Tänään on 13.12.2018 10:27 ja nimipäiviään viettävät: Seija ja Lucia. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Ripsa:

Olen täällä

Julkaistu: · Päivitetty:

No one knew where she had been born, but word was that she had landed in New York as a fourteen-year-old orphan and had spent several years in a windowless loft on the Lower East Side making hats. Auster, Paul (2017-01-30T22:58:59). 4 3 2 1: A Novel . Henry Holt and Co.  En kirjoittanut tuota nimirimpsua itse. En tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta eräällä tavalla kyllä ylitin itseni. Tilasin amerikkalaisesta nettikaupasta itselleni kirjan. En pitänyt siitä ajatuksesta, siis että pitäisi tilata nettikirjakaupasta ja kaiken lisäksi amerikkalaisesta. Olen vuosia joutunut kiroilemaan ja kärvistelemään tietokoneiden kanssa, joiden termit ovat kaikki jotakin, mitä ne myyjät kutsuvat englanniksi, mutta ei se mitään Shakespearen sonaattien veroista ole. Myyjien kieli on juuri sellaista: en tiedä mitä ne sanovat. Etsin yhtä kirjaa jota tarvitsin. Joskus parikymmentä vuotta sitten minulla oli tili Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Tarvitsin kirjoja töissä niin kuin tarvitsen nykyäänkin eikä ennen tarvinnut kuin soittaa kirjakauppaan ja kirja oli kohta postissa. Tuossa alun sitaatissa kerrottiin 14-vuotiaasta orpotytöstä joka on tehnyt hattuja Lower East Siden verstaalla vuosia. Tuossa sana ”loft” ei tarkoita parvea, mutta jossain loukossa se lapsiparka niitä hattuja on tehnyt. En tiedä kuka on Henry Holt ja kumppanit. Sekin voi olla Ellis-saarelainen nimi. Olen kyllä viime aikoina käynyt katsomassa kirjoja Project Gutenbergin listoilla ja ladannut niitä koneelle, useimmat tulevan aivan kiltisti ja asettuvat sinne (mikä nyt milloinkin on paikka, siis virtuaalinen. Niistäkin suurin osa on ollut niitä, joita olen tarvinnut. En kovin usein lue ihan vain huvikseni. Ovat kyllä runot ja runokirjat. Jostain syystä kykenen lukemaan runoja helposti netistä. Kun kirjasivustoja alkoi nettiin tulla, niistä moni oli juuri runosivustoja. Runot merkitsevät minulle paljon. Kun en itse niitä kirjoita, olen oppinut erityisesti pitämään siitä, kuinka vaivattoman tuntuisesti runoilijat osaavat omanlaisensa dramaturgian. Olen salaa toivonut että runot jäisivät sillä tavalla lainsuojattomiksi, että kirjoittajat voisivat tehdä aivan kaiken itse, suunnitella kannetkin, koko taiton. Ja sellaisia on jo! Paha kyllä tässä 70 000 asukkaan kaupungissa ei ole kuin surkea krääsäkauppa joka käyttää itsestään nimitystä kirjakauppa. Se on yleensä kaikissa suomalaisissa kaupungeissa. Monia kirjoja tahtoisin itselleni, joskus yritän ostaa, mutta eivät tilaa. Kirja voi olla kaunis esine. En ole käsittänyt muuta kuin että kauppa luottaa ihmisten laiskuuteen eli lukemattomuuteen. Laiskuus syntyy suurelta osalta toivottomuudesta. Luulen sen olevan sellaista, että kun ei sisälläni ole mitään, niin ei sinne mitään saa myöskään edes ojentamalla kätensä ja tarttumalla kirjaan. Enkä tarkoita tässä amiksen poikia, joita kyllä on täälläkin. Olen nähnyt semmoisia poikia siellä täällä haahuilemassa. Useimmiten heillä on kysymys ilmeissään, silmissään, joskus useitakin. Ilmeisesti kaupunki ei muuta ansaitse kuin menettää heidät. Kaupunki ei kuitenkaan ole ajatteleva henkilö. Mutta kaupungin henkilöistä ne aikuiset ovat niitä, jotka eivät ole kyselleet enää vuoskymmeniin. Ne tekevät päätökset siitä, että oppimiseen ei tuhlata rahaa. En ole ikinä kysynyt keltään heistä mitään. Tiedän jo etukäteen että eivät ne osaisi sanoa. Varmaan oppimiseen ei ole ollut mahdollisuuksia ikinä ja semmoisen pitää tietenkin jatkua. Siitä syntyy rumuutta. Rumuuttakaan ihmiset eivät näe jos ovat oppineet kääntämään katseensa pois tai muuten oppineet sokeiksi. Oppiminen on ylistämisen arvoinen asia. Siis luen Paul Austerin kirjaa sähköisessä muodossa. Mutta runoja minulla on paljon ja ne ovat kirjoissa, suurimmaksi osaksi, koska ne ovat kauniita esineitä. Niitä on mahdollista kuljettaa kädessään huoneesta toiseen sillä välin kun on mietittävä pitäisikö syödä ja miksi muka. Päädyn katsomaan katon rajassa suikertavaa aivan tavallista huonekasvia. Se päätti roikkumisen sijasta ruveta kiipeämään. Se menee kohti valoa, jota on talvella tuolla viiden metrin korkeudessa katon rajassa. Posliinikukka menee vieläkin pitemmälle: yrittää kaivautua ikkunan raosta ulos. Se nähtävästi näkee loistavan kevätauringon eikä hölmö tajua että siellä on hirveän kylmä öisin. Kiipesin ylös ja rupesin kiskomaan niitä rönsyjä takaisin sisälle. Surkeilta näyttävät. On pakko ruveta etsimään jostakin kätköstä multapussia, koska nyt rupesi korkeammalle kiipeävä rönsy kellastuttamaan lehtiään. Peikonlehti teki sen jo viime syksynä. Sille vaihdettiin multa. Sitäkään ei olisi pitänyt tehdä. Ehkä minulla ei ole muunlaisia kasveja kuin lähinnä tropiikissa kasvavia?  En minä kykene mistään taikomaan näille puita joiden runkoon ne voisivat istahtaa ja ruveta sitten haromaan ilmajuurillaan sadetta joka painuu pisaroina ja noroina alas eri puiden latvoista. Tänne pitäisi jotenkin saada sademetsäkin vielä syntymään. Muutaman kerran kun on satanut oikein lujaa ulkona, niin sisäkattoon on tullut pisaroita ja niitä putoili päähäni kun istuin tässä kirjoittamassa. Katossa ei ehkä ole eristeitä niin kuin pitäisi olla.  Sain syödyksi monta haarukallista runoja samalla kun luin herneenpalkoja ja riisiä lautaselta. Olen oppinut että aisteja pitää käyttää ristiin ja rastiin ja sellaisesta syntyy elämyksiä vähintään. Minulla on muutama kirja Johanna Venho n runoja. Yksi niistä kertoi hapsutukkaisesta ja siemenhampaisesta lapsesta jonka nimi on Valo. Täällä lähellä asuu ihmisiä joiden sukunimi on Valo. Valo tuntuu niin kovasti oleelliselta jutulta että siinä voi tuskin olla kyse muusta kuin pimeyden vastakohdasta. Valo tulee portaita alas, luinen takkupäälapsi, lämmin säkki suoraan syliin, tulee portaita alas ja nuhjaa vasten kaulaa. (Johanna Venho: Tässä on Valo. WSOY 2009, detalji) Paul Austeria olen lukenut sen verran paljon että ajattelen hänet on tarinankertojana Isaac Bashevis Singerin sukulaiseksi. Pidän tarinoiden sisällä kulkemisesta, vaeltelusta. Tarinoissa on mitä tahansa ja kun luen niitä, ne tarttuvat päähän ja jäävät sinne. Olen joskus ajatellut niistä pojista, että ehkä he luulevat juuttuvansa tarinoiden keskelle. Ehkä heille ei ole kukaan kertonut ettei se ole vaarallista? Ei kai sekään ole vaarallista että juuri äsken yksi niistä pojista huuteli kaveriaan ulos.  Alhaalla olija varvisteli ja käveli ja heilutti käsiään. Ainakaan heti se parvekkeella olija ei lähtenyt pihalle asti. Niin nuoria nämä ovat, että eivät uskaltaisi aivan yksin kulkea katsomassa miten kaupungissa rakennetaan ilman eristeitä. Kaveruksilla on kertomuksia toisilleen. Kyllä he siitä vielä venyvät pituutta ja oppivat kertomaan tarinoita eteenpäin. Sellainen on sukua jollekin käsityölle, verkonkutomiselle tai ruuhen veistämiselle. Miksei pajupillikin olisi hyvä asia. Juuri nyt tuntuu parhaalta ajatukselta etsiä vähän Euroopan juutalaista musiikkia, kletschmeriä, ja soittaa sitä pimeään iltaan. On vielä pitkä siihen että nukkuisin. Ja kun en nuku, voin lukea. Muuten voin kertoa että olen täällä. Siitä ei ole sen enempää kertomista nyt. Paitsi että tulppaanit tulivat etukäteen pyytelemättä tänne, lähetti toi.

Avainsanat: hattu eurooppa etsiä esine englanniksi elämys east born asua aikuinen 2009 ristiin riisi rakentaa raha päätös päähän puita puiden postissa porras poika poikia pitää pituus pimeä pimeys paul parveke paikka paha ostaa osaava oppia oppiminen old nuori nukkuminen nimi nettikauppa netti myyjä muutama multa muka tilata tietokone tarkoittaa tarina talvi syödä syntymä syksy suunnitella suomalainen sukunimi suku mitä minä metri menettää lämmin lähetti lukea luja soittaa side she several sataa sana sade saada ruveta runo loft lista lapsi laiskuus kääntämään käyttää käsi kysymys kylmä kulkea kuljettaa kone koko knew kirjoittaja kirj kirja kirjakauppa kieli kertomus kertoa kaupunki kauppa kaunis katto kasvi juutalainen johanna isaac ilta ikkuna ihminen huone henry henkilö helsinki öisin yrittää york yksin wsoy word voi virtuaali vero valo vaarallinen työ tässä tänne tulppaani toivoa toisilleen tili


blogivirta.fi