Tänään on 21.07.2018 01:04 ja nimipäiviään viettävät: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna ja Jenny. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Popparin porinoita:

Undertones - Teenage Kicks

Julkaistu: · Päivitetty:

     Vuonna 1964 ankkuroitiin toisen maailmansodan aikainen sotalaiva MV Galaxy neljä mailia Englannin aluevesirajojen ulkopuolelle. Sotavuosiensa jälkeen kreikkalaisena rahtilaivanakin toiminut laiva oli erinäisten vaiheiden jälkeen kulkeutunut kahdelle amerikkalaiselle liikemiehelle, jotka olivat saaneet hyvän bisnesidean. He aikoivat tuoda kaupallisen radiotoiminnan britteihin.       Englannissa vielä siihen aikaan kaikesta radiotoiminnasta vastasi vain ja ainoastaan BBC, joka piti tiukasti kiinni monopoliasemastaan. Näin ollen tällaiselle uudelle rajoja rikkovalle radiotoiminnalle oli tilausta, eikä se sitäpaitsi ollut edes suoranaisesti rikollistakaan. Nimittäin pieni porsaanreikä jossain lakipykälässä salli ohjelman  lähettämisen Englantiin, mutta ei ohjelman lähettämistä Englannista. Juuri siksi MV Galaxyn ankkuroitu lähetyspaikka sijaitsi maan aluevesirajojen ulkopuolella. Lähetystoimintaan ei tietenkään tällä pienellä vilunkipelillä tarvittu edes toimilupaa. Tällaisia radiokanavia kutsuttiin merirosvo- tai piraattiradioiksi.      MV Galaxyltä käsin toimiva Radio London aloitti toimintansa vuoden 1964 joulukuussa. Ihan ensimmäinen mainosrahoitteinen piraattiradio se ei kuitenkaan ollut, sillä samoilla vesillä seilaava Radio Caroline oli ehtinyt aalloille jo hieman aikaisemmin samana vuonna. Ja lisää kanavia alkoi tulla tukuittain. On laskettu, että parhaimmillaan merirosvoradiokanavia seilasi Englannin vesillä 60-luvulla 21 kappaletta.      Oli mainosrahoitteista radiotoimintaa toki kuultu Englannissa aikaisemminkin. Radio Luxemburg oli lähettänyt ohjelmaa kellon ympäri saarivaltakuntaan jo vuodesta 1933. Nimensä mukaisesti kanava toimi Luxemburgista käsin. Ongelma oli kuitenkin brittiläisittäin ajateltuna siinä, että Radio Luxemburg lähetti ohjelmiaan myös muualle Eurooppaan, mikä tarkoitti sitä, että tasapuolisesti osa sen ohjelmista lähetettiin myös saksan- ja ranskankielisinä. 60-luvulle tultaessa etupäässä nuorisolle suunnattu rock- ja pop-musiikki kuuluivat vahvasti myös Radio Luxemburgin ohjelmakarttaan, mutta kielimuuri oli kuitenkin asia, joka Britanniassa käänsi korvia piraattiradioiden puoleen. Ne pystyivät tarjoamaan päivän hittejä ja ympärivuorokautisia juonnettuja lähetyksiä brittien omalla kielellä.       Tämä alkoi väistämättä pikkuhiljaa johtaa siihen, että BBC:lläkin joku totesi, että rock-musiikki ei ehkä sittenkään ole ohimenevä ilmiö. Nuorison lähes kokonaan piraattiradioille menettänyt BBC oli pakotettu reagoimaan jollain tavalla. Vastaus tuli vuonna 1967, kun BBC pisti radiotoimintansa uusiksi. Perustettiin BBC Radio 1, Radio 2, Radio 3 ja Radio 4. Näistä erityisesti ensimmäinen oli se, jonka tarkoitus oli saada piraattikanaville menetetyt kuulijat takaisin. Kaikki keinot taistelussa kuulijoiden saamiseksi olivat sallittuja. Niinpä BBC alkoi värvätä piraattikanavien parhaita ja suosituimpia tiskijukkia hoteisiinsa. Se tiesi kovia aikoja merirosvoradioille, joista monet joutuivatkin lopettamaan toimintansa. Näin kävi myös Radioille London ja Caroline.       Työpaikan muutoksen kautta parhaimmat tiskijukat saivat kuuluvuutta alueellisestikin huomattavasti enemmän kuin ennen ja monesta tulikin valtakunnallisia suurjulkkiksia vuosikymmenten ajaksi. Suomessa ei ehkä monenkaan nimi sano tänä päivänäkään mitään, mutta ehkä Tony Blackburnin nimi kalskahtaa jonkun korviin tutulta. Tai jos ei Tony, niin ainakin Kenny Everett on tuttu monelle menneisyyden nuorelle. Ei ehkä niinkään radion puolelta, mutta television kyllä. Sekä tietysti alansa ehkä suurimman kulttistatuksen omaava John Peel.      Nyttemmin jo edesmennyttä John Peeliä saavat monet orkesterit kiittää siitä, että ovat saaneet tuotantoaan myös muiden ihmisten kuultavaksi. Peel oli radio-ohjelmiensa ansiosta merkittävä tekijä uusien bändien esille nostamisessa ja osittain juuri se olikin hänen ohjelmiensa agenda. Jo Radio Londonissa hänen vetämänsä ohjelma Perfumed Garden perustui uusien ja nousevien bändien tuotannon esittelyyn. Bändien, jotka eivät 75 %:sesti *  saaneet lähetysaikaa muualta parhaaseen lähetysaikaan. Eikä John Peeliäkään päästetty radioaalloille parhaaseen kuunteluaikaan, vaan hänen ohjelmaansa lähetettiin päivittäin, joka yö, keskiyöstä aamukahteen. Mutta Peelin "vaihtoehtomusiikkitarjonnalla" oli faninsa jo tuolloin.       Diggareiden piirissä oli tunnettu tosiseikka, ettei näissä ohjelmissa paskaa soitettu.  Tosin vähintään yhtä iso joukko, ja ehkä isompikin, oli myös sitä mieltä, että ohjelmat olivat juuri sitä silkkaa itseään. Jälkimmäinen mielipide on selitettävissä sillä, että isojen levy-yhtiöiden musiikkia ei Johnin ohjelmissa juurikaan kuultu, vaan hän keskittyi enimmäkseen pienten ja ns. independent levy-yhtiöiden tuotantoon. Sieltä löytyi vaihtoehtotavaraa, johon suurilla tulospakotteisilla levy-yhtiöillä ei ollut pokkaa tarttua. Niinpä jos kappale Peelin suurisilmäisen seulan läpäisi, oli se jo merkittävä läpimurto uraansa aloitteleville bändeille tai muuten vain pienen piirin tuntemaksi jääneille orkestereille.        Musiikin suhteen John Peel oli täysin ennakkoluuloton kaikkea kohtaan. Hän etsi jatkuvasti uusia bändejä ja musiikkia, mitä ei ollut aiemmin kuullut. Tämä tietysti kuului hänen ohjelmissaankin. Niinpä niissä kuultiin musiikkia raja-aidoista välittämättä. Ensin saattoi tulla reggaeta, sitten punkkia, sitten kantria tai vaikka kokeilevaa konemusiikkia, progea, ihan mitä vaan. Tämä tiedettiin myös marginaalimusiikin piireissä ja hän olikin ajoittain hukkua uusiin levyihin ja maistiaisiin, joita posti hänelle kantoi. Mutta John Peel oli väsymätön tutkimusmatkailija musiikin saralla. Voin hyvin uskoa, että hän kuunteli urheasti kaiken mitä hänen eteensä kannettiin. Varmasti hän ainakin yritti. John Peel rakasti musiikkia.      Vaikka John Peelin ura oli pitkä, kestäen kaukaa 60-luvulta aina kuolemaansa saakka vuonna 2004, ei se kuulunut välttämättä aina täytenä ammattimaisuutena hänen ohjelmissaan. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että välillä vinyylilevyt lähtivät soimaan väärällä nopeudella, eivätkä puheensakaan olleet aina valmisteltuja. Hänellä oli kuitenkin miellyttävän matala ääni, artikulointi oli selvää ja puhetyyli muutenkin takeltelematon. Myös lievä amerikkalainen aksentti oli tarttunut häneen puheeseensa nuoruusvuosilta, jolloin hän työskenteli ison veden takana niin ikään radiohommissa ja myös jonkin verran uutistoimittajanakin uutisoiden Englantiin mm. John F. Kennedyn kuolemasta. John oli yhtä ohjelmansa ja soittamansa musiikin kanssa, mikä myöskin kuului. Se oli aistittavissa. Ohjelmat eivät olleet muutenkaan juuri koskaan suunniteltuja kokonaisuuksia, vaan tärkeintä oli saada mahdollisimman paljon monenlaista musaa maailmalle. Tämä tekikin ohjelmista melkoista sillisalaattia. Toisaalta juuri tällaisiin juttuihin miehen maine ja karisma perustuivatkin. Kaikesta kuului, että musiikki oli miehelle se numero yksi, eikä hän siitä tinkinyt.       Pitkän, pitkän uransa aikana John Peel soitti radiossa varmasti kymmeniä tuhansia kappaleita. Määrää on jokseenkin mahdoton edes arvioida, sillä niin paljon niitä yli neljänkymmenvuotiseen uraan mahtui. Suuri osa lauluista jäi luonnollisesti yhden soiton ihmeiksi, mutta joskus joukosta löytyi sellaisiakin helmiä, joita hän saattoi soitella useamminkin. Yhden tällaisen levyn hän sai käsiinsä syyskuussa 1978. Kyseessä oli pohjois-irlantilaisen Undertones yhtyeen ensimmäinen EP-levy, jonka avausraita pisti lähes jo kaiken kuulleen miehen täysin polvilleen.        Levy oli vaatimattoman näköisiin kansiin pakattu neljän biisin EP. Hän asetti levyn lautaselle. Soitti sen kerran, soitti toisen kerran ja varmaan vielä useammankin. Varsinkin levyn ensimmäinen kappale, Teenage Kicks, potkaisi miestä niin lujaa alavatsaan, että hän on itse kertonut itkeneensä kappaleen kuultuaan. Hän hullaantui siitä niin, että heti seuraavassa ohjelmassaan hän soitti kyseisen biisin radiossa suorassa lähetyksessä kaksi kertaa peräkkäin. Sellaista hän ei ollut koskaan aikaisemmin radiossa tehnyt, enkä tiedä tekikö sen jälkeenkään **. Vielä seuraavissa ohjelmissaankin hän luukutti kappaletta kaikelle kansalle, eikä edelleenkään osoittanut sitä kohtaan minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä. Aina silloin tällöin hän soitti sitä radiouransa loppuun saakka. Sitä jopa odotettiin ja toivottiin häneltä. Monet olivat asian suhteen jopa niin jyrkkiä, että Teenage Kicks oli John Peelin yksityisomaisuutta ja vain hänellä oli oikeus soittaa sitä radiossa. Jos jokaiselle on olemassa se yksi aution saaren biisi, niin John Peelille se oli Teenage Kicks. Ja niinhän siinä kävi, että biisi oli seuraava hanen maallista taivaltaan hamaan loppuun saakka ja vielä pidemmällekin, mutta siitä lisää hieman myöhemmin.  (*Kirjoittajan todella raaka arvio) (** Teki ainakin kerran. 2003 hän soitti uudelleen kasatun Undertonesin Thrill Me-kappaleen kaksi kertaa peräkkäin.)      Pohjois-Irlannilla on levoton historia. Moni asia on kärjistynyt maan omiin itsenäistymispyrkimyksiin ja vastaavasti emämaa Englannin halusta pitää alue omanaan osana Englantia. Vastakkain ovat olleet maan sisällä brittimielisinä ja parempiosaisina pidetyt protestantit sekä kansallismieliset katoliset. Taistelua on käyty jo pitkältä 1800-luvulta lähtien.  Mutta 1960-luvun lopulla tilanne alkoi tulehtua huomattavan nopeasti ja homma alkoi karata käsistä totaalisesti. Kaikki alkoi, kun brittiarmeijan sotilaat komennettiin ylläpitämään rauhaa, jota Pohjois-Irlannin katoliset ja protestantit järkyttivät jatkuvasti keskinäisillä kahnauksillaan. Seurauksena oli se, että itsenäisyyttä haluavat  maastaan ylpeät pohjois-irlantilaiset ajautuivat uskonsodan lisäksi sotatilaan myös Englannin armeijan kanssa. Sotatila on oikea nimitys, sillä taistelua käytiin asein ja pommi-iskuin joissa kuoli vuosien mittaan tuhansia ihmisiä. Kun levottomuudet jatkuvasti vain pahenivat, roudattiin saarelle lisää ja taas lisää brittisotilaita, mikä oikeastaan vain pahensi tilannetta. Brittiarmeijan operaatio Pohjois-Irlannissa kesti kaikkiaan 38 vuotta, jonka aikana tapahtui paljon sellaista mitä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Nyttemmin maan tilanne on huomattavasti rauhoittunut. Enää ei voi puhua sotatilasta, mutta yksittäisiä välikohtauksia sattuu edelleen.       Maan pohjoisosassa sijaitsevassa Derryn kaupungissa sattui vuonna 1972 yksi sodan ikävimmistä välikohtauksista. Tapaus oli se nimenomainen, josta U2 ja John Lennon ovat molemmat tehneet saman nimisen kappaleen: Sunday Bloody Sunday. Tapaus joka myös meillä tunnetaan verisenä sunnuntaina. Tilanne sai alkunsa, kun ihmisoikeuksien puolesta mieltä osoittava väkijoukko alkoi käyttäytyä brittisotilaiden mielestä aggressiivisesti. Armeija avasi tulen aseettomia mielenosoittajia kohti ja tuloksena oli neljäntoista ihmisen kuolema ja useita haavoittuneita. Ruumiita tutkittaessa havaittiin vielä, että monia oli ammuttu selkään heidän paetessaan brittiarmeijan luoteja. Bloody Sunday oli se viimeinen, ratkaiseva isku sille, että maa ajautui sisällissodan kaltaiseen tilaan, jossa vastakkain olivat Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA ja Englannin Kuninkaalliset joukot. Oikeastaan voi sanoa, että verisen sunnuntain seurauksena brittiarmeijalla oli vastassaan koko Pohjois-Irlannin katolinen kansa. Epäilemättä, sillä Derryn teurastuksen kaltainen lahtaus nostattaa minkä tahansa kansakunnan sortajiaan vastaan. Etenkin kun kaikki tapahtui vielä heidän omalla maaperällään ja tunkeutujien toimesta.      Tuossa kaupungissa, tuossa Jumalan hetkeksi hylkäämässä Derryn kaupungissa sai alkunsa kolme vuotta myöhemmin Undertones-yhtye. Voisi luulla, että kaupungin ja koko maan tilanne, menneet tapahtumat, kaduilla partioivat aseistetut sotilaat, ratsiat, pidätykset ja jatkuva pommien pelko olisivat herättäneet ihmisten mielissä kaikin puolin vain negatiivisia tunteita ja tehneet ihmisistä vihaisia ja katkeria. Näin olikin monessa tapauksessa ja se on kuulunut myös irlantilaisessa musiikkituotannossa. Seuraavina vuosikymmeninä on tehty lukuisa määrä musiikkia, joissa Pohjois-Irlannin tilannetta on kritisoitu ja politisoitu hyvinkin vahvasti. Suurimmin asiaansa ovat vuosien saatossa saaneet maailmalle julistettua mm. U2, Sinead O'Connor ja Granberries. He ovat antaneet vihansa kuulua lauluissaan ja ovat lisänneet aiheesta tietoisuutta myös muualla maailmassa.       Undertones poikkesi tästä joukosta täysin. Sen musiikki ei ollut millään tavalla poliittista eikä julistavaa. Päinvastoin. Undertonesin musiikki oli iloista. Kappaleet kertoivat tytöistä ja pojista, nuoruudesta, kavereista, kesistä ja rakkaudesta. Hieman ehkä välillä jopa naivistikin, mutta kuitenkin uskottavasti. Olivathan jäsenetkin vielä tuohon aikaan kutakuinkin suhteellisen nuoria. Kaikki eivät olleet vielä edes täysi-ikäisiä. Varmasti hekin maan tilan tiedostivat, mutta nuoria miehiä eivät aina ikävät asiat paina. Nuoruus on liian lyhyt aika tuhlattavaksi murehtimiseen ja sitäpaitsi Undertonesilla voi sanoa olleen tärkeän tehtävän: He antoivat myös monille muille musiikillaan mahdollisuuden ainakin hetkelliseen todellisuuspakoon. Se onkin yksi musiikin tärkeimmistä tehtävistä. Ihan globaalistikin ajateltuna.      Bändi keikkaili ahkerasti kotikaupungissaan, mutta levyttämään se ei ollut vielä päässyt. Hinkua oli eteenpäinkin, mutta homma tuntui ajoittain jämähtäneen paikalleen. Tasaisin väliajoin joku sai hommasta tarpeekseen ja uhkaili eroamisella orkesterista. Aina kuitenkin ryhmäkemiat saivat tämän hetkeksi eksyneen takaisin yhteiselle tielle. Kaikilla oli yhteinen haave - päästä levyttämään.       1978 sitten joku kuuli, että Belfastissa oli pieni levy-yhtiö nimeltään Good Vibrations, joka haali merkkinsä alle uusia punk- ja uuden aallon yhtyeitä. Ja mikä vielä oli asiassa merkittävää, yhtiöllä oli suhteita Radio Oneen ja sen tiskijukkaan John Peeliin. Tämä oli usein soitellut ohjelmassaan Good Vibrationsin yhtyeitä ja Undertonesin kaverit olivat vieläpä John Peel-faneja, jotka valvoivat öitään hänen ohjelmiaan kuunnellen. Levy-yhtiön pomolle, Terri Hooleylle, päätettiin lähetettiin demonauha, josko tämä innostuisi. Näin kävi ja Undertones sai kutsun Belfastiin, Pohjois-Irlannin pääkaupunkiin.      Eipä ole iso lafka Good Vibrations, ajattelivat varmaan Undertonesin jätkät päästyään perille Belfastiin. Henkilökuntaakin firmalla oli tasan yksi, toimitusjohtaja Terri Hooley itse. Ja koko mesta osoitautuikin oikeastaan levykaupaksi, jonka ohessa Terri Hooley pyöritteli sivubisneksenään omaa levy-yhtiötään. Mutta mikään turha kaveri Terri ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli ottanut elämäntyökseen pohjois-irlantilaisen punkin ja uuden aallon esille nostamisen. Monia legendaarisia bändejä hän hoiviinsa haalikin, joskaan härmäläisisille nuo nimet eivät paljonkaan kelloja kyllä kolisuttele. Mutta omassa maassaan ja omalla alallaan suurta arvostusta nauttiva hemmo hän kuitenkin oli.       Arvostusta lisää huomattavasti sellainenkin homma, että mies oli joskus tempaissut John Lennonia päin näköä, kun hänelle oli selvinnyt, ettei Lennon olekaan oikeasti pasifisti niin kuin oli koko maailmalle uskotellut. Jäätyään kiinni valheesta, ei Lennonilla ilmeisesti ollut enää mitään menetettävää ja hän oli lyönyt takaisin. Tämä nyt ei sinänsä liity tähän juttuun mitenkään, mutta onpahan pieni hauska anekdootti ja kertoo jotain Terri Hooleystä (ja Lennonistakin). Periaatteen mies.      Alunperin suunnitellun sinkun sijaan Undertones päätti levyttää useammankin biisin kun kerran studioon olivat päässeet. Nauhalle tarttui neljä biisiä ja ne päätettiin kaikki julkaista yhdellä levyllä, neljän biisin  EP:nä. Ensimmäisenä raitana levyllä oli Teenage Kicks. Kaikki olivat innoissaan ja Terri Hooley lähtikin levyn kanssa Lontoon reissulle ja tarjoilemaan äänitettä isommille levy-yhtiöille. Käsittämätöntä kyllä, vastaus oli joka paikassa ei. Hooley palasi takaisin Belfastiin murheen murtamana, mutta sitten tärähti.      Yhtye oli myös itse tehnyt työtä levynsä markkinoinnin eteen. He olivat lähettäneet levyn John Peelille Radio Oneen. Mukana oli seurannut saatekirje, jossa pyydettiin Johnia kuuntelemaan levy ja sitten mielellään soittamaan sitä myös ohjelmassaan. Kundit eivät olleet uskoa korviaan kun John Peel soitti ohjelmassaan koko levyn läpi. Ja Teenage Kicksin vieläpä kaksi kertaa peräkkäin. Seuraavina viikkoina Teenage Kicksiä kuultiin vielä monta kertaa Peelin ohjelmissa ja tulostakin tuli viimein: Sire Records tarjosi Undertonesille levytyssopimusta. Näin kundit pääsivät levyttämään samalle yhtiölle jolle heidän kaikkien yhteinen suosikkiyhtyeensä Ramones oli levyttänyt ja noussut sitä kautta maailman tietoisuuteen. Myöhemmin 80-luvulla Sire oli yksi vuosikymmenen huomattavimpia levymerkkejä, jonka artisteihin kuuluivat mm.  Madonna, Smiths, Depeche Mode, Pretenders ja Talking Heads.      Ensitöikseen Sire julkaisi Undertonesilta samana vuonna jo levytetyn EP:n uudestaan. Se saavutti jopa listasijoituksen Englannissa nousten sinkkulistalla sijalle 31. Ensilevy,  The Undertones, ilmestyi seuraavana vuonna. Loistava ensilevy, joka on saanut jopa paikkansa tiiliskivessä nimelta 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Jotain tuolta levyltä kuitenkin puuttuu. Ja se joku on Teenage Kicks. Sitä ei nimittäin sisällytetty jostain ihmeen syystä levyn ensipainokselle. Myöhemmistä painoksista se kuitenkin löytyy. Miksi näin, ei ymmärrä? Mutta tavallaan tuo puute vielä lisää ensilevyn musiikillista arvoa. Kuinka hyvä se olisikaan, jos Teenage Kicks siltä löytyisi.      Kappaleen säveltäjä, yhtyeen kitaristi, John O'Neill on kertonut, että alunperin hänen piti käyttää Teenage Kicksin muottina Them-yhtyeen Gloriaa ja muokata siltä pohjalta uusi biisi. Tarkoitus ei siis ollut kopioida Gloriaa, vaan tehdä samalta pohjalta kappale, jonka periaatteessa jokainen autotallibändikin osaa soittaa. Siinä hän onnistuikin erinomaisesti, eikä kappaleen sävellystyöhön mennyt oman kertomansa mukaan kuin viisi minuttia. Ehkä sen syntymisen helppous sai hänet itsensä ajattelemaan, että Teenage Kicks ei ole kovinkaan kummoinen biisi. Hänen omasta mielestään esim. ensi-EP:llä oleva True Confessions oli huomattavasti parempi. Hänelle itselleenkin oli suuri yllätys, että kappaleesta tuli niinkin iso hitti.       Punk-bändinähän Undertonesia pidettiin. Siksi Teenage Kickskin löytyy monilta punk-kokoelmilta. Undertonesin kappaleet eivät kuitenkaan ole ihan tavallisia punk-biisejä. Kappaleissa on melodioita, jollaisia ei punk-bändeiltä oltu juuri totuttu kuulemaan. Teenage Kicks tosin on ihan perusrunttaus, samoin kuin monet ensilevyn biisit, mutta jatkossa bändin suunta selkiytyi ja huolellisemman tuotannon myötä lauluista alkoi löytyä ihan uusia ulottuvuuksia ja päähän jäävät melodiat pääsivät oikeuksiinsa. Sanoituksetkin ovat jotain ihan muuta kuin angstisten punkkareiden paatosta. Undertones ei vihaa biiseissään ketään. Päinvastoin, he suorastaan rakastavat kaikkia. Kuten Teenage Kicksissäkin. Laulaja on typerryttävän rakastunut johonkin naapuruston tyttöön, jota hän aina vain etäältä ihailee. Lähestyä hän ei kuitenkaan rakkauden kohdettaan tohdi. Niinpä hän joutuu vain toistelemaan itselleen toivettaan: Kunpa hän olisi minun. Pitäisin hänestä tiukasti kiinni, enkä päästäisi ikinä irti. Mutta sellaistahan se on teinien elämä. Hiljaisia ja salaisia rakastumisia, jotka usein johtavat pettymyksiin.       Vuonna 1983, neljän levyn jälkeen, bändi oli hajoamisen partaalla. pohjois-irlantilainen veri oli kuohahtanut useampaankin kertaan ja tilanne oli tulehtunut. Sisäiset kemiat eivät enää toimineet ja musiikillisestikin alkoi olla erimielisyyksiä. Kundit olivat kasvaneet Undertonesin aikana aikuisiksi. Osa oli jo naimisissa ja lapsiakin oli kertynyt. Kipinä jatkuvaan kiertämiseen oli kadonnut nyt kun maailmassa oli muutakin. Oli parempi lopettaa bändi ennen kuin olisi liian myöhäistä.       Ilmeisesti erimielisyydet olivat kiteytytyneet enimmäkseen laulaja Feargal Sharkeyn ja muun bändin välille. Feargal oli useaan kertaan ilmoittanut haluavansa lähteä bändistä. Mielessä miehellä siinsi sooloura, joka lähtikin aika mainiosti käyntiin Undertonesin hajoamisen jälkeen. Vuonna 1985 sinkkunsa A Good Heart nousi Englannissa aina listaykköseksi asti. Sooloura jäi kuitenkin vain kolmen levyn mittaiseksi, joista viimeisin ilmestyi 1991.       John O'Neill ja veljensä Damian perustivat vanhojen ystäviensä kanssa That Petrol Emotion nimisen yhtyeen, joka edusti musiikillisesti hieman kunnianhimoisempaa musiikkia kuin mitä Undertones oli ollut. Bändiltä ilmestyi kuusi levyä.       Vuonna 1999 Undertones päätettiin kasata uudestaan. Feargal Sharkeytakin pyydettiin mukaan, mutta hän kieltäytyi yhteistoiminnasta. Häntä ei myöskään näy BBC:n tuottamalla Undertones dokumentilla Here Comes The Summer. Toisessa dokumentissa, Undertones Storyssä vuonna 2003, hän sentään antaa haastattelua, mutta ei ole siellä missä muu bändi on. He ovat Derryssä. He ottavat valokuvia alkuperäisillä paikoilla, joissa olivat 70-luvullakin bändikuvissa poseeranneet. Feargalin paikalle kuviin asettuu toinen mies. Mies, jota voi pitää bändin yhtenä ylimääräisenä jäsenenä. Mies,  jonka ansiota moni asia Undertonesin menestyksen takana oli: John Peel.      John Peel, oikelta nimeltään John Robert Parker Ravenscroft, kuoli sydänkohtaukseen 25. lokakuuta 2004. Hautajaiset olivat musiikin värittämät. Hän oli usein viime aikoina puhunut kuolemastaan ja tehnyt lähipiirilleen selväksi mitä haluaa tilaisuudessa soitettavan. Silti kuolema tuli kaikille yllätyksenä. Tilaisuuteen oli hankittu tiskijukka huolehtimaan musiikkipuolesta ja kun arkkua lähdettiin kantamaan hautaan kaiuttimista alkoi soida Teenage Kicks. Se oli ollut toiveista tärkein. Kuulla kaikkien aikojen paras kappale omissa hautajaisissaan.       Mutta ei siinäkään vielä kaikki, sillä mitä lukeekaan miehen hautakivessa? Ylimpänä kiveä koristaa Liverpoolin kaupungin tunnuksena tunnettu lintuhahmo, joka löytyy myös Liverpoolin jalkapallojoukkueen logosta. Tämä siksi, että John Peel oli myös jalkapallomiehiä ja Liverpool oli hänen suosikkijoukkueensa. Sen alla: John Peel, 1939 - 2004, Rakkaudella aviomiestä, isää ja isoisää muistaen. Ja vielä sen alla, lähes nurmikon tasalla, sieltä löytyy erään 70-luvun lopulla tehdyn rock-kappaleen ensimmäinen rivi: TEENAGE DREAMS SO HARD TO BEAT.

Avainsanat: englanti elämä dreams bändi britti britannia bloody biisi bbc asettua arvioida armeija antaa amerikkalainen alue aika aihe agenda aalto 1960 hitti historia helmi hear hautajaiset hauta hauska harvinaista hankittu haave haastattelu garden galaxy fani eurooppa kuunnella kuulua kuulla kuulija kutsu kuolla kuolema kova korva karisma kappale kantaa kansa kanava kopioida koko kitaristi kieli kennedy kello keino kaveri kadonnut jäsen juttu jumala julkaista joulukuussa joukko jokainen johtaa john itsenäisyys katu ep ensilevy ikä ihminen ihmisoikeus häntä hän hukkua homma isä iso isku irlantilainen irlanti ira independent ilmiö maailma maa maailmansota musiikki muokata mitä mies lokakuu liverpool liity lievä levy löytyä lähteä lähetti lähestyä lyhyt luxemburg luku luulla luja lopettaa lontoo kaupunki kaupallinen katolinen kasata levoton lennon lautanen laulaja laiva käyttää käyttäytyä käsissä kuva kuusi mielipide merkittävä menettää menestys melkoinen operaatio ongelma oikeus me markkinointi maine mahdoton ohjelma nurmikko nuoruus nuoriso nuori numero nimittää nimi neljä mv muutos muualla muu reissu records rauha rakkaus rakastua rakastaa raja radio raaka päästä pääkaupunki päähän päivä pyytää puute punk puhua posti pop pommi poliittinen poika pitää piiri pieni petrol peräkkäin perustaa periaate pelko paska paras palata pakattu toiminta tilaus tilanne tilaisuus tietoisuus terri televisio tekijä tehtävä teenage tarttua tarkoitus tarkoittaa tarjota tapaus tapahtuma tapahtua taistelu säveltäjä syyskuu syntyä suuri suunta sunnata suora suomessa sunnuntai summer suhde sotilas sotalaiva soittaa soida sota sittenkään sisällissota sijaitsi seuraava sara salainen saksa saari saada rock robert ääni you ympäri yllätys yhtye yhtiö yhteinen vuosikymmen vuosikymmenen voi viimeinen viha veri veli vastaus vanha valokuva uusi uskoa ura ulkopuolella u2 työskennellä tyttö tuttu tutkimusmatkailija turha tuotanto tuoda tuntua tunne tuli tuhansia totaalinen tony toimitusjohtaja


blogivirta.fi