Tänään on 26.09.2018 05:29 ja nimipäiviään viettävät: Kuisma ja Finn. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Nimmari reissussa:

Reppureissu Aasiaan II, osa 3

Julkaistu: · Päivitetty:

13.3.2010 Lauantai klo 8:00 Don Det, Laos Jälleen kerran ylös punkasta pienen darran kera. Onneksi yhdistelen riippumattoa, kylmää kokista ja leppeää keliä. Sitäpaitsi, eilinen oli, mikäli mahdollista, vieläkin hauskempi päivä kuin edellinen, joten pieni kohmelo tekee vain hyvää. Tuntuu jopa ansaitulta maksulta. Eilen aamupuuhien jälkeen vuokrasimme Julian kanssa pyörät aikeenamme kiertää saaren ympäri pohjoiskärjen ja länsirannan kautta. Emme päässeet kauaskaan, kun Liisa ja Lotta heiluttelivat meille ravintolan pöydästä. Kuulumistenvaihdon ohessa vaihdettiin dollareita kipeiksi. Pohjoiskärjessä tavattiin Joachim ja Jürgen, saksalainen tehokaksikkomme – kun saari on näin pieni, alkaa tuttuja tulla vastaan. Pyöräilyyn DD ei sen sijaan ole pieni vaan juuri sopiva. Kurrailtiin alas länsipuolen tietä, joka oli melkein autio. Polttavasta lämmöstä holimatta kesäinen rullailu uskomattomissa maisemissa ja eksoottisen äänimaton keskellä oli hyvin mieltätyynnyttävää puuhaa. Saapuessamme Don Khonille menevälle sillalle huomasimme pari pikkupoikaa, jotka olivat meistä hyvin kiinnostuneita. Voi sitä hersyvää, viattoman lapsennaurun määrää kun Julia näytti nassikoille heidän kuviaan kameran näytöltä. Annoimme heille kiinanshakkipelimme ja luotimme siihen, että he keksivät säännöt itse. Päivän kulutin ravintolassa tintaten palauttavaa olutta ja keskustellen aussipariskunnan kanssa. Kerrassaan uskomaton kaksikko: Maurice oli parikymmentä vuotta sitten palannut Saigoniin – katsomaan onko hänellä siellä lapsenlapsia. Veronica puolestaan on aikanaan liftannut Englannista Australiaan – matkareitin varrelle osuivat mm. sellaiset valtiot kuin Iran, Irak ja Afganistan. Juuri tästä matkailussa on kyse: tavata äärimmäisen monenlaisia ihmisiä ja kuulla heidän elämäntarinansa. Pari päivää sitten keskustelin saksalaisen kanssa, joka oli todistanut Berliinin muurin sortumisen ja nyt heitän läppää (ja vittuilen) Vietnamin sodan veteraanin kanssa. Aikamoista. Päivällä kävin lyhyesti uimassa ja loppuilta – aina puolille öin saakka – kului ravintolassa keskustellen, juoden ja syöden. On huvittavaa (ja helpottavaa) huomata, että näinkään kokeneiden kulkijoiden kanssa ei tarvitse itse olla kummoinenkaan reissuruuna eikä omilla ”eksoottisilla” kohteilla leveily auta mitään. Meikäläinen onnistui saamaan muutamaan otteeseen seurueen ulvomaan naurusta kertomalla omista kommelluksistani Suomessa armeija-aikana, lukiossa ja niin edelleen. Tärkeää ei ole kilometrit vaan toisten huomioiminen ja hyvien tarinoiden kertominen. Ja tähän liittyen pieni nillitys: eilen Vilhon ja Tiinan seuraksi saapui kaksi nuorta suomalaismiestä (joiden nimiä en kuollaksenikaan muista, olisiko ollut Lauri ja Ron Howard) – täysin ok tyyppejä kaikin puolin, ei siinä mitään. Mutta kyllä se meikäläistä hieman hävetti, kun neljä suomalaista puhuivat keskenään koko illan suomea, vaikka seurueen yhteiskielenä käytettiin poikkeuksetta englantia. Se on perkeleen epäkohteliasta enkä muutenkaan ymmärrä sitä, miksi haluaisin Laosissa jutella pelkästään suomalaisten kanssa – etenkin kun ravintola on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisimpia persoonia ja heidän elämäntarinoitaan. Loppuu se jännittäminen omasta kielitaidosta ja väännetään sitä sosiaalisuussäädintä vähän isommalle, vaikka se aluksi vähän ikävältä tuntuukin! Ai niin, Phaon bungaloweille on muuttanut yhdeksi yöksi kaksi nuorta japanilaistyttöä. He ovat niin herttaisia viattomuudessaan ja innostuneisuudessaan, olipa puhe sitten Narutosta, Kiira Korvesta (kovia faneja olivatten) tai potentiaalisesta Japanin vierailusta. Wercome, wercome! Ja niin! Läheisen King Kong-ravintolan valtava lemmikkikäärme on karannut – mahassaan lukuisia munia valmiina muodostamaan Don Detille kuristajakäärmeiden luonnonvaraisen kannan. 15.3.2010 Maanantai Aamupäivä DD, Laos Poikkeuspäivä! En aloitakaan kertomalla edellispäivien tapahtumista vaan tästä aamusta, joka oli...no, poikkeuksellinen. Heräsin noin seitsemän maissa, aikeenani oli alunperin jumitella rauhassa hammokissa ja katsella päivän valkenemista ja saaren heräämistä kuten aiempinakin aamuina. Vilkaisu yläviistoon kuitenkin torpedoi suunnitelmani: viime yönä bungalowillemme pesiytynyt valtava rukoilijasirkka (joka seurasi taskulampun valoa katseellaan yöllä, kuumottava otus) kökötti edelleen kurkihirressä eikä sen pudotusalueelle parkkeeraaminen oikein houkuttanut. Siunattu ötökkä kuitenkin pisti meikäläisen toteuttamaan vaihtoehtoista tuumaa: vaihdoin taskullisiin fisuihin, pakkasin röökiaskin ja Coltin minigrippiin ja nappasin ravintolasta traktorinrenkaan kainaloon. Lähdin tallustamaan kohti DD:n pohjoiskärkeä. Muut falangit olivat vielä krapuloissaan makaamassa, joten koko aamuauringon oranssiksi maalaama maisema oli yksin minun. Joen itäpuolen watista kantautui kovaäänistä messuamista ja tiet olivat täynnä kouluun kiiruhtavia lapsia. Oppilaitoksen pihalla pikitukat pelasivat futista piikkilangan ympäröimänä ja uneliaat lehmälaumat vaeltelivat poluilla. Saavuttuani pohjoiskärkeen heitin MyTuben veteen ja aloin hiljalleen lipua Mekongia alavirtaan. Omistin koko joen: yhtään länkkäriä ei ollut samoilla vesillä, ainoastaan paikallisten kalastajaveneitä. Katselin uskomattomia maisemia, kuuntelin saaren havahtumista uuteen kuumaan päivään, polttelin tupangia ja ohjailin kumijollaani rauhallisesti seesteisille reiteille. Puolimatkassa jouduin nousemaan maihin välttääkseni kuraiset ja leväiset seisovan veden matalikot. Kävelin pienen luodon toiselle puolelle ja hyppäsin leveämmille vesille. Mekong oli tässä kohtaa jo suhteellisen leveä ja virrat vauhdittivat minut nopsaan Mr. Phaon kotirantaan. Noustessani ylös olin puolipökerryksissä paitsi väsymyksestä ja auringonpaisteesta, myös käsittämättömän mahtavan jokimatkan takia. No, päästyäni sitten takaisin bungaloweille kävin moikkaamassa Juliaa ja ausseja raflassa ja menin sitten bungalowiin vaihtaakseni kuivat vaatteet. Yrittäessäni päästä ulos huomasin oven olevan lukossa. Tuumasin että jahas, jospa salpa on jotenkin loksahtanut itsestään paikalleen. Avasin jo sivuikkunan ja pohdin hetken hyppäämistä, mutta päädyin kuitenkin huutamaan Julialle. Hän tuli paikalle voitonriemuisa ilme kasvoillaan ja kysyi, että miltäs nyt tuntuu. Ravintolasta kaikuvan naurun perusteella kupletin juoni alkoi selvitä: olin lähtöinnostuksissani lukinnut Julian bungalowiin - tämä oli herännyt hirvittävään vessahätään ja huomannut, ettei pääse ulos. Nauruunsa tikahtunut Maurice oli vapauttanut vangitun neidon ja yhdessä nämä riiviöt olivat päättäneet lukita minut sisään. He olivat seuranneet säätämistäni ravintolasta käsin kuin parastakin sitcomia. Näiden tapahtumien lisäksi sitten viimeisen merkinnän on tapahtunut seuraavaa: olen leikkinyt pienen possun kanssa, nähnyt upeita vesiputouksia, spottaillut upeita trooppisia jokikaloja, kurraillut pitkin viidakkopolkuja, kiipeillyt veden siloittamilla tulikuumilla kallioilla, syönyt tuoretta kookospähkinää, kuullut lukuisia hervottomia tarinoita, lauleskellut riippumatossa ja uinut kalliouima-altaassa. Tästä voi lähteä etsimään vastausta kysymykseen, joka minulle aika-ajoin esitetään: miksi reissaat? 16.3.2010 Tiistai 10:26 DD, Laos Leppoisa olostelu jatkuu – hammokista ravintolaan ja takaisin. Eilispäivänä sain nauttia paitsi Major Mauricen loistavasta läpästä (ja yrityksestä tökätä minua persereikään kepillä bungalowin lattialautojen alta), myös leivästä lämpöhalvauksesta. Arvioin jokimatkan pituuden hieman persielleen – virta oli paljon vaisumpi kuin odotin, enkä ottanut mukaan sen kummemin päähinettä kuin vesipulloakaan. Aurinko ehti yllättävän korkealle matkan aikana ja porotti suojattomaan nuppiini parin tunnin ajan. Seuraillessani Jemin ja Kathyn bungalowin suurta spideroa tunsin kroppani hehkuvan kuumuutta ja ravintolassa en ollut pysyä enää tolpillani. Tunnistin oireet heti ja menin bungalowiin, riisuin ylimääräiset roinat päältäni ja otin tunnin nokoset tuulettimen alla. Herätessä olo oli suhteellisen normaali ja ilta kului tuttuun tapaan ravintelissa – tällä kertaa tosin ylimääräisenä (ja sanon nimenomaan ylimääräisenä) tekijänä oli kolmen ranskalaisen seurue, jotka ”yllättäen” puhuivat vain keskenään. Kaikki tämän pikkuyhteisömme kokeneet reissaajat karsastavat ranskalaisia, koska he ovat usein röyhkeitä, töykeitä ja ylimielisiä. Ja kyllä itseänikin hieman kypsytti, kun sammakkopariskunta pisti perinteiseen kolonialistityyliin Mr Phaon – joka on ehdottomasti ISÄNTÄ – kantamaan hedelmälassit bungaloweille kuin nuoren tarjoilijapojan. Ei sinne ravintolaan nyt niin pitkästi ole, perkele! Ehkä on jossain vaiheessa tarpeellista laittaa Mauricen minulle antama lempinimi FPS (Finnish Phantom Shitter) vastaamaan paremmin todellisia tekojani. En suostu olemaan ranskalaisrasisti, mutta on se silti jännää, että kaikilla on samanlaisia kokemuksia nimenomaan ranskalaisista. Ja niin, minullahan on reissun ensimmäinen räjähtävä ribanotsiv. Kahdesti olen posliinin yllä käynyt päkistämässä ja kummallakaan kerralla huolellisesta tähtäämisestä ei ole ollut mitään hyötyä, vaan kakka on singahdellut iloisesti tasan sinne minne se itse haluaa – yleensä suhteella puolet pöntössä ja puolet pöntön lähiympäristössä. Ei siinä mitään, kyllähän klosetti vodalla putsaantuu, mutta kahdesti toistunut paskanpesutuokio polttavassa helteessä ei ole niitä vetävimpiä tapoja aloittaa päivänsä Laosin eteläkärjessä. 17.3.2010 7:20 DD, Laos Siitä puhe, mistä ei todellakaan puute – vatsavaivoista. Ravintolaan muodostunut kuuden hengen kommuunimme (Kathy, Jem, Maurice, Veronica ja me) pohti jo nimeä (The Shitters, Mr. Phao's Shitters Club), sääntöjä (täytyy olla todistettavasti kerran paskantanut housuunsa) ja niin edelleen, kun havaitsimme jatkuvasti keskustelevamme vatsan toimintoihin liittyvistä asioista. Ja pakko on jatkaa samalla teemalla: kolmas kakka oli eilen sen verran siedettävä (koska se osui kohteeseensa), että ajattelin ripulin olevan tuomittu häviämään tämä kamppailu. Sitten pöytään lyötiin villi jokerikortti. Yritin mennä rantaan kuvailemaan, mutta vatsani tuntui yhä aralta ja fiilis oli heikko. Päätin nopsaan tsekata pellon valotilanteen ja painua hammokkiin parantelemaan kuplivaa kurimustani. Phieng (Phaon tytär) huomasi minut matkallani pelloille ja huikkasi minut sisälle. Koko perhe isäntää ja isoäitiä lukuunottamatta istui ruokapöydän ääressä. Minun piti hakea myös Julia paikalle ja hieman pelokkaina lähdimme einestämään – Juliakin nimittäin oli aamupalan jälkeen heittänyt spontaanit laatat. Ensiksi hyvät: oli oikeasti mahtavaa päästä Phaon perhaan kanssa samaan ruokapöytään. Tunsin kuuluvani tähän yhteisöön – tunne, josta ei ihan joka reissulla (eikä joka reissaaja) pääse nauttimaan. Phieng vahvisti tämän sanomalla, että me kaikki pitkäaikaiset vieraat kuuluimme heidän perheeseensä. Phaon appikin toivoi meidän jäävän vielä pidemmäksi aikaa. Hauskaa piisasi, läppä lensi ja tarjolla oli monenlaista herkkua kotitekoisiin riisikakkuihin saakka. Kerrassaan mahtava kokemus, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois. Sitten pahat. Vaikka ruoka olikin hyvää, en todellakaan ollut vatsani puolesta valmis moiseen ruokailuhetkeen. Jokikala maistui varsin mutaiselta, mutta se oli pientä verrattuna papaijasalaatin polttavaan tulisuuteen: vesi valui silmistä ja poltti niin perkeleesti (mikä nauratti muita järjettömästi), mutta syötävä oli koska tarjottiin! Lisäksi ympärillä pyörivä kärpäslauma ja koko päivän kestänyt polttava lämpö tekivät syömisestä todellista työtä. Ja lopuksi ne rumat. Olisi pitänyt tehdä kuten Julia, eli keskittyä niihin ei-polttaviin aterian osasiin. Mutta ei – huitelin vulkaanista salaattia naamariin kymmenen kertaa enemmän kuin kohteliaisuuteen olisi vaadittu. Koko illan vatsa haki tasapainoa sitä kuitenkaan löytämättä. Malarialääkettä napatessani se sitten alkoi: perseen makuinen lääke ei mennyt taaskaan alas ja tullessaan ulso se nappasi mukaansa vatsalaukun päällimmäisen sisällön – suoraan hyttysverkkoon ja sängylle. Siinäpä alkoi sitten kaikkien aikojen siivousoperaatio, jonka yhdessä vaiheessa huilautin koko pakin sisällön ropisevana kuurona jätesäkin pohjalle. Onneksi Veronica äkkäsi pihalta ämpärin, jossa Julia pesi yrjöni veks verkosta. Sitten vain purjoiset kamat pihalle, hyttysmyrkkyä sängynpäätyyn torakkakarkotteeksi ja unta palloon. Ei ollut niitä hauskimpia mutta takuuvarmasti muistettavimpia iltoja koskaan. Nyt jatkan hedelmädieetin tiputtelua mahaan ja yritän pistää pakin kuntoon. Hyvältä näyttää tähän mennessä. 19.3.2010 Perjantai klo 12:00 Bussi Phnom Penhiin, Kambodzha Ennen kuin voi alkaa uuden matkaosuuden, täytyy edellinen laittaa jollain lailla nippuun. Keskiviikkopäivästä en muista mitään erityistä, paitsi mystisen tsekkimiehen saapumisen Mr. Phaon bungaloweille. Kävin tämän jokseenkin persoonallisen kaverin kanssa kuvaamassa auringonlaskua ja loppuilta kului ravintolassa jauhaen – illan hauskimpiin hetkiin kuului tsekin tokaisema motiivi maailman kiekkaamiselle: ”I'm looking for a woman. But I'm not looking for a fuck. I'm looking for a wife”. Seuraavan päivän aamuna heräsin 6.15 ja päätin toteuttaa suunnitelmani. Ensimmäinen reissumme vesiputouksille ei mennyt kovin putkeen, koska emme syöneet kunnolla ennen lähtöä ja lähdimme liikkeelle silti liian myöhään, jolloin aurinko ehti liian ylös. Julia ja Kathy olivat sanoneet lähtevänsä mukaan, mutta eipä neitejä pihalla paljoa näkynyt. Eipä siinä, tuumasin, ja heitin laukun selkään. Hyppäsin kurran selkään suuntanani Li Phin vesiputoukset. Olin aikaisen ajankohdan vuoksi aika pitkästi ainoa valkonaama hereillä ja sain kaikessa rauhassa sotkea pitkin polkuja ja roivia valokuvia – ehdin jopa kerran eksyä saarelle, tosin kyse oli vain 200 metrin harharetkestä. Kävin kuvailemassa vesiputouksia (vesimäärä ei ollut kovin kummoinen, mutta nätti aamuvalo pelasti paljon) ja suuntasin kohti luonnonpyhäkköäni. Oli mahtava fiilis polkea yksinään rutikuivassa viidakossa ja kuulla kaikenkokoisten matelijoiden kiiruhtavan pois hullun pyöräpojan tieltä. Saavuin viidakkopolun kätköstä suuren hietikon ääreen. Aloin kävellä vielä viileää santaa alaspäin ja saavuin pieneen kallioiseen poukamaan. Istuin kaikessa rauhassa alas, kuuntelin kosken kuohua sekä viidakon lintujen laulua ja polttelin rönssiä. Puhalleltuani hetken raskan matkan päätteeksi tankkasin vettä ja annoin itseni rauhoittua täysin. Siihen ei tarvittu sen kummempaa yrittämistä, toisin kuin kotimaassa. Sitten heitin turhat kostuumit veks ja sukelsin kiviseen laguuniin. Ja vedessä, järjenvastaisen kaunista maisemaa katsellessani, ollessani täysin yksin – se tapahtui. Koin jonkinlaisen valaistumisen, erityisen hetken, jota en osaa selittää. Ja juu, tämä kuulostaa hyvin hipiltä ja trävelleriltä. Mutta niin vain tapahtui. Tunsin olevani osa koko maailmaa, koko ekosysteemiä, koko universumia. Ymmärsin olemassaoloni, ymmärsin kuuluvani juuri tähän missä sillä hetkellä olin – en pelännyt kuolemaa, en huomista, en mitään. Yleensä en osaa tuntea ja kokea asioita ilman, että alan välittömästi analysoida niitä. Tuona hetkenä kuitenkin vain OLIN enkä tehnyt mitään muuta. Rauha, hiljaisuus, maiseman uskomaton kauneus, veden viileä syleily – kaikki tuo teki minut hyvin nöyräksi ja kiitin Luojaa tästä ihmeellisestä maailmasta. Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa hyvin mahtipontiselta (kuten minulla on usein tapana), mutta en yksinkertaisesti osaa kuvata tuota tilannetta mitenkään vähäeleisemmein. Menkää itse kokemaan, niin ymmärrätte mitä tarkoitan! Päivä meni riippumatossa ja ilta ravintolassa. Tinttasin raivokkaasti olutta, jotta välttyisin ajattelemasta Don Detin jättämistä jälleen kerran. Tsekkikaveri palasi bungaloweille myöhään illalla ja rukoilijasirkka lensi täysin vauhdein meikäläisen lärviin, mutta muita muistikuvia illasta ei juuri ole. Ja aamullahan se oli edessä – kamojen pakkaus ja ystävien hyvästely. Jem ja Kathy sentään lähtivät kanssamme samaan suuntaan, mutta silti piti käydä läpi haikeita hetkiä. Piti hyvästellä Phieng, tuo Don Detin tuleva tähtikokki. Piti hyvästellä Veronica, tuo kovapirrisin koskaan tapaamani reissumimmi. Piti halata Mauricea, tuota ammattitappajan näköistä karhumiestä, joka kutsui minua aina nimellä ”The Finn” ja jonka joka toinen tarina alkoi ”When I was in Vietnam war...”. Ja tietysti vaikeimpana kaikesta, hyvästellä Mr. Phao. Tällä kertaa ei jäykistelty vaan vaihdettiin länsimaiseen tyyliin miehekkäät halaukset! Phao antoi meille neljälle lähtijälle buddhalaiset onnennauhat ( joka itseltäni irtosi vasta 13.6.2011) käsivarteen tuomaan onnea seuraaviin koitoksiin. Ja niitähän meillä riittää, mutta nyt meitä yksinkertaisesti suojelee Phaon järkkymätön huolettomuus. Bussimatka on kestänyt 1,5 tuntia ja kestänee varmasti vielä triplasti enemmän. Aiemmasta poiketen suuntanamme on nyt Phnom Penh – kerron myöhemmin miksi. Nyt olen kirjoittanut tässä maailman tärisevimmässä bussissa tunnin ja kädestä alkaa loppua poweri. Osaan 4 tästä.

Avainsanat: laos kaakkois-aasia yrittää ympäri yksin yhteisö woman war voi virta villi viileä viidakko vietnam vieras veteraani vesi verkko vatsa vastata valtio valokuva valo valmis vaihe vaatteet uskomaton uimassa tässä tyyppi tuomita tuntua tunti tuntea tunne tullessaan tuli tuleva toteuttaa tiistai tiina tie tekijä teema tavata tasapaino tarvita tarjota tarina tapa tapahtuma tapahtua sääntöjä säännöt sänky syötävä syödä syö suomessa suomi sota siunaus sisältö silmä seura selvitä salaatti saksalainen saapua saari ruokapöytä ruoka ron reppureissu reissu ravintola rauha ranta ranskalainen pöytä päästä päätyä päivä pyörä pyöräily pysyä puute puhe possu pohja piha pieni phnom phaon phantom perjantai perinne perhe pello pelastaa pari pallo palata pakkaus pakata paikallinen oppilaitos onni onko omilla olut olo olin oire näyttää näköinen nuori normaali neljä nauttia muut muuri muna mr motiivi monenlainen mitä metri merkintä meikäläinen me maurice makuinen major maistua maisema maa mahtava maanantai maalata maailma lääke länsiranta lämpö lähteä lukko lukio lotta lintu liisa leveä leppoisa lauri laulu laukku lauantai laittaa laatta käyttää käydä kävellä käsittämätön käsi kylmä kuvata kuunnella kuuma kuulla kuolema koulu kotimaa koski korkea kong kolmas koko kokemus kokea kello king kiira kesäinen keskittyä kaveria kaunis kauneus katsella kasvo kantaa kainalo jännää jutella juoni julian julia jokiu jem jatkaa japani isäntä iran irak ilta ilme hän huomata hullu hinta hiljaisuus herätä herkku hereillä henki helle heitin heikko hakea fuck fps fiilis fani esittää erityinen englanti don dd bussi bussimatka berliini avata autio australia aurinko auringonlasku ateria armeija analysoida allas ainoa aika afganistan aasia aamupäivä aamupala


blogivirta.fi