi. Vasta pyhältä lähdin pajaan. Siinä ja monessa muussa talossa sain työtä, ja olisin saanut edelleenkin, mutta tuli heinäkuun alussa niin voimakas halu päästä näkemään Anniani, että eräänä heinäkuun lauantai-iltapäivänä kiirehdin päästäkseni Heikkilään, jotta kerkiäisin kylpemään, ja saadakseni taas Annilta puhtaan ja hänen tekemänsä paidan päälleni. Heikkilästä en kuitenkaan tavannutkaan Annia. Tapasin hänet vasta Korholasta setä-ukon perikamarista kangasta kutoa helskyttelemästä. Heikkilässä kyllä alusta lähtien meidän hommiamme samoin kuin Viitalassakin ruvettiin vastustamaan, mutta emme kuitenkaan siitä uskoneet sotaa syttyvän. Mutta siellä Kuhmon retkellä ollessani oli päätetty, että sellaiselle irtolaiselle kuin minulle, joka tuolla tavalla kotinsa jättää, ei anneta tyttöä. Sen päätöksen kuultuaan Anni oli muuttanut Korholaan. Se, että tuo elävän talon tyttö voi minun tähteni jättää kotinsa, lisäsi kunnioitustani häneen siihen määrin, ettei se tähän päivään mennessä vielä ole sydämeni pohjalta loppunut; ja luulen sen kestävän näiksi viimeisiksikin päiviksi. Pyhäaamuna kahvin juonnin jälkeen itsekseni aikani kuluksi laulelin niitä sillä viime matkallani syntyneitä lauluja. Niissä ei kosketeltu ketään ihmistä yksilönä. Kosketeltiin vain vettä ja taivasta tähtineen, järven aaltoja, tuulen huminaa ja osaksi turvattoman tunteita. Niitä hetken kuultuaan Anni hymyillen virkkoi: "Ihmiset pitävät sinua hupsuna, kun sinä laulat noita omia sepittämiäsi lauluja." Vaikka hän sanoi sen hymyillen, niin luulin siitä kuitenkin kuulevani, että hän ei pidä lauluistani. Siihen vastaukseksi sanoin: "Vai hupsuksi sanovat minua.  Ovatkohan ne sitten kaikkien laulujen tekijät hupsuja". "Tottapa ne ovat vähän löylyn lyömiä, kun ne  niitä tekevät", sanoi Anni nauraen. Niistä sanoista toistamiseen luulin kuulevani samaa, mitä ensimmäisistäkin sanoista. Sanoin päättävästi: "No, minä sitten vapautan itseni niistä hupsun kirjoista." Anni sen kuultuaan juoksi kaulaani ja sanoi: "No, älä nyt sentään minun sanani tähden!" Ja juuri kuin viedäkseen puheen pois siitä laulusta hän alkoi puhella: "Kyllä sinun pitää opetella kirjoittamaan! Sinä kun  tulet aina liikkumaan kaukana minusta, niin on sanomattoman ikävä olla mitään tietämättä."  Minä vaikeroiden sanoin: "Sen ymmärrän, mutta kuitenkin kirjoitus on minulle mahdotonta, minulle, joka tämän ikäisenä en tunne yhtään kirjoituskirjainta; ja nämä sepän kouratkaan eivät ole kirjoittajan kourat." Anni kuuli äänestäni, että itsekin valitin kirjoituskyvyn puutetta. Hän pyörähti luotani ja iloisesti sanoi: "Kyllä minä saan sinut tuntemaan kirjaimet ja vielä tekemäänkin". Haki sitten kankurikopastaan lyijykynän ja paperinpalasen ja kirjoitti siihen aapisten. Niitä rupesin minä jäljittelemään, ja ne tulivatkin hänen mielestään niin hyviä, että hän käsiään hykerrellen nauroi. Eikä se tainnut kovin kovapäistä koulunkäyntiä olla, koska ei tarvinnut kolmea tuntia umpeen keritä kulua, kun kirjoitin paperille lauseen: "Ei oppi ojahan kaada. Eikä tieto miestä tieltä työnnä." Siinä se oli koulun käynnin alku ja loppu. Sen jälkeen en ole opettajaltani kysynyt: "Mikä se on tuon ässän nimi?", tai mitään saman tapaista. Nyt sainkin työtä omalla kylällä.   Oli oikein ikävöity minua, sillä ainoa kylän seppä Aatto Sirviö oli tullut sairaaksi, niin että oli melkein kaikissa taloissa vielä viikatteet takomatta, vaikka muutaman viikon perästä oli lähtö niitylle. Koetin parhaani mukaan tyydyttääkin viikatteitten tarvitsijoita. Sain Heikkilän ukollekin takoa viikatteet ja hyviä kuuluivat tulleen. Sekö lienee ukon mieltä sitten pehmittänyt, ja ehkä sekin, että Kuhmon retkeltä olin tuonut lähes neljä sataa markkaa, johon lisää tuli joka päivä, niin että rahaa oli lainata ukollekin. Saimme syksyllä rauhassa pitää häämme, vaikka niitä oli aiottu isän ja äidin voimalla ruveta estämään. AUKENIVAT SILMÄNI. Motto: Ihminen ei ole vain yksilö . . . Elokuun ensimmäisenä päivänä v. 1875 oli meille syntynyt ensimmäinen lapsi. Olin silloin Yli-Sotkamon kylällä takomassa. Saatuani sinne kotoa viestin lähdin kotiin ja tapasinkin Annini onnellisena hymyilevän, viikon vanha pienokainen vierellään. Silloin tulin Anniani sanoneeksi äidiksi, ja siitä alkaen hän ei ole minun suustani muuta nimeä kuullut muulloin kuin joulukuun yhdeksäntenä päivänä. Se on saanut täyttää sitä tyhjää aukkoa, mikä jäi poveeni, kun oman äidin nimi tukehtui suuhuni silloin Virsulasta palattua, minun ollessani vielä niin lapsi, että sillä iällä äiti on kaikille suuriarvoinen.  Sen elokuun ensimmäisenä päivänä syntyneen lapsen ja äidin nähtyäni tiesin myöskin olevani isä, jolle elämä antaa velvollisuuksia. Luulen, että silloin ensi kerran kuulin povessani äänen sanovan: "Ihminen ei ole vain yksilö; eivät ihmisen velvollisuudet rajoitu ainoastaan oman perheen piiriin." Sen äänen silloin tukehdutin. Mitäpä voisinkaan, ajattelin, tehdä isänmaani ja kansani hyväksi, kunpa edes voisin olla hyvä ihminen ja hyvä perheen isä, niin sekinhän olisi jo jotakin. Mutta siitä päivästä lähtien sain yhä suuremman halun lukea kaikenlaisia kirjoja: Sain Kalevalan, Kantelettaren ja tilasin Suomettaren. Talvella v. 1877 sain Kiven Seitsemän veljestä ja sittemmin muitakin Kiven teoksia. Niitä lukiessani yhä suureni halu saada jotakin tehdä ulkopuolellakin perheen piiriä; mutta kuten sanotaan, peukalo oli keskellä kämmentä. Mutta talvella v. 1878 tuli luokseni eräs satujen y.m. kerääjä, ylioppilas Jooseppi Mustakallio. Hän valitti sitä, että hänelle satujen ja runojen sekä arvoitusten keräyksen ohessa oli annettu tehtäväksi myöskin taikojen keruu, mutta taikurit niitä eivät kerro, eikä niitä saa, vaikka ne olisi ihan välttämättömästi saatava, koska kansanrunoutemme ilman niitä on yksipuolista. Minun povessani hytkähti somasti. Sanoin, että Kalevalaa ja Loitsurunoja lukiessani olin huomannut, että näistähän on vasta Lemminkäisen henkinen puoli pelastettu, ruumispuoli vielä viruu tuonelan virrassa sirpaleina, ellei vain liene jo kerätty ja ovat vielä vain julkaisematta. Mustakallio vakuutti, että ne on melkein saamatta, lukuunottamatta vähäisiä pirstaleita; mutta keruu on vaikeaa. Minä sanoin, etten usko, että niitä ei saa, jos todella tahtoo. Se Mustakallio pyysi minua koettamaan ja antoi kymmenen markkaa rahaa kuin joksikin pieneksi vaivan palkkioksi, vaikka hän puhellessa kuuli, että rupean koettamaan, en palkkaa saadakseni, vaan velvollisuudesta isänmaata kohtaan. Minä rupesinkin toimeen, mutta heti tulin huomaamaan, että ne olivatkin kivien alla lujemmassa kuin edeltäkäsin voin luulla. Silloin kulki Venäjän karjalaisia paljon kiertävinä kauppiaina Suomessa; niitä kun tapasin, niin kestitsin niitä ja kyselin niiltä; sainkin joitakin vähäpätöisiä. Mutta ne aina kertoivat, että heidän kylässä tai siinä ja siinä kylässä on ukko, joka tietää, jos se sanoo; mutta se tuskin sanoo kenellekään, koska ei omalle pojalleenkaan ole sanonut. Niitten nimet kiristin muistiin. Sotkamon Ala-Sotkamon kylällä oli kylän kiertolaisena vanha ukko nimeltä Antti Valtonen. Sen tiedettiin olleen ennen velho. Sen luokse oli neuvottu Mustakalliotakin, mutta ukko ei ollut kertonut mitään. Minä sitten tein matkan sen luokse, annoin sille hyvät ryypyt ja selitin, minkälaisessa pulassa minä olen kateellisten ihmisten keskessä. Olen metsästäjä, olen kalastaja, mutta kateelliset ihmiset pilaavat

Avainsanat: sotkamo paltamo nettikirja kansankirjailija kansalaisaktiivi kainuu elämäkertakirja blogi werner oulu renki synti mökki juhannusyö elo kesä kaula jumala käännös riika äiti joki erämaa hyttynen kauppakirja passi tupa lukkari rovasti tutkinto kuisti vähemmistö jänis lammas maatila pankki loitsuruno lehmä kuri terva sydän hehtaari kevät lappi konttori laakso huntu suksi vihko vipunen metsästäjä juoksu syntyä myrkky metsä karjala päivällinen jerusalem kenkä silta kirkonkylä onni pelto niemi lukko opetus kuolema palkkio rukous runo kaivaa ihminen palkka helma uhraus jalmari synnytys vanhempi laulu sanoma silmä punainen sika avain todistaja sielu lautakunta äitipuoli veli tohtori jäsen ori valtiopäivä saarna riikonen leuka talous korea työmies unettomuus kansakoulu sairas ämpäri itsemurha ystävyys pappila kirje patentti sosialisti hallinto velho opettaja ellen illallinen vapaus kahvipöytä kirjoitus perintö virsi voi markka onnellisuus salmi talo pesä kartano vesi nokka häät avajaiset novelli rinta tuoli lääkäri laiha tuska niilo aaro onnellinen v rippi anni sali oksa vanki vankeus lento riita hovioikeus ostaa koti tuomio käsi arkku vaiva lapsi perä marin järvi laukku kunnia professori ruumis kivi saari viitala kevättalvi ottava muna pello poikanen kirjoittaa vainaja ankara työ tutkia penkki köyhyys risti mies kasvo tarkastaja tunturi pormestari näytellä sauna taulu moskova tuuli hoitaa kangaspuu lasku nuori todistus maku rautatie kuppi synkkä ilkeä aviomies seinä talonpoika puhuja jonas menestys rakennus kokoelma valo avioliitto vastustaja elämäkerta aamiainen itku lyhty tytär suoja hevonen puhelu armo uusivuosi esitys uskonto haamu keisari viranomainen tauti pyhä reki leikki seikkailu paita piimä saalis kylä ero kuusamo heikkilä uni syödä lausua lauri joulunpyhä ranta muisti sorsa terveys aattoilta niitty mörkö käärme lapsuus rauta hirsi kuntalainen pappi matti puu rikos kirkko heinä koukku huone huusko miniä jalka tilata suru perhe kynsi peukalo marraskuu leikata leski paino poro sakko usko harakka temppeli paperi asu hauta mieliala autio käpy pulkkinen asianajaja asetus luonne hiihtää kulkunen pakkanen poika satama susi sävel jää katto piirtää noita joululahja talli kuusi peitto äänestää lato tuomari varallisuus omaisuus pöytä hukkua valmistaa talvi viaton viikate ystävä tuomioistuin kalastaja laulaa lääni kotka senaatti linna kokous ommella motto raskaus teos lahjoittaa vaimo lumihiutale hiihto tuisku velka köyhä tilkka edustaja muka astia aamukahvi siunaus talvinen alus varastaa pohjoinen kuolla aalto savolainen hammas leipoa suu taloudellinen rouva alusta liha tulva maksaa lasta raja perinne isänmaa koski kävijä tuli kuvernööri siipi helsinkiläinen toimittaja runoilija kutsu tunti rakastaa muste kynä tulkita tahti lentää korjata auttaa läheisyys paljas syksy työmaa maanmittari matka uhri orava lauantaiaamu lakki kemijoki kruunu keksiä lainata vuori taistella vakuuttaa kustantaja määräys testamentti hai kuiva kuuma hanke pannu vanhus sormi rauha vastaaja luu kirves länsi herra oulanka terä neste omatunto aate vara leena eteinen suojella lehti opetella puheenjohtaja tuomita kalevala ruisjauho eduskunta palo purkaa savu valmistautua kiusata pullo paikkakunta raha kutoa laatu tuottaa tilaus neuvoa vanha kärpänen palaa pirtti arvostelu rakentaa liina viisas pimeä harmaa tila puhdas oppilas kustannus haastaa käräjä käsitellä ikkuna arvio korva virta nahka musta likainen isoisä pihka puolustaa muoto virka kaura isä omistaja itsenäinen ilmansuunta historiallinen lause leipä sijoitettu silmälasi miekka kassa suosio valita polvi hoito karjalainen sisustus liivi hämärä valinta morsian puhe käytetty puolue heikkinen voimakas härkä katri häiritä iloinen henki lattia ikävä huono esimies aihe kello nauru katkera verkko muistaa löytyä entinen eemil tasku herättää nuoruus ilme syö ampua työkalu puolustus tarmo asua huutaa pietari vapaa tumma hauska kettu tieto ovi apu nousu voima kaisa manner suoli kirjallisuus kissa uskonnollinen sivu pääsy lämpö kattaa väki tarjota hattu kerätä järjestys lääke maantie oikeus kiinteä lämmin mieli ruskea huuli taito asettua kuulla venäläinen nieminen kokea tervo pala pyytää pelko yhteinen keittää kunta tilaisuus porras leveä syy lista luoda sileä herätä juhla tapaus päästä tukea kylki outo tahrto kauneus sana turva varoa rukoilla pohja ajatella hetki hallita pastori toimittaa toteutua tuoda öljy koivu nostaa pohjola pariskunta eemeli käsikirjoitus porsas piiri helppo viisaus mäki meriläinen kalle heikki ilmoitus kauppias kieli hiiri sananlasku ruotsi snellman suomalainen itä panna lähde katsoa esitellä pitää kylmä kallio tyytyä muistella ruotsalainen kaarle juho jolla kauppa lippu sukulainen vaikuttaa edusta saapua millainen ompelukone nauttia reini kertomus välittää melkoinen vaatia rikkoa kulkea lasi nimi kuulua keskutelu opettaa maailma varsinainen lähteä ottaa lukea kyetä ässä katsella antaa vastata ruokkia parantua vuosikymmen sytyttää kova liittää surullinen elämä syötyä tavata väsynyt puhua onnettomuus tyyny turha hinta suomennos tehtävä tähti kysyä enemmistö kuopio hakea vasen valvoa neljä kestävä miettiä rautiainen tuleva näyttää vahva puita äänestäminen alasti unohtaa uusin sitoa kallis savo vankila käsitys käsiala seisoa tuttava kohtalo paistaa sopia kantaa vuosikymmenen valoisa myyty tahtoa väärä vaate hävitä ruoka kasvaa antti lyödä insinööri todeta varsi korhonen retki väri koskettaa merkki aukko suorana emäntä kahdeksan virkata erota uskova päällikkö tekijä tietää laaja akka suuri avata luottamus vanhin paha asema varma arvokas laitokse voittaa kulunut merkitsi osua veitsi liitto kilpaa kysymys ihmiskunta synnyttää keppi juosta eläke kortti salainen kynnys hätä sota seteli seuraus kalenteri luonto kulta lähetää vanhemmat laji puikko rakas alma rata posti toivoa juoda kyynel niska oppi viikko kärsiä vaara hypätä koira maaliskuu paksu kuunnella tavara lähetin lopettaa tutkimus selitys ääretön kala liekki veto hengittää ravintola liikkua ajaa maata paluumatka lyhyt istua porvoo juoni kipeä tulevaisuus astua painaa kaipuu tyhjä vahinko huonekalu etelä työvoima nauraa tavallinen siirtyä käsissä ken jatkaa muuttua kyyti liittyä nainen sinä menettää saada ystävällinen tutustua hymy hän ääni pinta yksinäinen toivo ilta erityinen jättää pyöri tunne viedä tuhat luoja todellisuus ilma syvä tajuta syli muutto keskus iso hymyillä etsiä seurata luvata näkyä kaivata neuvo innokas helmikuu tuntea vakava huvittaa esimerkki laina mahdollisuus hankkia omituinen märkä tapahtua kontti uutinen yhteys me ansaita pari muuttaa seikka tänne elossa aamu ruma pää harkita tie odottaa kolmas jutella uskomaton palata raskas viina ajatus varaa puute heittää luulla keino ihastua olo kävellä tiede ympäri liike vihainen homma syötävä löytää halu itkeä muualla puoli aika huoli sisältää monipuolinen vierähtää turkki toiminta jokainen välitä tahdo ryhmä huomata aihee viimeiseksi poikia päivisin saappaat terve paitaa nukkunut toiselta askel väsymys mieleni lämmittää tutkimaan saunassa tavallisen käsiin valitaan vaiko joutua kerännyt sittenkään useampia tekoon lämpimät turhia viiniä näyttänyt laiva keräsin mitä kehui varressa heikko lukemisesta asukkaat päähän omin iässä tullessaan ruveta työstä toisilleen parhaaksi nuorena lintuja rajan kysymyksen pöydälle kahville tapani nousevat lukemisen entäs kävisi tullessani kääntämään postissa halki kumpikin kauppaa markkinat säästää muisto joukkue romaani lumi häntä markkina valtuutettu elias tuomas isi jouluku sisar maisteri keitto uuni limu valmistua paiste eeva lotta maanantai nukuin turkin tapahtuman teen tammikuu joulu pane sukset helsinki hank kultainen vaalit ulkomaa honka neiti seutu korkea ainoa pyöriä pysyä minä varis onko huhtikuu tässä tyttö huomio eläin sattua paras yhtiö muu lisätä käyttää katso varustaa nähdä nykyinen elävä vuosi voida uusi paikka kertoa muut päättää keli omilla join näköinen seura mahdolliset ikuinen kiinnitetty kotona päätalo paketti pestä heitin hanna setä kamala pukeutua jäljet jauhot kynttilä lähetti tyhmä sänky ala verkossa markkinoilla sampsa aikuinen koko lukija sävy samppa lukeminen osaava malta vaatteet rasva sanna laski kauhea erottaa isäntä kirja julkinen leikkaus lähtö jälki kansi ristiin julkaista mahdoton teko mari rakkaus myyjä koulu keittiö kajaani säilyttää jaakko vuokra viha vuorokausi pelastaa syyskuu julkisuus valkoinen jyväskylä aho ase uimari ukkonen mustikka vaarallinen isku todellinen tapahtuma erkki vieras vastaus norja työpäivä matkustaa kangas ikä litra ihmeellinen viesti mummo vaasa simo päivä hihat vetää henkinen asunto korkealla maa kirjoittaja hukassa tunnustaa hieno tarttua maksa pohjalla ylpeä kaupunki valta kukka hame johtaja kuori siivet joukko yksilö vapaapäivä verho jokiu tuntematon pituus kahvi myydä seuraava kuu musti pelätä leikkiä ulkopuolella tarvita naimisiin hidas aatonaatto selkä laittaa kilometri ihme komea pikkuinen maistua sanomat aamupäivä side tuhansia perjantai tarina mansikka pyörä peruna teemu torstai maalta tee aatto elokuu sataa veri lintu gramma kirjailija lyijykynä kesäinen hiki yritys metri arvo maito ville kansa makea housut aines haaste piha kokko taivas suo ukko raamattu juhannus taika maalla liisa sade heinäkuu keskustelu yötä varjo hullu uskoa näytös ilmoittaa toukokuu kappale kesäkuu juoru aurinko sukka kesäyö helatorstai valmis juttu laki tapa naapuri ylioppilas oppia lahja työt hallitus maria jonne kuva paavo nukkua uimaan ohjelma kaunis apua pekka mekko hiukset kuukausi sokeri sunnuntai lauantai yksin viimeinen ymmärtää pieni vaikea ihana kengät suhde alku minuutti tuntua käydä kuvata muutama kerjäläiset wallin väyrynen halonen venäjä tulos päätös kuollut suomessa poliisi suomi salo