Tänään on 25.09.2018 08:53 ja nimipäiviään viettävät: Kullervo ja Sigvard. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Nimmari reissussa:

Reppureissu Aasiaan II, osa 5

Julkaistu: · Päivitetty:

24.3.2010 klo 10:35 Sihanoukville, Kambodzha Phnom Penhin diabolinen yö jäi kokematta, kun edellisen kirjoituksen jälkeen Jem & Cathy ilmoittivat halustaan vaihtaa suurkaupungin syke rauhallisempiin rantakuvioihin. Vaikka itseä olisikin kiinnostanut tutustua pintaan syvemmältä paheen pesään, kaipaan pulssintasaavaa atmosfääriä tällä matkalla. Niinpä heitettiin kamat kasaan, otettiin hikinen minibussikyyti linjuriasemalle ja alettiin paahtaa kohti etelärannikkoa. Elefanttivuoret reunustivat tietä ja maisemia katsellessa maisemia matka hurahti yllättävän äkkiä. Bussissa näytettiin paikallistuotantoa oleva ”komedia”, joka luotti slapstickiin ja olisi vallan hyvin voinut olla Pirkka-Pekan ja Aaken tuotantoa aina naamaan maalattuja viiksiä, hassua kävelyä ja älytöntä garderobia myöten – ilmeisesti pöljäilyhuumorion globaali käsite). Pimeä ehti laskeutua ennen perillepääsyä. Etsimme guesthousen prinsiippinä siisteys – hinnalla ei ollut niin suurta väliä. Markarassa, guesthousessamme, heitimme ruoat naamaan ja painuimme tuijottamaan kaapelikanavia – luksustelu kun tekee välillä oikein hyvää. Aamulla ponkaistiin ylös ja painuttiin biitsile. Maisema löi tajuntaa lekalla. Loputtomasti valkeaa hiekkaa, sininen vesi, palmuja – niin kliseistä kuvista nähtynä, mutta niin sykähdyttävää omakohtaisesti koettuna. Siinäpä se päivä kuluikin aalloissa kelluskellessa. Kaksi aktiviteettia nostan ylitse muiden: aalloissa surffailun tuben avulla (dolsun vuokrahinta – ja parin khmeräijän piti kammeta tanakka ruhoni renkaan kyytiin) ja matalikossa kykkiminen, jolloin voimakkaat aallot käytännössä paiskovat kehoa ympäri matalikkoa. Pientä on se, että paloin MAHASTANI niin pahoin, että t-paidan pitäminen tuntuu tällä hetkellä inkvisition langettamalta rangaistukselta. Jatkan kirjoittamista vähän myöhemmin, nyt täytyy pakata ja vaihtaa gh halvempaan. 25.3.2010 Torstai Sihanoukville Matkustaessa eteen sattuu monenlaisia päiviä. Kahdenlaiset ovat muistettavimpia. Ne, jolloin kohtaa jotain niin tyrmäävän hienoa, että alahuuli on jengalla seuraavien päivien ajan – koko matkantekoa siivittää humalluttava hyvänolontunne, joka auttaa vaikeidenkin hetkien yli. Silloin on ns. reissuputkessa, suorastaan maagisessa imussa, jolloin kaikki kulkee juuri niin kuin oli kotosohvalla haaveillutkin. Noita päiviä yleensä seuraavat – jotta kontrasti olisi kosmisessa noppapelissä mahdollisimman suuri – ne toisella tavalla muistettavimmat päivät, jolloin YHTÄÄN MIKÄÄN ei onnistu. Menin eilen illalla nukkumaan helvetin synkissä fiiliksissä ja sama fiilis jatkui aamulla. Istahdin parvekkeelle meditoimaan ja onnistuin nollaamaan tilanteen. Ongelmani kun ovat todellisuudessa naurettavan pieniä, kuten se, että kroppani on kokonaisuudessaan palanut – ei siis mitään oikeasti vakavaa. Piristyneenä nakkasin liivin niskaan ja lähdin motokyydillä keskustaan nostamaan paalua. Oli mukava nähdä parin biitsipäivän jälkeen kunnon hulinaa aasialaiseen malliin ja tingata torilla snorkkelisetistä. Päästyäni takaisin fiilis romahti taas. Julian viime yönä alkanut lämpöhalvausoireilu jatkui ankarampina vatsaoireina. Meikäläisenkin päivä kuluisi siis sisätiloissa, koska en osaa iisiytyä rannalla kun toinen on huonossa kunnossa. Menin Jemin kanssa myöhäiselle aamupalalle rantaravintolaan. Kaksi miestä purki synkkänä tuntojaan reissun eri vaiheista, keskustelun päätteeksi mielenilma oli raikkaampi. Päätin vittuuntumisen sijaan aktivoitua. Julia sai nukahdetuksi, joten heitin uimakamat kassiin ja lähdin biitsille tuulettamaan ajukoppaa. Bongasin Kathyn hiekalta – Jem oli lähtenyt hakemaan massia pankista – ja päätin lähteä selvittämään, mikä jalkapohjaani eilen pisteli. Kahdessa varpaassa tuntui edelleen kaksi piikkiä, joita on hyvin vaikea lähteä irrottaamaan, koska minkäänlaista pistohaavaa ei voi paljain silmin havaita. Epäilin merisiiliä ja lähdin veteen varmistamaan havaintoni. Pidin silmäni auki meduusojen varalta – rannalta löytyi eilen isoja raatoja ja rantavedestäkin bongasin yhden pienen ruskean etaleen. Pohjassa näkyi isoita harmaita läjiä – kuin hiekasta tehtyjä hienoja paskakikkareita. Nähtyäni niitä viitisenkymmentä äkkäsin hiekkaan osin peittyneen merisiilin ja ohjasin jalkani oikealle – suoraan sen lajitoverin päälle. No niin, perkeles, kolmas piikki varpaassa. Hyvin vittuuntuneena kävelin rantaan, laitoin sandaalit jalkaan ja painuin takaisin veteen. Mennessäni riittävän syvälle näin pohjaa vasten liikkuvan ruskeanvalkean möykyn, josta ei osannut sanoa, oliko se nilviäinen vai kala. Ihailin olentoa hetken ja nousin sitten pintaan ainoastaan törmätäkseni poskessani kipunoivaan poltteeseen. Aluksi ajattelin vain ihokarvan jääneen pahasti maskin väliin, mutta lähempänä rantaa polte kävi niin kovaksi, että oli pakko myöntää tosiasia: meduusa poltti minua juuri lärviin. Ei sitten. Nyt istun guesthousen terassilla enkä lähde tästä koko päivänä. Se on vissi. Sihanoukville on paratiisi. Häslinki on yllättävän vähäistä, hinnat ovat kohtuullisia (joskin Kambodzhan mittareilla suhteellisen korkeita), safka on hyvää, biitsillä ei ole ruuhkaa, vesi on lämmintä, kelit kohdallaan, Lambada-tunnussäveltä renkuttavia jäätelökuskeja, tasokkaita guesthouseja ja niin edelleen – periaatteessa kaikkea, mitä reissaaja tarvitsee. Tänne tulevan kannattaa tosin muista, että tämä on paratiisi Kambodzhan tyyliin. Rottia (valtavia) ja hiiriä juoksentelee keittiöissä ja pihoilla. Rannalla kävelee runsaasti sen näköisiä herrasmiehiä, ettei tarvitse olla suuri meedio ennustaakseen, että öisin he makaavat maksullisessa syleilyssä. Ravintolassa istuu usein vanhoja, harmaita läskilänkkäreitä nuorten khmer-tyttöjen kanssa. Tilanteiden pingottunut tunnelma paljastaa yksiselitteisesti, mistä on kyse. Kadulla huristelevan virkapuvun selkää vasten kiiltelee M16-rynnäkkökivääri. Ja luonnollisesti huumeita on kaikkialla (joskaan ei silmillehyppivästi, kiitos pääministeri Hun Senin viimeaikaisten tehotoimien). Ei siis paratiisia ilman käärmeitä. Muutamat tosin näistä ovat meidän itsemme liikkelle laskemia ja mukana tuotuja. Suurin ja rumin serpentiini on kulttuurishokki, joka riivaa meikäläistä ankarasti. Sihanoukville on toisaalta äärimmäisen resortti. Minä kaipaan matkoillani seikkailua ja täältä sitä on vaikea löytää. On ranta, on ravintola ja sänky – kaikki toiminta tapahtuu noissa elementeissä. Onhan tämä toki hieno levytysmesta paikallisväreillä, mutta tällä hetkellä paikallisväri risoo aivan älyttömästi: se on huoranmustaa valkoista ihoa vasten, ruosteenruskeaa yliajetun rotan auenneen vatsan alla ja verenpunaista hehkumassa kipuaan koko kropassani. Tämä paikka ei tarjoa minulle tarpeeksi kiinnostavaa tutkittavaa (kuten Don Det ja Don Khon) eikä toisaalta täydellisiä levytysolojakaan kalliiden hintojen ja vedessä kelluvien kyrpien takia. Olen jatkuvasti kärttyinen, omissa oloissani ja kilahtelen helposti. Täydellinen kulttuurishokki siis, joka johtuu liian hyvistä (!) olosuhteista. Edellämainittu kärmes tosin kuollee nälkään parin päivän sisään – suunniteltiin tuossa Jemin kanssa huomista motskariretkeä – ellei se sitten saa väkevää ja mahdollisesti jopa lopullista avustusta pyyttonilta, jota kutsun hongeliaanisesti Epätuuriksi. Julialla on ollut kolmen viikon sisään lähes kaikki matkailijan perussairaudet: voimakas dehydraatio, hyönteisenpuremia, auringonpolttamia, rakkoja, ruokamyrkytys ja nyt viimeisimpänä lämpöhalvaus. Pahinta on se, että Julian asenteessa ei ole mitään vikaa: hän on seikkailunhaluinen eikä halua antaa pelon voittaa uuden kokemisen riemua. Kaikista vaivoista hän on puskenut läpi – välillä sissimäisesti perkelettä irvistäen – kestäen kaiken. Nyt lämpöhalvauksen ruoskiessa kehoa tyhjäksi meidän uskomme alkaa olla loppu. Mikään ei taaskaan pysy sisällä. Kambodzhalaiseen sairaalaan en halua tutustua, joten huonoimmassa tapauksessa joudumme palaamaan pikaisesti takaisin Bangkokiin. Ja jos / kun olemme siellä, täytyy esittää pari vaikeaa kysymystä. Entä jos pitkään nääntynyt keho ei vain kestä vieraita bakteereita ja kovaa lämpöä? Pitääkö hänen palata kotiin? Ja jos pitää, mitä minä teen? En ole marttyyri enkä usko epäonneen. Asiat tapahtuvat ja sen jälkeen niihin pitää reagoida. Nyt minusta kuitenkin tuntuu hetkittäin siltä, että meitä on vainonnut poikkeuksellinen epäonni. Minun piti tutkiskella itseäni, meidän piti kokea yhdessä seikkailuja – nyt kamppailemme terveyskatastrofista toiseen ja kaikki se, minkä takia matkalle lähdimme, tuntuu liukuvan pois käsistä. Minun piti kirjoittaa tähän loppuun kevennys. Vitut. Niiden kolmen tunnin aikana, jolloin olen tätä tekstiä kirjoittanut, Julian tila on jatkuvasti huonontunut. Merisiilinpiikit pistelevät ja meduusanpolttamaa kirvelee edelleen – tällä hetkellä tuntuu siltä kuin jokin vieraseliö koettaisi kaivautua poskestani ulos. 26.3.2010 Perjantai klo 7:50 CT Clinic, Sihanoukville Ylivieskan jäähallissa oli ennen koppi keskellä katsomoa. Se oli rakennettu laudasta ja sieltä käsin soitettiin hallissa kuultava musiikki. Yleensä meitä oli pienessä tilassa 3-4 junioria. Yksi levy oli erityisen muistettava, täynnään 30-60 sekunnin jinglejä. Tuo kaikki palasi mieleen kun rummutin yhden jinglen rytmiä valkean ja vaaleanpunaisen sävyiseen seinälaattaan. Eli sairaalassa ollaan taas, tällä kertaa tutustuaksemme kambodzhalaiseen terveydenhuoltoon. Kirjoitettuani eilisen merkinnän lähdin Jemin kanssa auringonlaskubisselle vähän nollaamaan tilannetta, Kathy otti vahtivuoron. Olin suhteellisen syvissä fiiliksissä mutta miehekäs turina Small but sweetissä avasi lukkoja ja lisäksi Jemin hahmo syveni hänen kertomiensa kokemusten myötä rääväsuisen ikitravellerin lisäksi hänessä on paljon muutakin. Palattuamme guesthouselle Julian tilanne oli edennyt pisteeseen, joka näytti pelottavan tutulta: kalpea iho ja kylmiä hikikarpaloita nenän alla. Mikään neste ei ollut pysynyt sisällä sitten aamun ja dehydraatio alkoi olla paha. Eipä siinä auttanut kuin napata kadulta tuktuk ja alkaa heittää kohti Lounarin neuvomaa CT Cliniciä. Mestan ulkoasu ei juuri nostanut fiiliksiä, mutta siihenpä huolet loppuivat. Klinikkaa johtava lääkäri on saamarin skarppi ja kielitaitoinen äijä ja suhteellisen nopsaan Julia roudattiin tilavaan huoneeseen ja pistettiin tippaan. Sairaala on kaikin puolin siisti ja hoitohenkilökunta on uskomattoman ystävällistä. Verikokeiden tuloksissa valkosoluarvot olivat koholla, eli vatsaoireilun on aiheuttanut jälleen kerran ruokamyrkytys – mikä on omituista, koska olemme syöneet samoja ruokia koko matkan ajan. Julia rauhoittui nopeasti, mutta meikäläistä kyrpi aivan käsittämättömällä raivolla. Kulttuurishokin luoma voimakas yleisvitutus, Jemin lukuisat reissutarinat ja jatkuva terveysoireilu laittoivat sellaiseen kyseenalaistamisen kurimukseen, että vastaavaa on harvoin koettu. Yritän kaiken aikaa olla hyvä ihminen, miksi hommat eivät kulje? Miksi lähdin tälle matkalle? Mitä haluan elämältä? Haluanko oikeastaan mitään? Kävelin alas röökille ja istuin penkillä mustien pilvien ympäröidessä päätä. Silloin näin alakerran avoimessa sairashuoneessa liikkumattomana makaavan pojan. Hänen vanhempansa lepäsivät viereisellä sängyllä. Iso ruosteinen happipullo jökötti sängyn vieressä ja sydänkäyrä piippasi kiivaasti, välillä epätahtiin. Senkin säälittävä, vikisevä velliperse – tuo lapsi ei välttämättä näe aamunkoittoa ja tässä minä istun murehtimassa maailman pahuutta sokerivajareiden takia. Marssin takaisin ylös, vedin keksipaketin naamariin ja aloin nukkua. Aamulla havaitsin tummien pilvien siirtyneen pääni päältä taivaalle. Kahdeksalta aamulla tunsin vesipisaran ihollani ja nyt sataa ihan kunnolla. Kohta päästään veks ja voidaan alkaa viettää sadepäivää guesthousella. Virkistävää vaihtelua! 28.3.2010 Sunnuntai klo 14:00 Sihanoukville Vapaus maistuu hyvältä, mutta niin maistuu myös oman guesthousemme toast ja lasillinen Angkoria. Parin sairaalayön jälkeen tuntuu mukavalta olla kaikessa rauhassa kämpillä ja viettää laiskaa sunnuntaita – tällä hetkellä se tuntuu todella ansaitulta. Perjantaina päästiin pois sairaalasta puolenpäivän maissa ja kaikki näytti niin hyvältä, että rohkaistuin vuokraamaan motskarin. Julia jäi nukkumaan ja minä sekä Jem hyppäsimme skootterien selkään. Lähdimme Serenity Beachilta itään huonokuntoisia rantateitä pitkin. Niemenkärjessä tie nousi hieman laskeutuakseen kukkulan keskiosasta, minkä jälkeen sen varrella alkoi näkyä pieniä bungalowikyliä. Kyselimme hintoja ja ne olivat järjettlmän korkeita: keskihinta oli yli 20 dollarin yläpuolella, mikä on ehdottomasti liikaa. Ehkä tässä onkin Sihanoukvillen laskevan turismitrendin ongelma (kaksi viimeistä vuotta olivat suorastaan katastrofaaliset): hippireissarit eivät viihdy halvimmissa guesthouseissa, koska niistä ei löydy luonnonharmoniaa ja oogeetä meisinkiä. Paalumatkaajat puolestaan eivät halua maksaa 25 dollaria yöpymisestä heinämajassa kuin korkeintaan yhden yön jänskänä kokeiluna. Ja muutenkin, miksi ihmeessä he tulisivat Kambodzhaan, jossa pelko, inho, kama, kanuunat ja kimmat ovat edelleen vahvasti preesensissä – elleivät juuri noiden asioiden takia. Ja kaikesta Kambodzhan villistä meiningistä huolimatta ei tunnu järkevältä rakentaa turismia rikollisten aktiviteettien varaan. Kaakon suunnalta ajelehti synkkä pilvirintama (Filippiineillä on ilmeisesti ollut kunnon myrsky), mutta jätimme sen huomioimatta ja jatkoimme rantatietä itään. Lopulta saavuimme umpikujaan ja vasta pihaan päästyämme porttikyltin sanoma alkoi hahmottua: olimme saapuneet rannikkopoliisin päämajaan. Pesulla oleva kyttä mulkoili meitä hyvin epäluuloisesti. LP:n antamien tietojen mukaan pärrän vuokraaminen ulkomaalaisille on laitonta ja Jem oli ilman kypärää – ja me pojat hurautimme suoraan lättiin! Käännyimme pikavauhtia pois ja maiseman vilistäessä ohi ehdin nähdä vain meille vihaisesti viittovan vanhan miehen lannevaatteessa ja muuria vasten nojaavan todella huonokuntoisen nuoren tytön. Kuten Jem myöhemmin sanoi, valtava sääli – kaiken lian ja kärsimyksen alta pilkisti tytön voimakas kauneus. Pysähdyimme pieneen rantabaariin ja tilasimme Angkorit. Sade ehti juuri parahultaisesti paikalle ja roimi maisemaa ankarasti yli puolen tunnin ajan – ehtien samalla muuttaa tiet merkittävästi vellimmäksi, minkä huomasimme hypättyämme takaisin prätkien penkeille. Pohjoisessa näkyi kukkula, jota kohti aloimme hitaasti hurruutella. Maaseudun rauha löi kylmät väreet selkäpiihin – vihreitä kukkuloita, vesipuhveleita, vilkuttavia ihmisiä – tunnelma oli pitkästi sama kuin edellisen Laosin reissun maaseutuosuuksilla. Tosin alan yhä vahvemmin olla samaa mieltä DD:n aussileipurin kanssa: Aasian kansat eivät liene tervehtimistensä ja vilkuttelunsa puolesta mitenkään erityisen ystävällisiä. Huomasin nimittäin DD:llä paikallisten moikkailevan merkittävästi edellisreissua harvemmin – se ei kuulemma johdu pahansuopuudesta vaan siitä, että nyt saaren asukkailla on paljon mietittävää. Sihanoukville näyttäisi näyttävän teorian toteen: maaseudun ihmiset tervehtivät, koska heillä ei ole muutakaan tekemistä. Me olemme kalpeina ohiajaessamme heidän Top Gearinsa. Tosin asiaan vaikuttaa sekin, että ruraali-ihmisille länkkärin näkeminen on piristävä poikkeus, kun taas kaupunkilaisille länkkäri on se riesa, jonka känniörvellykset, tapakulttuurin rapauttaminen, alaikäisten paneminen ja muut vittumaisuudet täytyy vain sietää, jota leipä pysyy pöydässä. Mutta, yhtä kaikki, kokemuksena hymyilevät kasvot 100 metrin välein antaa uskoa siihen, että maailma ei ehkä olekaan läpeensä paha. Laskeuduttiin National Route neloselle ja alettiin paahtaa liikenteen seassa kohti satamaa. Kokemattomuuteni pärrän selässä näkyi selvästi: Jem sanoi, että ajan liian hitaasti, mikä oli epäilemättä totta, sillä jäin hänestä toistuvasti jälkeen. Hetken päristelyn jälkeen kaoottiseen meininkiin alkoi tottua ja kaasukahvaa vääntää sopivalla tavalla. Kiersimme kaikki rannata läntisestä Victory Beachista (välille sattunut, lukitun portin takana lepäävä typötyhjä Independency Beach oli surkuhupaisa näky) Sokka Beachiin. Matkalla käytiin tsekkailemassa satunnaisia lokaatioita, joista monet olivat parhaat päivänsä nähneitä, osa hylättyjä ja kodittomien valtaamia. Ja usein viereen oltiin rakentamassa tuoretta megapytinkiä vanhan kunnostamisen sijaan. Victory Beachin ja IB:n välillä törmäsmme puolikesyyn, 40-päiseen marakattilaumaan. Ihmismäisten eleiden, saumattomien puissakiikkumisten ja emojen vatsoissa roikkuvien hörökorvaisten vauva-apinoiden seurailussa paloi jokin tovi. Päästyämme perille fiilis oli pitkästä aikaa varovaisen toiveikas ja iho nihkeä pölystä. Juuri tällainen omaehtoinen tutkimusmatkailu on meikäläisen mieleen. Menimme iltapalalle ja mieli oli pitkästä aikaa keveä – nauratti ja suu kävi lakkaamatta. Mutta sitten Julian vatsa alkoi taas reagoida ankarasti ja kipu oli kovaa. Yritimme hoitaa sitä pahoinvointilääkkeillä ja ibuprofeiinilla, mutta turhaan: kouristukset kävivät niin ankariksi, että oli pakko myöntää tosiasia. Meidän on lähdettävä takaisin sairaalaan. Kello oli yli puolenyön ja kadut olivat tyhjiä tuktukeista. Oli pakko tyytyä motokyytiin. Kuski ymmärsi hätätilanteen ja lähdimme kiitämään todella, todella pelottavaa vauhtia kolmipäällä kohti klinikkaa. En ehtinyt ottaa lähtiessä kunnon asentoa pärrän selässä ja roikuin epämukavasti pelkän peukaloni varassa pidellen Juliasta kiinni toisella kädellä kun kiidimme pitkin Sihanoukvillen monttuisia katuja. Normaalisti minua olisi pelottanut aivan helvetisti, mutta vitutus oli lamaannuttanut minut totaalisesti. En jaksanut enää ihmetellä huonoa onneamme, kunhan yritin olla räjähtämättä tilanteen turhauttavuuden edessä. Muutamaa hetkeä myöhemmin räjähdys tapahtui. Julia kouristeli hirvittävästi kipupiikistä huolimatta ja kaksi khmerhoitajaa lähinnä pällisteli kädet taskuissa tekemättä elettäkään auttaakseen. Päässäni naksahti ja aloin raivota heille – tosin ehdittyäni puuskan puoliväliin tajusin oman törkeyteni ja aloin pyydellä anteeksi. Toinen hoitajista ymmärsi tilanteen ja kertoi itsekin olleensa tasan samanlaisessa tilanteessa. Toinen kuitenkin tuijotti minua leppymättömästi ja vaikka hän ei menettänytkään kasvojaan, tiestin loukanneeni häntä syvästi. Koko aamuyö kului niin hirveissä epätoivon ja vitutuksen kierteissä, etten juuri muista siitä muuta kuin oranssin valaistuksen, hoitajien häärimisen ja Julian valituksen, jotka hiljalleen sumenivat mielessäni katkonaiseksi mössöksi, jota on häpeä nimittää uneksi. Aamulla herätessäni Julia oli viimein saanut unenpäästä kiinni ja päätin lähteä guesthouselle siistiytymää, syömään ja lepäämään. Samassa sängyssä ahtaasti nukuttu yö tuntui joka solussa, mutta en silti voinut antaa sen näkyä tai tuntua. Julia tässä oli huonossa kunnossa. Sain syödyksi ja Jem oli lähdössä kiertelemään kaupunkia motskarilla. Hän lupasi käydä katsomassa Juliaa, jolle olin jättänyt kännykkäni ja laittanut Kathyn puhelimesta viestin, joten uskaltauduin hetkeksi yrittämään unta. Rennon hyvänolontunteen sijaan pääni täyttyi hirveistä kauhukuvista: entä jos Julian tila pahenee ja hänet siirretään tietämättäni Phnom Penhiin? Sain kuitenkin selitetyksi itselleni olevani yliväsynyt ja kaiken olevan hallinnassa. Voimattomuuteni ja huoleni purkautui huoneen siivoamiseen. Juuri kun paikat alkoivat näyttää inhimillisiltä, kuulin oveeni koputettavan. Jem kertoi että Julia oli edelleen huonossa kunnossa ja tarvitsi minua. Tuona hetkenä kaikki mieltäni täyttänyt kapinointi, epätoivo ja vitutus konkretisoituivat ja näyttäytyivät todellisessa valossa: kyse oli tasan yhdestä asiasta, minun itsekkyydestäni. Olin jatkuvasti turhautunut ja vihainen, koska matka ei ollut mennyt kuten MINÄ olin halunnut. Ja nyt mieleni täytti vain yksi ajatus: Julia tarvitsee minua päästäkseen kuntoon ja ennen sitä emme voi jatkaa matkaa. Ainoa vaihtoehto oli unohtaa oma itsekäs henkinen pahoinvointi ja auttaa toista. Tyynenä pakkasin kamat ja painuin motolla klinikalle. Saavuttuani Julia rauhoittui sen verran, että onnistui nukahtamaan. Jem ja Kathy kävivät pari kertaa, mutta eivät viihtyneet kauan – avuttomuudentunne kärsivää ystävää katsellessa oli liikaa. Tuotiin ruiskeita, vaihdettiin tippaa. Isä soitti, onnittelin pikkusiskoa hänen 22-vuotispäivänään. Yksi hoitaja puhui loisesta, madosta. Toinen ei tiennyt, lääkäri tulisi aamulla. Verikoe, tupakkaa parvekkeella, pitsaa muovilaatikosta, kouristelua, itkua ja kiroilua. Tapahtumat sotkeutuivat keskenään ja koko ajan pidin itseni tyynenä, puskin pois ajatusta tulevista öistä sairaalassa ja tuin Juliaa. Hänen nukahdettuaan nyyhkytin hetken silkkaa väsymystäni ja pelkoani – entä jos hän ei paranekaan? Aamulla lääkäri totesi hieman kyllästyneellä äänellä, että vosimme lähteä heti kunhan Julia saisi syödyksi ja pidetyksi lääkkeet sisällään. Lähdin sairaalasta ja ostin torikojusta 2000 rielillä ison nipun vielä osin raakoja banaaneja. Julia söi yhden, irvisteli kivusta puoli tuntia, söi toisen ja hetken kärvistelyn jälkeen ilmoiti hoitajille, että hän on valmis lähtemään. Menimme alakertaan, saimme lääkkeet ja ohjeita tulevan varalle. Alasalissa tapasin khmerhoitajan, joka oli tuijottanut minua hyvin vihaisena. Puristin hänen kättään ja pyysin anteeksi typerää käyttäytymistäni. Ensimmäistä kertaa niiden kolmen vuorokauden aikana, jotka olimme sairaalassa viettäneet, hän hymyili. Nostin käteni korkealle pääni yläpuolelle – niintehdään yleensä vain korkea-arvoisille henkilöille, kuten munkeille – ja kumarsin paikallisen tervehdyksen. En tiedä nauroivatko kaikki sairaalasalissa olleet ystävällisyyttään vai minun typeryydelleni, mutta ainakin eleeni herätti hyvää mieltä. Perillä guesthousella tunnelma oli lämmin. Jem ja Kathy olivat helpottuneita nähdessään meidät ja istuimme parvekkeella pari tuntia pelkästään jutellen. Julia tosin nukahti välillä ja on viettänyt Tirsamaassa koko iltapäivän. Hyvä niin, 24 tunnin oksentelu laittaa kehon koville. Sairaalalaskumme oli yhteensä 295 dollaria. Siinä on epäilemättä länkkärilisää, koska sairaalat tietävät vakuutusyhtiöiden kattavan kaikki kulut, mutta silti. Miettikääpä tuota summaa suhteessa kambodzhalaisten keskituloon, joka on 250 Yhdysvaltain dollaria. Tähän liittyen haluan puhua asiasta, joka on alkanut kyrpiä minua kuukausi kuukaudelta pahemmin. Se on takaisin luontoon -hipit. Nämä ihmiset ihannoivat varauksetta primitiivisempiä kulttuureja ja kehitysmaita, koska niissä ihmiset ovat vielä ”aitoja tyyppejä” eikä ”kaikki pyöri sen kolikon ympärillä”. Samat ihmiset halveksuvat länsimaisia yhteiskuntia ja niiden kehitystä – kaikkien pitäisi palata pieniin, omavaraisiin agraariyhteisöihin, ihan kuten kehitysmaissa. Nämä ihmiset tulevat Laosin ja Kambodzhan kaltaisiin maihin ja kokevat ne paratiiseina. Se on ymmärrettävää, koska nämä ihmiset nauttivat pelkästään maan makeista hedelmistä – halvoista hinnoista, rennosta meiningistä, kauniista rannoista ja vapaasta huumausainekulttuurista. Se on sinänsä täysin ok, sillä he tuovat maahan kipeästi tarvittavaa valuuttaa. Ongelma alkaa muodostua siinä vaiheessa, kun nämä samat ihmiset palaavat kotiinsa ja alkavat hehkuttaa miten kaikki oli niin mahtavaa ja ihmiset uskomattoman lungeja – kyllä tämä länsimainen oravanpyöräkansa on niin hukassa, voi hellanlettas (tähän olen syyllistynyt toki itsekin). Mutta nämä ihmiset eivät koskaan vaivaudu katsomaan pintaa syvemmälle, he eivät näe kolikon kääntöpuolta. Sillä puolella ihmisen henki on halpa ja ihmisarvo usein tuntematon käsite. Tärkeintä on valta ja mammona, ei se miten ne hankitaan tai miten niitä hyödynnetään. Heikko on tuomittu olemaan ulkopuolinen ja muiden varassa koko elämänsä ajan. Ennen kuin avaatte suunne kehitysmaiden ihanuudsta, muistakaa se, että täällä köyhän viljelijäperheen isä saattaa joutua tekemään valinnan: joko yksi lapsi kuolee, koska häntä ei viedä sairaalaan tai muu perhe näkee nälkää, koska terveydenhuollon kulut ovat niin suuret. Mr. Phaon perheeseen kuuluva poika oli keuhkokuumeessa vuosia sitten ja teki kuolemaa. Phaon bungaloweilla tuolloin yöpyneet Maurice ja Veronica maksoivat hänen lääkärilaskunsa. Poika parani ja selvisi. Sairaalalaskun hinta oli 20 dollaria. Jokainen voisi miettiä myös sitä – kaljakeissin hinta on ihmishengen hinta. Jatkuvasti tiellä voi nähdä skoottereita, joita ajaa vanha valkoinen mies ja kyydissä istuu nuori khmernainen. Naapurihuoneestamme tulee joka aamu ulos kalpea, pistäväkatseinen mies ja hetkeä myöhemmin khmerneito. Pervertikkoja, pedofiilejä ja huorissaramppaajia tuntuu olevan kaikkialla. He kaikki näyttävät samalta: yli viidenkympin oleva ikä, repsahtanut fysiikka, kaikista kohdistaan jollain lailla pielessä oleva vaatetus ja kaikin keinoin normaaliuteen pyrkivä mutta kuitenkin pakotettu oleminen ja elehtiminen. Koko heidän habituksensa kielii yhdestä asiasta: jostain syystä he eivät ole kykeneviä normaaliin parisuhteeseen. He ovat hyvin kaukana aidosti rakkautta hakevista vaimonetsijöistä tai yhtenä yönä kokeilunhaluiseksi Bangkokin tyttöbaareissa heittäytyvistä reissarinuorista. Jostain sen vain tietää. Kolmen minuutin kävelymatkan päästä löytyy kaksi pizzeriaa nimeltään Happy Herb Pizza ja Ecstatic Pizza. Guesthousemme säännöt kieltävät huumeet, mutta silti terassilla leijailee jatkuvasti paksu savuverho. Täällä mikä tahansa on mahdollista, jos kyhnyä vain löytyy – miettikää sitäkin. Tämän pitkän raapustamisen päätteeksi on parasta sanoa jotain mukavaa. Ja se on se, että välittömästi sairaalasta päästyämme oloni muuttui kodikkaaksi ja rauhallisesksi – tuntui, että kaikki on täysin normaalisti. Ja se on äärimmäisen hyvä merkki ottaen huomioon kaiken viimeaikaisen epäilyni ja toivottomuuteni. Olen sittenkin tien päällä kotonani. SEURAAVA OSA ENSI VIIKOLLA!

Avainsanat: sihanoukville sairastuminen moottoripyöräily kambodzha biitsi angkor öisin ääni äijä ystävä yrittää ympäri ylivieska ylitse usa vuorokausi voittaa voimakas voi vihainen viettää vieras viedä vesi vetää vauva vatsa vara varaa vapaus vanha valuutta valta valmis valkoinen valinta vakava vaikuttaa vaikea vaihtoehto vaihtaa vaihe uskoa usko unohtaa ulkoasu täydellinen tässä tänne tyytyä tyttö tyhjä tutustua tupakka tuomita tuntua tunti tuntematon tuntea tunnelma tuktuk totaalinen tosiasia tori toistuva toiminta tila tilanne tietää tieto tie terveydenhuolto terassi teoria teksti tarvita tapahtuma tapahtua taivas säännöt sääli sänky synkkä syke suuri suu sunnuntai small sisätila sininen silmä siisti seuraava selvittää sekunti seikkailu sattua satama sataa sanoma sandaali sairaala sade saapua saari räjähdys ruskea ruoka route rikollinen reppureissu rengas reissu ravintola rauha ranta rakkaus rakentaa pöytä päästä pää pääministeri päivä pyöri pyytää pysyä puristin puoli puhua puhelin portti poika poikkeus pohjoinen pohja pizza pitää pitsa piste pirkka pimeä pilvi piikki pieni phnom phaon perhe penkki pelottava pelko pekka parveke parisuhde pari paratiisi palaa palata paksu pakata paikka paikallinen paita pahoinvointi paha paahtaa ottaa oranssi onnistua ongelma omituinen olo olin ohje näyttää nälkä näköinen näkyä nähdä nuori nukkua normaali noita niska nimittää neste nenän national napata muuttaa muut muu musta musiikki muodostua mukava mr monenlainen mitä minä miettiä mies mieli mieleni metri merkki merkintä me maurice matka matkailija maski marssi maksoivat maksaa maisema maa maaseutu maailma löytää aurinkolasi lääkäri lääke länsimainen lämmin lähteä lähde luonto luoma lukko loputon lopullinen liivi liikenne levy leipä lasillinen lapsi laittaa laiton köyhä käydä kävely kävelymatka kävellä käsi käsite käsissä kyyti kyttä kysymys kylmä kuva kuulua kuukausi kutsu kuski kuolema koti korkea kontrasti kolmas kolikko koko kokea kello kirjoitus kirjoittaa kipu kiinnostavaa khmer keskustelu keskusta keli keino keho kehoa kehitys kehitysmaa kaupunki kaunis kauneus katu kattava katsella kassi kama kala kaivata kaakko julian julia joutua jokainen johtava jem jatkaa jalka itä isä istua iso inho iltapäivä ilta ikä iho ihminen ihmisarvo ihmetellä häpeä häntä hän hymyillä huume huone huomata hukassa hoitaja hoitaa hinta hieno hiekka herätti henkinen henki heittää heitin heikko hehkuttaa hedelmä havaita harmaa halpa halli hahmo globaali fysiikka fiilis esittää elämä don dollari dd clinic bussi bongata beach bangkok auttaa antaa alakerta alaikäinen aktiviteetti ajatus ajaa ainoa aiheuttaa aasia aamuyö aamu aalto


blogivirta.fi