Tänään on 10.12.2018 00:09 ja nimipäiviään viettävät: Jutta ja Judit. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
...noir:

Ticking Clock (2011)

Julkaistu: · Päivitetty:

Perheensä, toimittajan työnsä sekä elämänhalunsa viinahuuruillaan ja pettämisellään menettänyt Lewis (Cuba Gooding Jr.) aikoo olla vieläkin sterotyyppisempi koska uusi suhdekin kariutuu kun masentunut mies tietenkin haikailee entisen perään ja sitten sopivasti nykyisen tulevan ex-tyttöystävän elämän päättää sarjamurhaaja Keech (Neal McDonough) jotta saadaan siitä Lewisille keino ryhdistäytyä elämässään. Keechilta kun jää perään päiväkirja jossa lukee menneiden ja tulevien uhrien kuolinhetket sun muut tarpeelliset tiedot, joten Lewis pyrkii näiden tietojen avustuksella estämään ainakin tulevat murhat, mutta tulee tietenkin itse epäillyksi koska tuntuu tietävän liian paljon murhien yksityiskohdista ja koeta siinä nyt selittää, että hei dude, se murhaaja on aikamatkaaja joka toteuttaa lapsena kirjaamiaan angstifantasioita. Kuten olen jo aikaisemminkin todennut niin mitä tulee ns. hyvän elokuvan lupaukseen en juurikaan välitä Oscareista sun muista elokuva-alan palkinnoista sellaisen kertojana, mutta tokihan niistä saa ajoittain hyvää triviatietoa mainittavaksi ja samoin kuin horoskoopit voi niitä pitää ainakin suuntaa antavina, mutta ei absoluuttisena totuutena. Joten jos joku näyttelijä tai elokuva on pystinsä saanut uskon sen yleensä tarkoittavan sitä, että se on ansaittu ainakin siltä kannalta että vaikka oma halu olisikin ollut antaa se jollekulle muulle niin varmasti tämäkin vaihtoehto on oikea mitä tulee myöntävän tahon näkökantaan. Se että pystyy asettumaan toisen näkökulman nahkoihin ja ymmärtämään miksi sieltä suunnalta palkinto ojennettiin juuri hänelle tai hänelle on helpointa kun palkitseva taho on jollakin tavalla erikoistunut eikä lähtökohtaisesti koeta olla väkisin kaikkien kaveri. Siksipä Saturn-, Razzie- ja vastaavat palkinnot ovat ainakin tarpeeksi paremman sanan puutteessa uskottavia koska niissä ollaan erikoistuttu ja aivan kuten en odotakaan löytäväni karkkikaupasta lehmänlihaa niin en myöskään odota Fangorian lähtevän täyttämään kategorioitaan romanttisilla komedioilla, ihmissuhdedraamoilla ja kaikella mitä vain mieleen juolahtaa. Täten vaikka pidänkin jotain MTV:n paras suutelija-palkintoa naurettavana niin ottaen huomioon kuka sitä palkintoa on antamassa ja mikä kohdeyleisö on, on se aikalailla looginen. Oscarit puolestaan ovat palkinnoista epäluotettavimpia ja vaikka suurelta osin niidenkin kohdalla ymmärrän miksi joku saa pystinsä, on tässä pari suurta syytä miksi en luota niihin sen enempää kuin pölynimurikauppiaaseen joka ensimmäiseksi kertoo kuinka jokainen samassa rapussa asuva on jo ostanut hänen myllynsä kun olet talon ainoa asukas. Oscarit ovat kaikkea muuta kuin tiettyyn ns. marginaaliseen kohderyhmään erikoistunut ja siten sieltä ei löydä mitään paras suutelija-kategoriaa vaan pelkästään yleismaallisia ja koska se pyrkii olemaan kaikkea kaikille, eräänlainen elokuva-alan palkintojen supermarketti sortuu se myös auttamattomasti siihen, että kaikki kulmat ovat pyöristetty ja kaikille ollaan siirappisen kilttejä (juontajien kohdalla sen näkee helposti, sillä jos joku vahingossakin koettaa muuttaa valmiiksi kirjoitettujen kaskujen sävyä ei häntä enää vastaisuudessa juontajana nähdä) jolloin myöskään ketään isoa ohjaajaa, elokuvaa, muuta vastaavaa tekijää ei jätetä huomioimatta, mutta tietenkin sillä rajoituksella ettei amerikkalaisina juuri nähdä oman maan rajojen ulkopuolelle ellei sinne ole mennyt omaa rahoitusta. Tämä mieliskely tai suoranainen perseen nuoleminen on myös johtanut siihen, että esimerkiksi kauhuelokuvat ovat lähes poissuljettu asia koska eiväthän sellaiset sovellu Helen Mirrenin Hitlerin salaisten kansioiden transgendersiivooja-elokuvien rinnalle, joten Oscarit ovat kaikkien kaveri kunhan nämä kaverit ovat mielikuvallisesti salonkikelpoisia. Ei se mitään koska onhan aina juuri niitä eri lajityyppeihin erikoistuneita palkintogaaloja ja Oscarit saavat olla se vähemmän keskittyvälle massayleisölle suunnattu turvallinen valinta. Suurempi ongelma Oscarien luotettavuudessa on se, että koska he koettavat liikaa olla kaikkien, eli tässä tapauksessa ainoastaan kaupallisesti riskittömien ja suurimman huomion saavien elokuvien katsojien ystävä, ovat akatemian jäsenet selvästi myös muita helpommin ohjailtavissa kulkemaan tien keskiviivaa pitkin kuin katsomaan näkyykö reunoilta mitään mielenkiintoisempaa. Toisin sanoen kun Oscar-gaala rajaa jotain pois tehdään se liiaksi muita kuin omaa näkemystä kuunnellen, jolloin eriävän mielipiteen sanovat tunnutaan hiljennettävän ja siksi moni tyytyy olemaan samaa mieltä vain koska haluavat tulla hyväksytyksi joukkoon jota pitäisi pikemminkin vältellä kuin lähestyä. Kuten jo aikaisemmin sanoin en kuitenkaan yleensä vastusta edes Oscar-valintoja koska vaikka ne saattavatkin olla ehdollistamisen tai vain yksinkertaisesti jonkinlaisen laiskuuden tuloksia, niin enimmäkseen ne ovat tapahtumaa ajatellen ymmärrettäviä. Olin sitä mieltä, että Heath Ledger sai postuumin palkintonsa yleisen mielipideilmaston painostamana ja jonkinlaisena Oscareiden markkinatemppuna, mutta olihan hän hyvä. Hans Zimmerin Inception-score oli mielestäni onnistuneempi kuin Trent Reznorin Social Network ja tässäkin tapauksessa uskoin joitakin päitä painaneen imagollinen juttu kun palkitako taas kerran mielikuvaltaan rintaa röyhistelevän mahtipontinen myllytys vaiko supertrendikkään sosiaalisen media-ilmiön ns. kokeellinen elektronisambienttinen äänimaisema, mutta onhan se Reznorin score varsin onnistunutta. Et cetera ja niin edespäin. Molempien esimerkkien kohdalla uskon vielä niiden palkitsemisen olleen jonkinlainen keino tavoitella nuorempaa yleisöä Oscareille jotta he kaikki eivät siirtyisi katsomaan kuka sen paras suutelija-pystin tällä kertaa saa. Tietenkin saatan olla väärässä, oikeassa taikka osittain molempia, mutta kun tällaisia tapahtuu edelleen toistuvasti niin se johti jo aiemmin siihen, että sellaisen vuoksi Oscarit ovat mielestäni epäluotettava laadun tae. Varsinkin kun neljästi Oscarit ovat menneet siten, että en mitenkään saata uskoa niitä annettaneen oikeasti syistä ja vaikka osa (kaksi) tapauksista on osoittanut urallaan montakin kertaa ansaitsevan palkintonsa niin silloin kun se viimein tuli oli se ansioitta. Noina kertoina kyse ei ole ollut vain siitä, että ajattelisin jonkun muun ehdokkaista olleen parempi vaan tulloin jokainen muista ehdokkaista on ollut parempi ja silloin palkinto annettiin syystä joka on yhtä rehellinen kuin se miksi työpaikan saa johtajan ilman koulutusta ja kokemusta oleva sukulainen eikä henkilö joka on opiskellut alaa ja on viimeisen vuoden ollut paikalla vaikkapa harjoittelijanimikkeen alla. - Martin Scorsese on tehnyt urallaan aivan käsittämättömän hyviä elokuva ja ollut ainakin ehdokkaana käytännössä jokaisesta niistä ja sitten hän sai paras ohjaaja-palkintonsa yhdestä uransa liukuhihnamaisimmasta elokuvastaan, teoksesta jollaisen hän voisi vääntää vaikka unissaan ja siltä The Departed aika pitkälti vaikuttikin. Hän sai Oscarin koska sitä ei enää kehdattu olla antamattakaan ja saatiinhan sillä iso mediahuomio kun pitkän odotuksen jälkeen mestari oli päässyt arvoiselleen paikalle ja siitä kirjoittivat jokainen ja useampikin. Se oli säälipalkinto joka on yhtä nolo kuin tulla viimeiseksi hippohiihdoissa ja saada silti pokaali koska kenenkään mieltä ei haluta pahoittaa. Scorsese varmasti itsekin ymmärtää tämän eikä varmastikaan pahemmin ylpeile saavutuksellaan. - Al Pacino on ollut urallaan näyttelijöiden näyttelijä, mies jonka jokainen ele sekä sana naulitsee katsojan kuin katsojan. Mestari jonka eteen tulee kumartua ja pyytää anteeksi ettei ole hänen arvoisensa. Sitten hän sai paras miespääosa-Oscarin samalla tavalla kuin Scorsese ohjauspystinsä, tekemällä itselleen by the numbers-suorituksen joka sattui hänen kohdallaan myös olemaan se ns. sairausrooli, joten ka-ching! ja Sademies taas kerran. Tässäkin tapauksessa uskon sademiehisyyden ohella asiaan vaikuttaneen liikaa ajatus, ettei me voida taas jättää Pacinoa huomioimatta. Joten jos se palkinto ei olisi tullut Naisen tuoksusta olisi se tullut seuraavan vuoden Carlito's Waysta . - Kim Basingerilla ei kenties ole samanlaista historiaa kuin Scorsesella ja Pacinolla, eikä Oscarin saatuaan myöskään sellaista tulevaisuutta joka osoittaisi hänen olevan niin hyvä näyttelijä jonka roolisuoritukset ansaitsevat palkintoja (edes Razzieta), mutta hän toki oli varsin kelvollinen L.A. Confidentialissa. Jep, kelvollinen onkin aina se paras vaihtoehto. Vaikka Basingerin rooli edellyttikin tiettyä visuaalista ilmestystä johon hänet saatiin vaivattomasti sopimaan oli hänen varsinainen esiintymisensä niin vaisu ja harmiton, että tässä kohdin tulee mieleen klassinen väite siitä kuinka lapsenikin olisi voinut maalata tuollaisen taulun. Elokuva ympärillä oli kuitenkin silkkaa A-luokkaa ja kun kaikki muut osat ovat kohdallaan on sen myötä helppo saada raon välistä työnnettyä myös se pieni roska silmässäkin ja tosiaan koska Basinger oli kelvollinen ei hän pilannut elokuvaa, mutta palkintoaan ajatellen hänet pitää pystyä erottamaan sooloksi ja silloin huomaa ettei hän ole niin hyvä että olisi jotain parantanutkaan. Tästä syystä ei olekaan outoa ettei L.A. Confidentialin jälkeen jatkunut ura ole tarjonnut enää vastaavia häiriöitä matrixissa. En tahtoisi sanoa tätä koska se kuulostaa hieman alentuvalta, mutta Basinger on elokuvissaan koriste, ei näyttelijä yhtään sen enempää kuin Paris Hilton on näyttelijä... tai laulaja. - Olihan tämä nyt aika pitkä matka päästä Cuba Gooding junioriin, joka sitten on se neljäs jonka saamaa Oscaria en ymmärrä vaikka kuinka hakkaisin päätäni seinään. Scorsese, Pacino ja Basinger eivät ehkä mielestäni ansainneet Oscariaan, mutta heistä kaksi ensimmäistä teki ainakin vielä palkitsemisensa aikana jälkeä joka keskitasollakin oli parempaa kuin monien parhain kun taas viimeisen kohdalla elokuva oli niin hyvä, että hän meni siellä joukossa pää kumarassa ja hupun alle piiloutuneena. Jerry Maguire puolestaan on jo elokuvana niin keskitason pehmustettu yleisönmiellyttäjä, että on toki helppo ymmärtää miksi sellaista on kiva katsoa, mutta siinä ei silti ole mitään sen ihmeellisempää kuin aamuisessa hampaiden pesussa: ei sitä edes ajattele, se on pelkkää rutiinia. Mitään ihmeellistä ei ollut myöskään Cuubbiksen roolisuorituksessa joka toki erottui muista silloisista ehdokkaista olemalla ainoa äänekäs kuin nälkäänsä huutava vauva ja ehkä se sitten sekoitti akatemian jäsenten ajatukset, mutta itse esiintyminen oli ihan samaa säilykelihaa mitä näkee jokaisessa kevätjuhlateinikomediassa ja vaikka sitä voisikin väkisin hakea kehua sieltä suunnalta että nyt Oscareissa huomioitiin jotain mitä ei normaalisti haluta edes ajatella, eli juurikin teinikomediaa, niin sitähän Jerry Maguire ei kuitenkaan pyrkinyt olemaan vaan taas kerran yksi Sademies (sairaus oli nyt itseluottamuksen puute, mutta samaa altavastaajakamaa kuitenkin). Se että siellä oli Gooding Jr. nussimassa piirakkaa ja huutamassa kuinka kaikilla on bileet jee! ei ole yhtään sen enempää kehuttavampaa kuin se torimunkkia ajava aikuinen lapsi joka huudattaa Scooteria koska se sanoo jump jump jump! Se että Gooding sai Oscarin on akatemian jäsenten silloisesta aika varmasta humalatilasta huolimatta koko gaalahistorian suurin virhe ja ottaen huomioon miehen uran ennen ja jälkeen voiton on selvää ettei hän sovellu muuhun kuin suoraan videolle-kamaan ja sekin on yleensä jo liikaa. On useita näyttelijöitä jotka eivät onnistu hyödyntämään Oscar-mainettaan muutoin kuin pr-ihmisten laittaessa sen milloin minkäkin Catwoman-kakkapökäleen kanteen, mutta ainakin he edes ajoittain osoittavat siellä jossain syvällä piilevän sen valon joka aikoinaan kirkkaana paloi. Gooding on Oscareiden Steven Seagal ja tämä Ticking Clock on taas yksi niistä elokuvista joka todistaa, että jos Gooding on koskaan ollutkaan hyvä niin ei tässä elämässä. Ticking Clockissa hänen hahmonsa on naurettavan kliseinen mistä en kuitenkaan syytä Goodingia vaan kirjoittajia, mutta esittäjää voi kyllä syyttää siitä että jos esitetään sitä tavanomaista kärsivää reportteria joka syöksyy epätoivoiseen kissa ja hiiri-leikkiin jossa aika on hupenemassa kuin vesi siivilästä niin ehkä, kenties, mahdollisesti sitä voisi edes yrittää tuoda rooliin muutakin kuin mä oon niin väsynyt, saan mä mennä himaan -asennetta. Sitä olisi varsinkin tarvittu siinä vaiheessa kun Cuubbis ymmärtää ettei hänen johtolankojensa päässä oleva pikkupoika olekaan murhaajan sukulainen vaan murhaaja itse ja nyt pitäisi pohtia voisiko tulevat hirmuteot estää tappamalla murhaaja ennen kuin hänestä tulee sellainen, ja tuolloin Cuba on edelleenkin kuin ei jaksaisi välittää muusta kuin lähestyvästä kahvitauosta. Huvittavaa koska nimenomaan energisestä (en sanonut hyvästä) esiintymisestä Gooding tuli alunperin tunnetuksi ja nykyään hän vaikuttaa ainoastaan masentuneelta. Liekö se seurausta A-listalta putoamisesta? Ticking Clockin idea aikamatkaavasta sarjamurhaajasta joka noudattaa omassa päiväkirjassa olevia tapposuunnitelmia/-fantasioita on samalla tavalla mainio kuin Casper Van Dienin Thrillseekersin tarina aikamatkaajista jotka vierailevat menneiden aikojen katastrofeja katsomassa, joskin tässä tapauksessa se tieteiselementti on osan aikaa aika tarpeeton. Se että tyypillä on kirja jossa kuvataan tulevia murhia ja ne ovat aikataulutettu ei edellytä aikamatkustamista koska missä sarjamurhaajatarinassa tappaja ei olisi jo etukäteen kirjannut ylös suunnitelmansa? No kuitenkin, plussaa sen aikamatkaajan murhamotiivien kohdalla siitä, että nyt ei tarkoituksena ole mennä tappamaan Hitleriä taikka Titanicia vaan ihan vain itsekkäästi niitä henkilöitä joihin oli aikoinaan suuttunut. Ei edes suurta suunnitelmaa tappaa syntisiä, mormoneja tai jotain erikoistumiseen soveltuvia kohteita, vain heidät jotka sattuivat jostain syystä ärsyttämään. Mikä onkin elokuvan parhaimpia ajatuksia sillä nyt tieteiselementeistä huolimatta tässä ei ole jotain kaukaista ja elämää suurempaa punaisena lankana, vaan kesiössä on ihan tavallinen päiväkirja johon on lapsena kirjoittanut ihastumisensa, toiveensa ja kaiken muunkin jotka nyt vain pääsee aikamatkaamisella toteuttamaan eikä muista kuinka lapsena ajatteli lapsen tavoin, mutta ei enää ole lapsi. Siksipä se keskittyy murhaamiseen eikä suuhun tulleiden sammakoiden estämiseen joka olisi vielä läheisempää meille kaikille. Mutta juuri se arkinen päiväkirjaan kirjattujen tuntemusten toteuttaminen on se mikä tekee tästä kiinnostavan. Tekisivätpä näyttelijät saman. Tykkäsin myös siitä, että Keech sai alkuperäisen ideansa aikamatkaamisesta juurikin Lewisilta joka rohkaisi häntä keksijän uralle tietämättä mihin se johtaisi. Olin myös hyvilläni siitä etteivät ne aikamatkojen aikana tehdyt tempaukset tee radikaaleja muutoksia ympäröivään maailmaan, jolloin yksi väärä askel ei saa liskohirviöitä valtaamaan maailmaa eikä kättelyn unohtaminen syökse ihmisiä alkoholismiin ja itsemurhiin, vaan jos joku kuolee niin se on kakka juttu se, mutta maailma jatkaa käytännössä tutulla radallaan. Joten elokuvan juoni ei ole mielestäni huono vain oikeastaan sen kantaja, koska Ticking Clock olisi ansainnut päähenkilön joka ei olisi niin naurettavan kliseiseksi kirjoitettu ja jota ei esitettäisi niin pahuksen löysästi. Olisi jotenkin toivottavaa, että vaikka nimien kohdalla kääntäjä saattaakin tehdä virheen epäselvän ääntämisen vuoksi niin ehkä varsinkin sellaista epäillessään voisi vilkaista lopputeksteistä ne nimet. Nyt siis Lewis onkin muka Louis ja Shelly on Sally. Onneksi Shellysally käy vain vierailemassa, mutta Lewislouis on mukana koko matkan. Aika hyvä musiikki. Tähdet: ** Ticking Clock

Avainsanat: pieni pesu perhe paris pari paras palaa palkinto rahoitus päättää päästä päähenkilö pää päiväkirja pyytää pystyä pyrkiä puute punainen pohtia pitää pikkupoika piirakka sally saada roska rooli rinta rehellinen raja sosiaalinen social seuraus seinä seagal scorsese score sana tieto teos tee tavanomainen tavallinen taulu tarina tappaa tappaja tapahtuma taho sävy syyttää syvä suunnitelma sunnata suu sukulainen steven työpaikka työ turvallinen ura ulkopuolella urhi tässä jännitys ystävä yrittää ymmärtää väärä väsynyt välitä välittää voida voi virhe viimeiseksi vesi vauva varsinainen valo valinta vaikuttaa tuoksu tähti tuoda tuli tuleva tulevaisuus toteuttaa vaiko vaihtoehto vaihe uusi uskoa toistuva oscar opiskella onni ongelma ohjaaja toimittaja todistaa tietty näyttelijä nähdä noudattaa network muuttaa muut musiikki menettää media me matka masentunut maalata maailma lähtökohtainen lähestyä luokka louis lewis muka mtv mitä mies mestari murhaaja laulaja lapsi lanka laatu kääntäjä käsittämätön kuvata kuolema kulma kulkea koulutus koriste koko kohde klassinen kissa kirjoittaja kirjoitettu kirja kim keskittyä keino kehua kaveri elämä elokuvista elokuva ehdokas clock by bileet asua asukas askel kaupallinen katsoja katsoa jää asenne arkinen antaa alkuperäinen akatemia ajatus ajatella ainoa jättää jäsen juttu juontaja juoni jr jonkinlainen jokainen johtaa johtaja jerry jatkaa jaksaa aikuinen aika hiiri henkilö helppo helen haluta halu hakea gaala iso esimerkki esiintyä ex esittää ilmiö ihminen idea häntä hän häiriö huono horoskooppi hitler historia hilton


blogivirta.fi