Tänään on 17.08.2018 12:15 ja nimipäiviään viettävät: Verneri, Verner ja Veronika. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Poem in Reverse:

Julkaistu: · Päivitetty:

Kenelle kirjaimet kuuluvat, tuuli ei tiedä vastata, himmentää, korjata, pyyhkiä. Kirjoitus etenee vasemmalta oikealle, esittäytyy kirjoitettavaksi, kankaalle ei näyttäisi olevan kirjoitettu mitään ja silti se sisältää kaiken kirjoituksen, kaiken mitä meille on ikinä opetettu. Väri on tapahtuman tavoin aina uusi, kirja vanha ja luettu kynän kanssa, käsi ohjaa viivaa, kirjoitus lankeaa kuin taipuu ruoho, pyyhkäisee pois, tekee itse ajan ja sen värinän näkyväiseksi. Olen potenut graafista syyhyä, kirjainten kuhisevat röykkiöt tahtovat muuttua kulttuuriksi, kun kukaan ei ole näkemässä alan kirjoittaa vasemalla kädellä, pimeässä. On se aamu jolloin kirjoitus alkaa ja ihan kaikki on vielä sanomista vailla. Niin kuin painolaki vetää ainejoukkoja, niin kutsuu Pariisi meitä puoleensa. Palasin takaisin omia jälkijäni, joita tuuli alinomaa kokosi ja hajoitti. Pehmeä harmaa hämärä ja puolikuun sirppi, Baudelairelta tuoksuvat seinäpaperit, onko minua maailmassa, sydän täynnä nimetöntä, skitsikirja kainalossa. Näytellä Pariisin kuvia niin kuin omiaan, tämä varjojen maalaamisen tekniikka, jäljitellä kallista sinistä käyttämällä halvempia väriaineita, näyttääkö se mikä silmin näkyy vaan se mikä on todellista. Hyvin pieniä koreita lintuja täällä on ja kaikkea. Ei huoli kömpiä, nouset vaan portaille ja ne kulkevat. El of opin de käyttämään Miten, ja de de the de of Rumaa de of the kaunista de los of de muista of of oikein of en. Tietosanakirjaa de kuvitettua de Leonardolla, artikkeli de koskeva de Kantia de kätkössä de de de of of the pitkä de of Rivi de of the hyllyssä de los of de de kodin de of of the de jossain de siellä. El of tuli de de de the Miten of minustakin de the ihminen, kauneuden to of ei de tajua, sur the vastustaja de, of heittäytyy the sytytellä de de of If of the heikko de de of of the runo de of the de of the ja de de of of the valmiina de the meissä of the de de of the paljon of tarvitse de the penseäksi de jos of the de. El taideteoksia de de the kirjoittaa of opettava de joustavuutta de Filosofista of the mieleisekseen, erikseen el maalarit de, valitsevat osan helmensynnyttäjän de de ja of the de los of de de runoilijat de of of the de of Of of of ovat of the de of the de of the jotka. Of mitään Ihmisiä de katsella de of IF of saa de of että of the de de los of de de siitä de of of the de of ei of maksa de los of de Of itse de Kauneus. Sur the tuskastaan puhuvan helmi, sur kuoleman of of the de de kuullut of of osterin de the joka of sur de the oma de jo of Joka. Rumaa käyttämään von ja von kaunista des oikein des opin von Miten, von muista von in. Rivi de pitkä de hyllyssä du kodin de tietosanakirjaa de kuvitettua de Leonardolla, d' artikkeli de koskeva de Kantia de kätkössä du jossain de siellä. Die tuli des minustakin von Miten ihminen kauneuden das sytytellä des paljon tarvitse von ei von tajua so auf dem vastustaja von heikko von runo von ja von valmiina von meissä penseäksi heittäytyy von jos. La taideteoksia de kirjoittaa d' opettava de joustavuutta de Filosofista mieleisekseen, erikseen le maalarit de ja du runoilijat de l' ovat, osan helmensynnyttäjän du valitsevat de jotka. Ihmisiä mitään von katsella von saa von, wenn von että von siitä von maksa von ei itse von Kauneus. Joka auf dem joka tuskastaan puhuvan von osterin des kuullut auf den helmi, auf dem oma kuoleman von Abl. Rumaa käyttämään de ja de kaunista de l'oikein de l'opin de Miten, de muista de l'en. Rivi de pitkä de hyllyssä du kodin de tietosanakirjaa de kuvitettua de Leonardolla, d'artikkeli de koskeva de Kantia de kätkössä du jossain de siellä. Les tuli du minustakin de Miten ihminen, kauneuden la sytytellä du paljon du tarvitse de ei de tajua, Si sur la vastustaja de heikko de runo de ja de valmiina de meissä, penseäksi heittäytyy de jos. La taideteoksia de kirjoittaa d'opettava de joustavuutta de Filosofista mieleisekseen, erikseen le maalarit de ja du runoilijat de l'ovat, osan helmensynnyttäjän du valitsevat de jotka. Ihmisiä mitään de katsella de saa de Si d'että de siitä de maksa de ei de l'itse de Kauneus. Joka sur la joka tuskastaan puhuvan d'osterin du kuullut sur les helmi, sur l'oma kuoleman de jo. Rumaa käyttämään di ja di kaunista del oikein del opin di Miten, muista dell'en. Rivi di pitkä di hyllyssä del kodin di tietosanakirjaa di kuvitettua di Leonardolla, artikkeli di koskeva di Kantia di kätkössä del jossain di siellä. Il tuli del minustakin di Miten ihminen, kauneuden lo sytytellä del paljon del tarvitse di ei di tajua, Se sul vastustaja di heikko di runo di ja di valmiina di meissä, penseäksi heittäytyy di jos. Il taideteoksia di kirjoittaa di opettava di joustavuutta di Filosofista mieleisekseen, erikseen il maalarit di ja del runoilijat del ovat, osan helmensynnyttäjän del valitsevat di jotka. Ihmisiä mitään di katsella di saa del Se di että di siitä di maksa di ei del itse di Kauneus. Joka sul joka tuskastaan puhuvan di osterin del kuullut sul helmi, sul oma kuoleman di jo. Miten opin käyttämään oikein kaunista ja rumaa, en muista. Leonardolla kuvitettua tuli ihminen, kauneuden tajua ei tarvitse paljon sytytellä, se on meissä valmiina ja ovat ne runoilijat ja maalarit, jotka valitsevat helmensynnyttäjän osan. Kauneus itse ei osterin puhuvan tuskastaan joka on helmi, on jo kuoleman oma. Paljon tietosanakirjaa kodin hyllyssä pitkä rivi, siellä jossain kätkössä Kantia koskeva artikkeli. Miten minustakin runo heikko vastustaja, jos heittäytyy penseäksi. Filosofista joustavuutta opettava kirjoittaa taideteoksia mieleisekseen, erikseen maksa mitään siitä että se saa katsella ihmisiä. Joka on kuullut jo runo kätkössä se pitkä on. Miten opin käyttämään oikein kaunista ja rumaa, en muista. Leonardolla kuvitettua tietosanakirjaa kodin hyllyssä pitkä rivi, siellä jossain kätkössä Kantia koskeva artikkeli. Miten minustakin tuli ihminen, kauneuden tajua ei tarvitse paljon sytytellä, se on meissä valmiina ja runo heikko vastustaja, jos heittäytyy penseäksi. Filosofista joustavuutta opettava kirjoittaa taideteoksia mieleisekseen, erikseen ovat ne runoilijat ja maalarit, jotka valitsevat helmensynnyttäjän osan. Kauneus itse ei maksa mitään siitä että se saa katsella ihmisiä. Joka on kuullut osterin puhuvan tuskastaan joka on helmi, on jo kuoleman oma. Piirrän pyökkejä pohdiskellen Pariisia, kauneutta jota ihmiset luovat tyhjästä, sitä mikä itsessään on valo, ruusuja yliluutnantti von Bressendorfille. Kirves on pantu puun juurelle, katse kuin lentoon pyrähtänyt lintuparvi, vihreä ja harmaa, siinä Pariisin värit. Sininen hetki hämärän langetessa, räikeän punaisten reklaamitulien liekkikaskaadi, edessä ja sivuilla kimaltelevat keltaiset, vaaleanpunaiset, punaiset ja vihreät lyhtyjen kuvajaiset värähtelevänä, äärettömänä valomusiikkina näyttämässä tietä ihmisten ja valon kaupungissa, köyhäin aarteet vesi, lyhdyt, hämärä ja kukkivat puut. Jokainen kertomus on vain ohut värikerros, sen joka oikeasti haluaa nähdä Marian häiden kultakullanpunaisen, sinisessä tilassa kelluvat tyhjät valtaistuimet, oikealle avautuvat kuutiot jotka leijailevat vastakkaiseen suuntaan avoimen suuren kuution päällä tai vasemmalle avautuvan kuutiotriptyykin jonka taustaa kuvioivat siniset soikiot, on paras sulkea silmänsä. Jotta sinisen valon näkisi, sitä ei saa katsoa. Runolla on unipuolelta lainattu kyky näyttää oma liukenemisensa. Niinpä lintu joka lentää etsimään uutta tuntemattoman syvyyksiin tiesipä se nimensä tai ei, on samaan aikaan vailla nimeä ja jotain paljon paljon enemmän kuin peipinen tai peiponen tai peponen. Käeltä owat leppälindu ja koiwulindukin parhaat tuoninsa oppineet, vähän niin kuin lintukirjoja selailemalla. Toisaalta on oltava kiitollinen sillä runoilija harvemmin pääsee ihailemaan työnsä tuloksia yhtä hyvin näkyvän kauneuden kuin korvin kuullun kannalta. Seuraavaksi joku tuomitsee: laulaa hyvin mutta puhuu huonosti. Samaa ei voi sanoa Vincentin kengistä, sitä paitsi maalauksista puhuttaessa on syytä muistaa punavalkosininen väriyhdistelmä on Ranskan lippu. Runoa miettiessä saa tavata kaikenlaista väkeä läheltä ja kaukaa, miten niin lyhyt aika voikin kestää niin kauan. Kukaan ei tiedä mitä tulee seuraavaksi tälle riville, elämä on totisesti kevät, sanat runoista pudonneita tähtiä, ei lakkaa kysymästä niiden merkitystä mieli, ajaa runoa kiinni, antiikin palasia, kevään ääniä maailman kieliopeista. Parempi soittaa vaan ja selittää vasta sitten mitä on. Kauniin lähellä on vaikea elää, lintuja mahdoton vaientaa. Mutta mitä on tämä lintujen jatkuva tarkkaaminen, kauneus joka tuottaa melkein taivaallista mielihyvää ja jonka sanotaan tukipisteen tavoin auttavan ihmistä joka yrittää ratkoa kiperän ongelman: miksi ellipsi on kaunis eikä rumaa tienmutkaa ole olemassa. Joka on nähnyt linnun omin silmin, on kuoleman oma, siksi sitä tavoitellaan, muuttumisihmettä joka nostaa ihmisen uudelle elämisen tasolle, olemassaolon raskaiden ehtojen yläpuolelle. On sana lintu kirjaintensa summa ja rakkaus tietää runon tekemistä. Väri muistaa valon, ajan harmaat alueet ja kaikki kauniit kirjaimet, mitä tekevät ne pimeässä. Kävelevät varpaanjälkensä A     E     K     N     V     U     H     I paperin laidasta laitaan. Jos mustat niin kuin muste on maa ja taivas tullakseen rakkauden arvoiseksi on siirryttävä hyveen tielle mutta miksi pitää kiirettä tai nostaa lukemisen tahtia kun tekstin merkillisyys on ilmestys jonka tarkoitus jää täysin avoimeksi tällaisessa nurinkurisessa järjestelmässä jossa ei päästä yksimielisyyteen edes synnin kuvaamisen kauneudesta on runoilijan asema niin ja näin ja jos virheet ovat yksin mestareiden tekemiä mihin voi enää luottaa kun kaipaa tietoa miljööstä ja epookista kaikkien talojen kaikista kerroksista ja tarjolla on pelkkää kosken pauhua pilkkopimeää myrskyn kaatamia puita ihmisiä jotka ovat kauniita ja yleviä aina vain tunteita ikään kuin maailmassa ei muuta olisikaan Kun Apollo tekee luontoretken silmä ajattelee vapaasti kauneus saa alkunsa tyttölinnun silmässä peili minun kielelleni kieli minun peililleni näillä silmillä Nefertiti puhuu näkee muistaa katsoo sisään ja ulos sanat paljastavat alkuperänsä odottamattomia vieraita joiden ei tiedetty olevan muuttavat tarinan kokonaan toiseksi ellei heitä poisteta tarinasta tai yritetä jatkaa ikään kuin mitään ei tapahtunut olisi muistivirran kierto ylitysten ja keräilyn liike viivytyksen ja eron asemat pidätetyt sanat heräävät eloon toistensa seurassa sattuma käännetty järjestys häivytykset poistot kentät sarjat tuottavat kudelman joka vaikuttaa kaikuna havaintoihin niistä materiaalin valinta löydöt linkit kielihiukkasten liike liikkeen näkyvä ja näkymätön järjestys leikkaavat toisiaan saattelun ja vastaanoton suunnassa alkuperä alkuperän alku jäljet ennen kirjoitusta uurteet satunnaisen järjestyksen rakenteessa kuviot vedenkalvon särkyvällä rajalla toiminta ja äänet kelluvat kuultokuvan ja näkökuvan kaksoisrakenne veden liruna kirjainten mistä tietää onko kuningaskalastaja luojan vai runon lintu voiko runon lintu laulaa popsia maalattuja rypäleitä pitää tarkasti miettiä miten taide eroaa erotetaan todellisuudesta ovat musiikki ja maalaustaide sen takia hyviä valmentajia runouden oikeaan ymmärrykseen ihmisten keskisessä seurustelussa arvoitus lauselma kasus memorabile satu vitsi minkä sille voi että sanalla runouden siivekkäillä kevyillä joukoilla on aina kuljetettavanaan älyn kuormastokolonna että runous muihin verrattuna on raskas aselaji kielen ja sanan olemukseen kuuluu jokin määrä loogillis-kielellisen ajatuksen painavuutta niin kuin on luomisunen kuva silta kahden teon välillä saksaksi se on jäälintu kuka laskee lintujen sulat muisti vai ajatus kuka välittää millaisia kuvia ne mielellään katsovat meilläpäin tuo punatulkun kokoinen lintu säihkylintu íspida istuu veden partaalla jollakin oksalla seipäällä tahi veneen laidalla säihkyvän värikäs höyhenpuku välkehtii koboltinsinistä smaragdinvihreää vatsapuoli ruosteenpunaista leuka ja kurkku kellanvalkeat punaiset koivet pitkä nokka lyhyt pyrstöntypykkä sukupuolet ovat samanväriset pitkiä aikoja voi lintu kyyhöttää liikkumattomana tähystyspaikallaan sieltä se tulla huristaa surisevin siivenlyönnein pitkin vedenpintaa pitkä järeätekoinen nokka ja mitätön pyrstöntypykkä pistää silloin silmään myös sinikimalteinen selkä tavallisimmin se huutaa terävästi ja läpitunkevasti tiit joskus monta kertaa peräkkäin sen voi myös kuulla esittävän jotain laulun tapaista toistuvaa ääntelyä trip ja kiukuissaan kähehtiä kurkustaan soitimella koiras lentelee perhosmaisesti kuin viherpeippo laululennossaan laulaa tällöin visertäen ja livertäen ja äityy välillä hokemaan kutsuääntään tiit tai lentää mieletöntä vauhtia ympyröiden ja kahdeksikkojen muotoisia kierroksia ja ajella naarastaan kaukanakin vedestä edelleen voivat molemmat puolisot istua kumartelemassa ja niiailemassa toinen toisilleen koiras silittää välistä naarasta nokallaan ja ruokkii sitä jyrkkään hiekkatörmään veden äärelle linnut kaivavat vuorollaan jopa metrin pituisen käytävän ja sen päähän pyöreän kammion kalanruotoalustalle naaras munii viisi tai kymmenenkin munaa valkeaa ja miltei pallonpyöreää poikaset syntyvät maailmaan aivan alastomina lintu elää pääasiassa pikkukaloilla mutta syö myös vesihyönteisiä niiden toukkia ja äyriäisiä syöksyy saaliinsa kimppuun veteen joko suoraan ilmasta tai tähystyspaikaltaan vain vesien jäätyminen saa sen hakeutumaan suotuisemmille seuduille sanellessa runoa villiintyvät kirjaimet katsella soitintaan värin ainetta ihmisen laulua kyyhkyjen kyyhkyjä lintujen lintuja lintujen laulua lintujen musiikkia ei kuule korvin silmin missään Pimeydestä sataa ja valosta ei tietoakaan valosta vain tyhjä mittaamaton avaruus kaaos näkevälle silmälle Tämä runon ja onnen maa jossa rakkauslaulut kaikuvat eikä sodan ääniä kuulu. Välittömin, tunnustava, tunteita ilmaiseva runous enemmän kuin muut lajit kaipaa tuekseen ylevää, kohotettua kielimuotoa. Ei sitä joka päivä Pan haasta Apolloa ja saa aasin korvia palkinnoksi maalaisen karkeista säkeistään. Ytimenä kaikessa laulussa on rivi rivin perään itsekohtaisia, yksinäisiä elämyksiä. He tunnistavat niissä itsensä ja vaikka olen jäävi antamaan lukuohjeita, on se raskasta jos kaiken pitää olla ei yksin rytmin aaltoilua mielessä tai melodian ympärilleen sinkauttamia kuvain kipinöitä, vaan aina jonkin toisen kaltaista. Ja minä teen kaikki temput kirjoitan kaikki rivit löytääkseni sen kielen jota puhuin takaisin kun äitini oli nuori. Olkoon vain hevosenleikkiä tai mitä lie pariisipuhetta. Mutta jos sanoo ajattelevansa Pariisia Pariisin siltojen alla niin missä sitä tekee, runossa vai Pariisissa. Ollapa pienen pieni soittolava puistossa puiden siimeksessä, kaksi värikästä sateenvarjoa kevähällä kevähässä Pariisin. Tekee mieli pakata kamat ja häippästä, rakastaa tyttöä jolla on hymy. Elämä totisesti on tuokio kaikesta tästä kauneudesta on pakko koitua jotain. Päivä päivältä enemmän muistoja, ei tiedä ovatko tunnin takaa vai takaa lapsuudesta: katumuspsalmia vaskihelaisesta Johanneksen kaulanleikkauspäivänä ehtoopäivätiimain-silmillänsä, minun elämäni kesän ääniä kaikista maailman kielistä piti minun oppia juuri tämä että pitikin oppia juuri tämä Päivä aloittaa joka aamu maan tasalta ja keskiyöhön mennessä on hän rakentava uuden mestariteoksen, ilman turvaverkkoa, omaa aikaa tai yksityisyyttä, kaikkien silmien edessä: tuijottaa sanoja kuin italianpunaista tai hyvin hienona pulverina esiintyvää pariisinsinistä, joka sävyltään on violetinsinistä tai punertavansinistä, joidenkin lähteiden mukaan vihertävän sinistä ja siinä on hieman kuparinen kiilto. Ei tee täyskäännöstä kieli uuteen suuntaan yhtenä lintuparvena. Toiset tekee kuvan kuvasta, toiset maalaa koko taivaan. Silti vallitsee se käsitys että kieli on olemukseltaan rappiolle pyrkivä. Ole siinä sitten avantgardea. Ole siinä sitten uutta ja arvaamatonta, kun kurittomaksi heittäytyvä kieli toisen korvaan särähtää ja ontuu, kuulostaa oudolta tai ärsyttää tilkesana, muoti-ilmaus tai joutokäyntinen tyyli. Kaikki mitä nyt näemme kielessä on joskus ollut virhettä. Tieto tulee omistetuksi ja jää pysyväiseksi vain jos se tajunnassa tulee oikein järjestetyksi sen mukaan kuin sitä saadaan. Mutta on jotensakin samantekevää kirjoittaako kaltevaa vai pystysuoraa tekstiä jos kaltevuus saadaan aikaiseksi siten että paperi asetetaan vinoon sen mukaan kuinka kaltevaa tahdotaan kirjoittaa. Näin voivat kuvitella vain ihmisiinsä pukeutuneet kankaat, sillä he eivät puhu kieltä, eivät myöskään lingosta. Asioiden kuvaus eli kuvailu sen sijaan on ulosmaalausta, kuvioimista piirtelyn, leikkuun ja ompelun keinoin. Ja maa tässä jalkaimme alla on siinä koko matkan. Vaikka tähdet etäältä ohjaavat ihmisen osaa, hänen sielunsa on leipä. Tarvitsee vain muistaa kuinka erilaista on laulu eri kansoilla, sitä ei pidä ajatella vain pikkulintujen keväthuumaksi. Jos on elää laahustanut kolean syksyn ja pimeiden talvipäivien läpi, varpustenkin tirskutus on tieto valon ja laulun yhteydestä: ilman valoa ei ole lauluakaan. On lintuja jotka pystyvät punomaan oman laulunsa sekaan toisten lajien ääniä ja säkeitä, kultarinta ja kottarainen taitavat yllättää äänillä, jotka eivät ole peräisin niiden omasta aihevarastosta. Monia ongelmia siis piilee linnunlaulussa, mutta kun sää taasen kaunistuu ja aurinko jälleen helottaa, pimeän ja kylmän sulku väistyy ja laulu alkaa uudelleen. Esi-isäni tunsivat kivun valona tai valon kipuna, joka saamamme valaistuksen mukaan valuu muistumana ajasta ja paikasta toiseen. Saisipa näin pimeimpään aikaan jostakin purkillisen aurinkoa! Valo käy pimeydellä varkaissa, nyt tuo outo ilmestys törröttää runossa kuin keskelle aikakautta pystytetty variksenpelätin, pommi taikka torventörähdys. Maailmaa ei ole tottunut näkemään pitkinä silmäyksinä, puolen vuoden valotusajalla. Mutta eivät linnut niitä säiky, uteliaiden silmät kirjaimia hakemassa paikkaansa valkeassa tilassa, uskallusta kurkistella eteen ja taakse, keveitä kuvia raskaallakaan kalustolla. Kysyvät miksi aloitin lopusta ja etenin alkuun, en ymmärtänyt alkua ennen kuin pääsin loppuun: siitä mistä vaikenee, kerrankin vaikenee, tulee sana. Niin kuin on pää pyöreä siksi että ajatus pystyy vaihtamaan suuntaa, niin on minun kirjani pieni, siinä on vain virret. Tarvitsen sitä koko ikäni. Runossa on kaikki, elämä kesällä kauniiden ilmojen vallitessa, ja lehmukset kukkivat. Kirjoitan sillä, että Pariisissa linnut jonakin päivänä kyllästyvät seuraamaan Seinen mutkia, piirtämään kaupungin karttaa ulkomuistista. Tämäkin voisi lähteä mistä kohdasta tahansa mihin suuntaan tahansa. Minkä teet, sen nimeän. Se on nähty, kuten lintu. Ajavat autot tiellä hyvässä maalissa ja tieltä metsään lyyrisellä pakkomielteellä, vaan onko päiviemme yksilöllä aikaa etsiä tunteeseen viittaavaa merkkiä juuri tähän väriläiskään? Onko ainetta olemassa ja mitä onkaan valaistus? Kuusi kuvittelee itsensä puuksi, ei taimeksi jollainen sen latva aina on. Ei ole helppoa tietä maasta tähtiin, jos päämääränä on uusi taide, mutta myös uusi syy elää, hiljaisella puheäänellä lausutut taiteelliset kauneudet reitistä joka kulkee A:sta B:hen Q:n, T:n, H:n ja D:n kautta. Tämä tietoisuus runosta on runo. Muistutettakoon vielä mitä kirjoittajan ruumiin ja kynän       asento vaatii. Vihkon tulee pöydällä olla tarpeellisen etäällä ja sitä työnnetään tuonnemmaksi sen mukaan kun       kirjoituksessa siirrytään paperin alareunaa kohden. Ja jotta vähemmän tärkeät mutta kuitenkin olemassa olevat       asiat eivät katoaisi vallan näköpiiristä, jonkun on pidettävä runon asiaa esillä ja puhuttava niille       ja niiden puolesta, sillä tiedämme toki että sanastoomme kuuluvat niin       ratakiskontaivutuslaite kuin rasiafaneerinleikkauskone, niin kuin on olemassa sekä mustaa, valkoista että vihreää       aivastuspulveria, puhumattakaan lehtokurppavietepillistä, riianbalsamista       tai ryssänöljystä, vaikka niistä ei olisi meillä pienintäkään havaintoa       runon ulkopuolella. Ne pitää nähdä elävinä ilmiöinä, ei jotakin muuta       merkitsemässä. Tulee siis hankkia kaiken maailman tietoja ettei tarvitse pelätä       joutavia ja tulla naurettavaksi, syömään porvoonmitalla huitsin sinistä Espanjaa tai ovensuussa nököttävää Portugalia, sadekuuroittain       jotain ihme vadelmia. Kuka on joskus kirkkaalla kuutamolla liikkunut ulkona, ja minkä silloin näkee maassa mukanansa seuraavan? Jos tämä asia on outo jollekulle, niin se selitetään,       kysellen niiltä jotka ymmärtävät. Miltä teistä on tuntunut kun olette yksin kulkeneet ja katselleet tuota mukana kulkevaa mustaa varjoa? Miltähän se tuntuu semmoiselle joka on hyvin arka, ja jos ei tietäisi mikä se musta on, niin miltähän se       silloin tuntuisi? Kuva muovaa ajatuksen näkyväksi, panee ajattelemaan       uusia asioita, millaisia nimilappuja lukee tänään sanoissa, jotka leijuvat       levollisina huoneen poikki, vaihtavat väriä ja äänensävyä kevyesti, kuin taikaiskusta. Miten rakkaus jaksaa, kun sen pitää koko ajan muistaa       kaikki, ylämäet ja alamäet. Auto on jättänyt valot päälle. Oma vika. Se on musta maalaus,       runo silmälle: Alkutalven kaljut puut tekevät parhaansa yrittäessään kertoa       mitä tarkoittaa, että Jumala vaikenee mutta vain silloin kun päätän katsoa. Jos ei hyväksy sadetta sateeksi, sateen kuvaa sateen kuvaksi, ei pidä kysyä latinan kirjaimilta miten saksaa puhutaan. Hurmahenkinen runoilija on kuin ihminen, lapset häntä varomattomuudessaan härnäävät       ja seurailevat. Olen tästä sitäkin iloisempi, koska muualla ilmeisesti       jo ajatellaan päinvastaista, tarkkaillaan ja tulkitaan runoja kuin muutoksia säätilassa: Leikittelee kuin taikuri, tekee viimeisestä ensimmäisen,       tulevasta nykyhetken, monimutkaisesta suoran, kaukaisesta läheisen. Korvan tuomio ei yksin riitä. Tapahtumat on järjestettävä, koottava tietynlaiseen       muotoon, esitettävä. Alun ja lopun rajaaman tapahtumaketjun keksiminen       on vain yksi osa työstä. Pisteet lipeävät kirjoitusta liukkaammin. On pantterini kesy, peräti päätön ja häntää vailla. Onneksi jostain aina ilmestyy vääryydenkorjaajia. Joku lähettää ylös hieman leipää, uusia lauseita käynnistyy, menneisyys valaistuu ja alkaa liikehtiä kuin elävä elämä, saa kankaankin kahisemaan. Päinvastoin on kaikki samalla sekä häntää että päätä. Voimme keskeyttää milloin haluamme, minä uneksuntani. Ottakaa pois yksi nikama ja tämän kiemurtelevan kuvitelman osat yhdistyvät jälleen helposti. Paloitelkaa se kappaleiksi ja näette kukin niistä voi olla olemassa itsessään ja erikseen. Sanatarkka esitys on ihanteena siellä, missä kielellinen merkki on yhtä kuin sen tekstissä ilmenevä sisältö. Niin tiukassa on tuo ikivanha käsitys. Ei siis ihme että runoilijat napostelevat manteleita joihin on kirjoitettu runotyöhön soveltuvia sanoja. Samasta syystä on vallalla uskomus että tähtien liikkeistä kertova teksti panee kirjoittajansa levitoimaan ja kulkemaan pitkin tähtien rataa. Johtopäätös ei hätkähdytä, mutta matka siihen on vaiheikas eikä vallankaan vailla paradokseja. Voi tosin olla niinkin että maailma, tuo itsessään täydellinen kirjasto ja samanaikaisuuksien peili joka heijastaa menneisyyttä tulevaan ja päinvastoin, että sen alamäki alkoi kun se alkoi julkaista valokuvia. Toisaalta koska runo kuljettaa maagista henkäystä eteenpäin, muistoissaan, unissaan ja todellisuuden ylittävissä keksinnöissään, on kai itsestään selvää että nojaudumme vanhaan oppiin: on kaikissa tapauksissa parempi nähdä vähän liikaa kuin olla upposokea. Koska minulle on suotu taito puhua keksityistä asioista toden kaltaisina, luen nyt mitä runous on, taitoa ja tietoa jonka avulla arvokas ja merkittävä esitys puetaan muotoon. Ja vaikka määritelmässä näyttääkin korostuvan runouden koristeleva tehtävä erotuksena sisällöstä, tuonnempana esille nousee runotaiteen merkitys myös luomisen ja rakenteen näkökulmasta, tavoitteena kaiken aikaa kokonaisuus jossa osat liittyvät luontevasti ja asianmukaisella tavalla toisiinsa yhtä hyvin paheiden kitkemiseksi kuin hyveiden vaalimiseksi. Tässä voi käydä niin kuin pyhän Birgitan näkyjen, jotka Vadstenassa käännettiin ruotsista latinaksi ja alkutekstien hävittyä takaisin jälleen ruotsiksi. Kun latina antaa periksi rahvaan puhetavalle ovat riimukirjoituksen päähän taotut sävyt jo aikaa sitten kadottaneet merkityksensä. Agricolan ongelma on meidän ongelmamme. Päätyessään kehumaan naisen kauneutta tekee varmasti viisaimmin jos pidättäytyy lausumasta mitään, jonka voisi tulkita arvioiksi hänen uskollisuudestaan. Samoin lienee parasta, jos ajattelemme vain oman ajan lukijoita ja heidän mielihyväänsä. Kukkanen joka omasta maaperästään riuhtaistuna vielä äsken uhkasi kuihtua taittajansa käsissä, maljakossa veteen asetettuna virkistyy ja nostaa päänsä. Me näemme sen uudella tavalla. Kerrotaan juttua, että joukossamme on hourupäitä jotka viettävät kaikki iltansa lukemalla ääneen sitä mitä päivän aikana on kirjoittamalla kertynyt. Kyllähän sen jotenkin ymmärtämällä ymmärtää, jos on ajankulun suhteen ongelmia, mutta sitä vaan on vaikeampi tajuta, että siitä olisi käytännön hyötyä tai viihdettä, jota kirjatkin pysähtyvät kuuntelemaan Ei tarvitse nousta Eiffelin torniin nähdäkseen Pariisin, mutta on laskeuduttava alas Pariisiin nähdäkseen Eiffelin. Ja tästä tietoisena voimme ylipyyhkiä senkin päähämme jostakin pälkähtäneen ilmaisun taikka ajatuksen että tässä voisi olla mitään silmiltämme kätkettyä. Tuloillaan oleva runokin poikkeaa edeltäjästään oikeaan suuntaan siinä mieltä kuohuttavassa tapauksessa että edeltäjässä näkyy uudemman vaikutus. Olimmepa siis purjehtimassa Niiliä ylös tai Niiliä alas, vain minä tiedän mihin olemme menossa niin kuin vain sinä tiedät mistä olemme tulossa. Pakko tunnustaa, että vähänkään laajempaa teosta kirjoittaessa uni pääsee helposti yllättämään, eihän kieli aina anna sitä säveltä jota lyyrikko hullun lailla tavoittelee. Mutta onko meistä herättämään torkkuvaa runoilijaa? Se mikä meidän silmiimme näyttää äkkiseltään päättömältä törmäilyltä onkin sanojen ilonpitoa omiensa parissa. Yksi lukijan kohtaamista ongelmista on alkuperä, joka monin tavoin kokoon raavittujen tekstien sekamelskassa voi paeta sukupolvien takaiseen hämärään. Paljon tietysti riippuu kopioija-artistin lahjoista ja omista mieltymyksistä missä määrin nuo mykät jos kohta arvaamattomat oliot poikkeavat toisistaan jopa tiedettyjen ja tunnettujen kirjoittajien kohdalla: Vanha Varis, jota kaikki luulivat koskemattomaksi, on sekin joutunut ties minkä filologisen rikoksen uhriksi ja kykkii nyt käsikirjoitusten sekavassa ryteikössä unohdettuna, vailla sen paremmin symbolista kuin tosiasiallistakaan tehtävää. Kannattaa siis tarkkaan valita matkaseuransa. Ihmisparan tulevaisuus on näet täynnä vitsauksia, köyhyyttä ja kateutta jos tähtiin on kirjoitettu kapea erikoistuminen kielioppiin ja kirjallisuuteen. Runous, Grammatiikka, Äiti Luonto ja Filosofia eivät takaa paksua kukkaroa saati mukavaa elämää, korkeintaan kasvavaa ymmärrystä eri aikakausien välisistä jatkumoista ja katkoksista: ihmisen matkustaessa kirjallisuus matkustaa mukana ja sanan ja kuvan eri-ikäiset kerrokset kertyvät ikään kuin yhteisesti sovittuna käytäntönä kirjoitusten rivienväliin ja palstanreunoihin. Aloittaminen toisinaan on vaikeaa, mutta siihenkin on saatavissa evästystä. Runoilijan käsi ei saa olla liian vikkelä, samoin kuin talon rakentajan, hänenkin suunnitelmansa on oltava mielessä ennen kuin huulilla. On siis kyse aiheen kätilöimisestä ulos mielen sopukoista, jo olemassa olevan jäsentämisestä uuden kirjoituksen aihioksi, tasapainoilun taidosta vanhan ja uuden, hengettömän toiston ja lahjakkaan uudelleenkirjoituksen välissä. Mutta kun aihe on löydetty, eivät sanat lopu kesken ja jäsentelystäkin tulee selkeä. Niin sanotussa Pariisin mallissa runo tehdään ankaraa mutta yksinkertaista periaatetta noudattaen. Seurataanpa Johannes de Garlandiaa ja hänen ajatustaan, jonka mukaan asiat tulevat joko ensin tai vasta vähän tuonnempana. Lähdetään siitä, otetaan aiheeksi Pyhä Dionysius, Pariisin perustajapyhimys ja hänen kohtalonsa. Juoniaineksen eli materian alkukohta on Dionysiuksen opiskelu Ateenassa, keskikohtana elämä ja saarnatoiminta Ranskanmaalla ja vihdoin loppuosana se miten pyhä mies menettää henkensä puolustaessaan uskoaan. Vaihtoehtomme ovat, Dionysius ajaa Galliassa vallinneen pimeyden tiehensä uskonsa avulla, joka oli aiemmin Ateenassa säteillyt kilpaa auringon kanssa. Tai uskonsa vuoksi joutuu Galliassa mestattavaksi Dionysius, attikalaisen kotikaupunkinsa filosofian valo. Jäljittely tapahtuu vaivattomasti, sitä tuskin huomaa. Ihminen puhuu, sotii, vaalii autoaan, hautaa kuolleensa, katselee televisiota ja näkee pinnistelemättä toisin kuin rotta joka ei opi syömään matkimalla kuten ihminen. Uni estää heräämästä, vaimentaa ulkoa tulevat äänet niin että saan jatkaa näkemistä: toisia ihmisiä erilaisissa vaatteissa ikään kuin kaikista eri kulmista, ei yhtä aikaa mutta napista painaen. Sanovat että minuus sijaitsee jossain silmien takana ja katselee sieltä sisään ja ulos, tätä elämää kirjojen, kuvien, siltojen ja höyryveturien lukemiseksi, minä mietin millaisella lauseella kanahaukan saisi lentämään maiseman poikki ilman että varikset tietävät siitä etukäteen. Me runoilijat liikumme abstraktioiden pimeydessä, emme tiedä mitään, tarvitsemme taiteilijoita kertomaan esineistä ja materiaaleista, muodon sisäpuolesta ja miten sinne päästään. Mitä järkeä siinä on, että Eeva selittää Marian, niin kuin hän joka tulee jälkeen kulkee kaikkien muiden edellä. Sama nouseva ja laskeva tuuli, kipinä jonka Paavali keksi omaa tultaan varten. Kauneuden onnettomuus on, ettei se voi olla rumaa. Jumala ei esitä mitään, ei ole minkään kuva: röyhkeä esine, kuvajainen, kahdennus, harkitsematon konstruktio, jossa yhdistyvät putkiteollisuus ja uskonnon kuolema, kaiken perustana kulmauslaatikko, jonka avulla sahataan oikeita muotoja. Kerros kerros kerros kerros peitteen maalisen näin saavat kasvot kangas huulet pelti seinä itu perunan harmaan lyijypinnan: kun lakkaa näyttämästä suoraan mitä ompi, saapi vapaat kädet olla jompi taikka kumpi — Tyhjä kangas mahdoton kuvitella, valkoinen maalaus kenttä jolla valo liikennöi yhdessä varjon ja hiukkasten kanssa. Mustan näkee vain tosissaan katsomalla, se on jo luonut silmänsä meihin kun saamme sen näkyviin. Niin, miksi pohtisimme ratkaisua ongelmaan jota ei ole, on vain kirkkaus, viisaus, kiitos, rakkaus joka kohdistuu siihen mikä tytössä on enemmän kuin tyttö itse: olemme väärässä jos kuvittelemme että saarna luetaan kirkossa, kirkko itse on se opetus. Hiljaista on. Kaunista se on, jälleen taas. Runous koskaan tuntunut ei ole niin maukkaalta kuin värit, viivat, äänet ja liikkeet jotka vapautettu on tehtävästään esittää jotain. On kuva poissa, on vain halu koota jälleen ehjäksi se minkä palasia eteemme vyöryy paratiisin suunnalta puhaltavan tuulen eteenpäin ajaessa meitä. Tällä hetkellä tässä runossa minä olen tässä ja sinä kuulet minua, olen sanonut sen sinulle juuri nyt, kun Morfeus pitää kiltisti puoliani, saan tavata sinua, minulla on mitä kirjoittaa. Tämän täytyy olla seurausta huomisen puheille. Ajatus tulee ensin, sanat soljuvat kuvina kirjaimista, kaikki muu silmistä näkyy vaan ei silmä itse, hän joka silmää liikuttaa. Sinä tulet herättämään minua ja ikävä kyllä herään, olet kokonaan läpikuultava. Minä näen kaiken ja kuulen äänesi jonka viesti on lohtu. Millainen on syksy Galileassa, onko sinun luillasi siellä lämmin. Paljain jaloin pitää sinun kävellä, vaikka silmät kiinni. Onko sinulla muistoja joita ei mikään peitä. Runo rakentuu tavunkin palasista, mutta ei pääse hetkeksikään siitä, että sen yksikköjä ovat jättiläiset rakkaus, kuolema, Johanneksen uni, muuan selkkaus Troijassa. Jokainen runo sisältää kaiken mitä joku on nähnyt tämän yhteisen kielen lävitse, lintusten ja linnunluiden nimet, rakastetun painaumat kankaiden laskoksissa. Yritän muistaa mitä olen tullut sanoneeksi, tietoni tulevasta vähentyy koko ajan, vielä äsken tiesin enemmän. Tämä tapa muistaa, muistella ja muistuttaa on sopimuksenvarainen, muistaminen muistutus kuolemasta, elämän ilosta, pienen kauneudesta, kaikesta minkä ihminen unhoittaa paahtaessaan kohti uusia elämyksiä. Mieli on todellisuudessa            se joka näkee. Nähdä mielessään on enemmän kuin nähdä edessään. Vielä äsken tiesin enemmän. Marraskuun taivas merenelävien kuorista keitettyä punaista, runo tasapainon etsimistä, öisiä matkoja syvyyksiin, joista päivä ei tiedä mitään. Minä iloitsen kaikesta, saan ottaa runolta käskyjä, yksi siirto vaatii toisen,            runo on valmis kun se itse sanoo olevansa. Miten kuvat voisivat olla muistuttamatta toisiaan, miten kaksi kuvaa voisi. Niillä ei ole mitään sanottavaa. Kaikki mitä näemme on jo peruuttamattomasti ohi. Totuus on värikenttiä, ja väreilee. Hän joka on valosta ja viljelee valoa nostetaan ristille ja lasketaan ristiltä kerta toisensa jälkeen, koska muita aiheita ei ole. Minä se olen mutta sanonko minä sen itselleni. Näytin peilille, katsoin peilistä valokuvaa, joka ei ole näköiseni. Kuva päätti näyttää mitä näin, sanoi, minä tässä. Kaikesta lisää tuonnempana, aina vaan tuonnempana. Pan ei lakkaa jahtaamasta tyttöjä, koska kuolematonten päättymätön edestakaisinliike on kirjoitettu tarinaamme pysyvästi. Me kuljemme koko ajan Olymposvuorelta Arkadiaan ja takaisin. Minun täytyy muistaa muistuttaa itseäni etten kirjoita etten missään nimessä kirjoita päälläni              mitä siitäkin tulisi jos kirjoittaminen lakkaisi olemasta ajattelun muoto aidot kiitolliset tunteeni ruokaa, suojaa, valoa. Katsokaa nyt ja kunnolla aidot kiitolliset tunteeni ruokaa, suojaa, valoa minun tapani kirjoittaa minä rakastan sinua monta monta monta kertaa peräkkäin. Mitä on tuloksena kun kirjoittaa kuvasta kokoelma sanoja ei maalausta. Se roikkuu yhä seinällä on olemassa valon ansiosta ainoastaan katsomista varten. Katso sitä, katso sitä pitkään. Silmät osaavat puhua pieniä lämpimiä tavuja ihon alle ja luiden sisään, kuolleet eivät ehdi lukemaan              mikä heihin iski, unessa korva ja silmä käyvät paikkaamaan toistensa puutteita ja kysyvät suulta tässäkö, tässäkö kaiken tarkoite ja tuuma Löytyy pohja löytyy piikki kuva onkin mosaiikki Latva ei tunne juuren tietä, juuri ei tunne latvan tietä.               Alussa tiedän enemmän kuin lopussa,               lopussa tiedän vähemmän kuin alussa. Pimeän lokakuu näkemättä tietää        mikä sanotaan on totta sanomme sitä syksyksi               tai emme. Toinen ajattelee unissani        ja lohduttaa minä en ole se       joka kirjoittaa. Tämä loputon tarve saada selville               rakennetaanko vai puretaanko tässä katedraalia josta tiedetään        että se on yhtä kuin näkyvän kielen rakenne. Niin seuraa rivi toista,                     niiden läpi ryömii       meidän huomisemme ajan kirjan viime kirjaimeen              eikä palaa hullun loru vaikka Tizianit kaikki hävitettäisiin       Tizian silti pysyy keskuudessamme koska on olemassa tämä ideoiden virta:       tiedämme miten katedraali rakennetaan. Hissistä on tullut              keskipiste ennen sen paikalla oli              ruokasali. Kun värien suhteet muuttuvat minä rekisteröin asian ja yritän       ymmärtää syyn tähän                     millimetrintarkkaan muutokseen. Seuraavaksi tulevat johtopäätökset. Miksi en olisi kuvantekijä?       Miksi sommittelisin kirjaimia kun Pisan saarnatuolin pikku puutteita       tuskin enää huomaa Perugian suuressa suihkulähteessä       tai Sienassa missä saarnatuolin staattisuus       on jo kokonaan hävinnyt. Katsokaa noita maisemaan       tai arkkitehtoniseen tilaan sijoitettuja ihmisiä joiden mieltä askarruttavat       maisen vaelluksen ongelmat ja joiden dramaattiset eleet       ilmaisevat tunnetiloja yhtä paljastaen kuin vaatteet       joiden taiteilija on antanut laskeutua             kauniina poimuina vankkuuden vaikutelman lisäämiseksi. Kirjoitus on etupäässä röykkiöittäin kirjaimia, virheitä jotka kasaantuvat.            Päivät kuluvat            maalaus jatkuu            päivät kuluvat pois pyyhkii auringon ja kuun            omistaa kyynärpäänsä Jeesukselle nähdäkseen            onko hänen kylpyvetensä lämmintä            öljyistä sotkua            salpaa hengen            esittää kangasta Muistin parhain osa on unohduksen turvissa, ehkä meissä mutta kätkössä            katseilta. Kirkkaassa valossa menneisyyden kuvat katoavat vähin äänin jälkeäkään                  jättämättä. Matkustamisen ilo, pysähtyä ja levätä tien poskessa kun väsymys yllättää, lähdön ja perilletulon välinen ero                         vaikuttava ja merkitsevä,             niin että sen voi kokea sellaisena kuin se syntyi ajatuksissamme, luonto rakastaa välimuotoja, Suomen       kirjallisuudella ei ole monta merkillistä vuosilukua, ne ovat kirjoittajalle             ja myöski lukijalle samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat       ja lepopaikat matkustajalle. Sen jälkeen Pan katosi. Hänellä on taskulamppu,            minulla kartta, tämän täytyy olla ylämäkeä,            koska kävelemme niin hitaasti. Kesken kaiken kohdassa joka ei ole sen paremmin alku, keskikohta kuin loppukaan, tyttö kääntyy katsomaan ikkunasta ja sytyttää taskulampun. Siellä on Tyrannosaurus rex ja sen pupilli pienenee hetkessä. Miten ihmeessä maailma viitsii nähdä sen vaivan jota olemassaolo edellyttää, meidän silmillemme, kuvia toisten eteen. Avaa oven ja sen takana voi olla mitä tahansa. Maalari ottaa torkut kun kukaan         ei katso. Mitä jos taivas onkin kuollutta luontoa pölyinen vanha pullo, hedelmävati, ymmärrys valosta ei edellytä paljon näkemistä. Maailman voi kiertää katsomatta mitään                      pitkään                               ja hartaasti, silmä jolla näemme on tosiasiassa minä eikä tuo sana ole päässyt tähän muusta syystä kuin siksi että siinä on kuusi tavua ja hyvin pieni joukko erilaisia kirjaimia joilla ei ole mitään tietoa itsestään tai paperista jossa puhutaan kirjoittamisesta                ennen kirjaimia lavein siveltiminvedoin. Nyt sijoitan oman tekstini hänen tekstinsä sisään ja siirrän lukijaa eteenpäin kielestä toiseen saman kielen sisällä. Lokakuun kirkkaudessa taivas tyhjä ääretön aukko ihmisen yllä suurin sininen maalaus vai oliko kaiken alku lapsuudessa sen jälkeen ei tarvinnut aloittaa mitään eikä missään ollut tarkkaa loppua. Meidän on jälleen palattava taaksepäin niin kuin runoudessa jossa aina päädytään aloittamaan uudestaan yhdestä ja samasta, siinä koko onnettomuutemme syy musta allas sameaa mustaa lietettä joka heijastaa kaiken mutta erottaako kukaan mitä siinä ui, kaikki on liberaalia ja luvallista, kaikkien on uitava. Kirjoitus on lähempänä virtaa ja kuvaa kuvaa joka on kaikkien muiden edessä ja käy käsitettäväksi yhdellä katseella. Paremmin näen kun en näe. Uskoni silmin teoria valosta vain hetken pitää paikkansa kerronko miten nousi aurinko vähäinen rivi kerrallaan koko sen ajan jonka kuvittelit katsovasi kuvaa kuva onkin katsonut sinua. Tämä näkemisen kyky, siunattu valo joka tulee vasemmalta ja tekee valosta tehdyn kuvan näkyväksi, miehet katselemassa kirjainten silkkiä nuoren naisen reisiä vasten mangon lehdillä ruokitun pyhän lehmän kusta. Tästä runosta voisi siirtää montakin tuolia ja sekä eli tai vai mutta vaan sen tähden siksi siis on luettava eteenpäin, kellekään ei makseta kirjainten tuijottamisesta Olemme siirtyneet uuteen aikaan ja elämme nyt sitä, ei tule lauseista taloja aasista villaa tarinaa kahdesta lutikasta pitää katsoa riittävän pitkään. Väriä olet vaiko valoa vain mistä tiedän mikä ääntä kuka kunkin kuvitusta. Yö on kirkas, päivä musta runo laulaa kahdella äänellä sinä näytät minulle yön värit ja sininen on uutta musiikkia. Maailma pyörii tai minä pyörin kun uusi menee vanhaksi tiedän taas hengittäväni taas. Etkö tiedä mistä puhutaan pese silmäsi millä haluat katso suoraa huutoa on laulusi lämmin on laulusi suvi minun taiteeni asiayhteydessä en suunnittele maalaustani se kehittyy ja kasvaa. Ennen uutiset matkustivat hitaasti, nyt on maailma aiheeton eikä kirjoitusta ole keksitty sitä kuvaamaan. Kirjoittaa on palikkaleikki rivi ihmisiä merkillisine luonteineen siis miksi piirtää maailmaa näkemästään sellaisena kuin se on kun voi tehdä muotokuvia kirjaimista. Mullistusten keskellä on ilta illalta päätettävä kuinka paljon rakastammekaan elokuvateollisuutta makupaloja suoraan jääkaapista nautittuna. Ja koska nyt on yö tähän kohtaan runoa tulevat tähdet jotka värisevät rakkaudesta ja toivosta kunnes tulee aamu ja pimeys on voitettu. Maailman näkee maailma omilla silmillään kuten ihminen joka on uniensa jokainen siis ainut henkilö. Täydellistä kukkaa voisi etsiä ikänsä eikä elämä olisi mennyt hukkaan. Alan kirjoittaa runoa näkemästäni unesta ja kääntää tarkasti toisten valheita. Välillä poistun huoneesta ja kun palaan pöydällä on lauluja siitä mitä Pariisi on päättänyt näyttää ja jättää kulloinkin näyttämättä. Teen mikrotason havaintoja siitä miten värit vaeltavat. Laitan kaipuuni paperille ja saatte katsella niitä milloin haluatte. Kertomus alkaa vailla varmuutta sulkeutuvasta lopusta. Lomittumalla osaksi tarinaa se muuttuu tarinaa suuremmaksi. Naturalismin sydämessä takoo hajottamisen runousoppi. Tarina saa mielellään alkaa hajaannuksesta mutta voiko se päättyä kaaokseen tai tyhjyyteen. Siksi trubaduuri tietää ennalta mitä kuoro laulaa. Se on maailman ääni oman mielen sisällä. Jokaista kuvaa tulee tarkastella valossa.

Avainsanat: itu lyhty valokuva ateena birgita apollo syksy vaellus jeesus kauneus kenkä alkuperä opetus silmä laulu paratiisi köyhyys kangas rikos tavu saarna leuka kukkanen paperi katedraali pisa järjestelmä usko löytö voi siunaus vesi nokka virsi kirja lehmä silkki v maalari materiaali vene lento vaiva tarina artisti espanja tuoli äly loru grammatiikka runous näytellä keltainen jääkaappi vastustaja tasapaino kaunis johannes vaaleanpunainen saksa alamäki korva laji konstruktio lahja maljakko manteli kartta kuoro sarja runo kieli lukija pelti maalaus piirtää lapsuus peruna noita sininen esine ruoho häät avaruus sukupolvi tuntematon maalata taiteilija koski tuli runoilija hylly lentää toisto maisema teksti raja kukka muste kynä tulkita uhri uskomus talo kirves tuoksu kirjoittaa pariisi oksa pestä lämmin palaa kuvata aarre sydän aine kierto rakentua kirjain muoto kiilto huone matka ikävä kokonaisuus hämärä valhe puolue menneisyys lainata kipu muistaa kirjoitus pimeä vaate huutaa vapaa liikkua yhdistyä syö rex kehittyä erilainen pyyhkiä järjestys malli filosofia kainalo elämys havainto taito kaaos päättyä luoda mieli kuulla kokea tarkastella sulkea tahti ruumis ratkaisu huuli syy tarve sisältö herätä merkitys pysyä outo hyväksyä sana hetki kuolema vaikutus sävy kuollut nostaa vaikuttava tausta ruotsi synti tähti jolla vaikuttaa alue millainen erota muistella harmaa kertomus agricola summa televisio luonteva ottaa päästä katsella ymmärtää ymmärrys antaa vastata sytyttää pan latva muoti onnettomuus valinta uni auto kysyä pyöreä vasen avoin näyttää liike suhde käsitys suoja ohjata viisaus lause rakentaa sijaitsee laskea virhe kulkea luoja tuottaa koota peili allas väri taikuri aukko kääntää tietää suuri kuva arvokas pimeys merkittävä työ kilpaa yllättää latina tietoisuus puu maria kyky poikanen kenttä kirjoitettu antiikki kirjallisuus rata pitää elo seuraus ääretön tuuli peli lähteä voida ajaa lyhyt istua tehtävä käsissä jatkaa muuttua lukea saada hymy ääni tarkoitus roikkua myrsky jättää loputon kiitollinen ajatella tajuta kuljettaa nimi etsiä hankkia tapaus viihde katse me kirkas tahi menettää opiskelu tarkoittaa pakata aamu miettiä tie ongelma raskas välittää hän esittää ajatus korjata keino halu muualla kokoelma huoli sisältää avaa jokainen tässä tyttö puita luonto paras kuvitella valita tyhjä muu katso nähdä uusi peräkkäin paikka kertoa muut lintu kasvaa punainen katsoa jää jaksaa puhua teoria minä varis onko vitsi tekniikka teen valo kuusi rakenne häntä merkki linkki värikäs muna taide marraskuu onni tuomio eeva tapahtuman lintuja tapani lukemisen monin auf aihee väsymys teet virheitä sinisen punaiset vaiko hukkaan löydetty kohdassa mitä heikko dem päähän omin työstä toisilleen puiden kirjoittaminen omilla hullu esitys jäljet virta keksi vihreä das käsi koko osaava villa uskonto lokakuu ero elävä vaatteet helmi kallis totuus mahdoton teko musiikki kerros silta laulaa tieto rakkaus seinä vadelma kurkku maailma tapahtuma pommi matkustaa piikki viesti paavali tunne kirkko päivä tulevaisuus vetää pullo tila kirjoittaja tunnustaa maksa lippu kuvaus tyyli vanha henkilö los joukko pöytä järki kuu musti pelätä henki pehmeä ulkopuolella asema selkä tavata kirjasto sinä julkaista ihme pohja nuori näkökulma tee suvi isä ruusu sataa pyhä sää sade taivas äiti sivu satu vieras metri musta leipä maa artikkeli iho ikkuna koti pää kävellä tapa oppia kukkia toiminta jumala valmis aihe juttu sota kaupunki muisti seura rakastaa kesä soittaa täydellinen valkoinen mies yksin elämä pieni vaikea tarjota alku lapsi aurinko yrittää ihminen kevät ruoka käydä tarvita ilta aika ranska vihreät suomi


blogivirta.fi