Tänään on 19.06.2018 18:59 ja nimipäiviään viettävät: Siiri, Sigrid ja Siri. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
vapausblogi:

Paras järjestelmä - onko sellaista?

Julkaistu: · Päivitetty:

Poliittista järjestelmää rakennettaessa pitäisi ottaa huomioon se, miten ihmisluonto toimii. Jos järjestelmä rakennetaan väärien perusolettamusten pohjalle, se vaatii toimiakseen jatkuvaa aivopesua ja pakkokeinoja, jolloin voi olla kyseenalaista, onko lopputulos nimenomaan se, mihin idealistisesti pyrittiin. Sosialistinen järjestelmä kuuluu tähän sarjaan. Se ei toimi, koska ihmiset eivät ole luonteeltaan sosialisteja. Millaisia ihmiset ovat? Mikä järjestelmä sopisi heille luonnostaan parhaiten? Ihmisten kuten eläintenkin tärkein biologinen funktio on pysyä hengissä ja tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Mitä paremmin ihmiset selviävät ympäristön haasteista, ja mitä suuremman osan he saavat lisääntymisen kannalta välttämättömistä resursseista, sitä tehokkaammin he levittävät geenejään tuleviin sukupolviin. Tätä periaatetta voi olla vaikea havaita nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa resurssien yltäkylläisyys näyttää vievän kiinnostuksen lisääntymiseen, vaikka teorian mukaan asian kuuluisi olla toisinpäin. Resurssien hyödyllisyydessä kuten monessa muussakin asiassa on olemassa kyllästymispiste, minkä jälkeen lisäresurssit alkavat heikentää tulosta. Nykyinen hyvinvoinnin aika on lyhyt poikkeus ihmiskunnan pitkässä historiassa, joten “ihmisluonnon” kehittymisen kannalta on parempi tarkastella sitä satojen tuhansien tai jopa miljoonien vuosien ajanjaksoa, jolloin ihmiset elivät pienissä metsästäjä-keräilijäryhmissä, eikä nykyisin yhteiskunniksi tai valtioiksi kutsutuista ilmiöistä ollut vielä mitään tietoa. Tänä aikana kahdella jalalla kävelevä olento riisui apinan turkkinsa, ja hänestä tuli ihminen. Fyysisen ympäristön haasteista selviämisen lisäksi ihmisen kuten eläintenkin kannalta on oleellista statuksen säilyttäminen - ja jos mahdollista, parantaminen - oman yhteisön sisällä. Mitä korkeammalla yksilö on yhteisön sisäisessä hierarkiassa, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on lisääntymiseen. Hän saa enemmän ravintoa ja paremman puolison ja todennäköisesti enemmän terveitä jälkeläisiä. Tämä tosiasia merkitsee sitä, että niiden yksilöiden geenit ovat levinneet parhaiten, jotka ovat menestyneet ryhmiensä sisäisessä resurssikilpailussa parhaiten. Ryhmiensä luuserit ja nokkimisjärjestyksessä viimeisenä olevat ovat menehtyneet tai ainakaan he eivät ole tuottaneet paljon jälkeläisiä. Me nykyihmiset olemme perineet enemmän voittajien geenejä kuin hävinneiden geenejä. Ja tässä tullaan ihmisluonnon peruskysymysten äärelle. Luonnonvalinnan ja resurssikilpailun takia me nykyihmiset olemme perineet yhden tärkeän ominaisuuden, joka hallitsee kaikkea elämää ja ohjaa yhteiskuntia. Tämä ominaisuus on vietti tai tarve, joka saa meidät pyrkimään suhteellisen asemamme säilyttämiseen ja parantamiseen yhteisömme sisällä. Heti, kun koemme asemamme uhatuksi eli huomaamme tai luulemme päätyvämme alaspäin ryhmämme sosiaalisilla tikapuilla, koemme ikään kun eräänlaisen sähköiskun, joka aktivoi meidät suunnittelemaan toimia tilanteen palauttamiseksi vähintään samaksi mutta mielellään paremmaksikin kuin mikä se oli ennen kuin asemamme huonontui. Tilanteesta riippuen kyse voi olla suorastaan fyysisestä reaktiosta. Erinäisiä hormoneja kuten adrenaliinia erittyy, pulssimme kiihtyy, kasvomme alkavat punoittaa. On ikään kuin valmistautuisimme fyysisesti taistelemaan paikastamme aivan kuten kaukaiset esi-isämme tekivät metsästäjä-keräilijäyhteisön jäsenenä. Ennen vanhaan kyseessä saattoi todella olla fyysinen taistelu, jolla ratkaistiin, kuka on kuka. Nykyisin fyysiseen taisteluun lähdetään enää humalapäissään tai kun ollaan muuten sekaisin. Nyky-yhteisön normit eivät enää salli täysin primitiivistä käytöstä, joten fyysiset tunteet salataan ja toimitaan huomaamatta siten, että oma menetetty asema saavutettaisiin taas. Jos sitä ei yrityksistä huolimatta saavuteta, voidaan vaihtaa viiteryhmää, johon itseä verrataan. Tällä tavalla itseä huijaamalla saadaan sisäinen tunnemyrsky vaimenemaan. Mitä edellä mainittu kiihkon tunne käytännössä on? Missä asioissa ja miten se ilmenee? Jokainen on varmaan kuullut sanat suuttuminen, viha, raivo, kosto, mustasukkaisuus ja kateus. Kaikki nämä sanat kuvaavat hieman eri tavalla edellä mainittua ilmiötä. Koemme suuttumiseksi nimetyn reaktion, kun huomaamme jonkun ohittaneen meidät jonossa. Voimme kokea vihaa ja raivoa, jos tilanne on ollut törkeä. Haluamme ehkä kostaa ja tällä tavoin palauttaa tilanteen ennalleen. Olemme kateellisia, jos työtoveri on saanut palkankorotuksen tai ylennyksen, jota me emme ole saaneet. Onhan suhteellinen asemamme työpaikalla tällöin heikentynyt. Olemme mustasukkaisia, jos olemme kärsineet tappion parisuhdemarkkinoilla jollekin toiselle. Asemamme ryhmän sisällä on tällöin huonontunut ja vieläpä nöyryyttävällä tavalla huonontunut. Joku on kiilannut ohitsemme ja ottanut jotain, jonka olimme katsoneet kuuluvan itsellemme. Ja kun on kyse parisuhteesta, kyse on suoraan lisääntymisresurssista, joten mustasukkaisuus on luonnollisesti yksi vahvimmista primitiivisistä tunteistamme. Olemme todennäköisesti niiden kaukaisten esi-isiemme ja esiäitiemme jälkeläisiä, jotka tiukan paikan tullen tappoivat kilpakosijansa. Tai olemme niiden jälkeläisiä, jotka onnistuivat yrityksessään valloittaa toiselle varattu puoliso. Joka tapauksessa olemme voittajan jälkeläisiä - emme hävinneen. Vuosimiljoonien ajan jatkunut taistelu lisääntymisen kannalta välttämättömistä resursseista ja siihen liittyvä taistelu paikasta ryhmän sisäisessä arvohierarkiassa on johtanut siihen, että nykyihmisissä on erittäin vahvana sisäinen halu säilyttää paikkansa ryhmässä ja parantaa sitä. Tämä näkyy käytännössä monilla eri tavoilla. Yksi ilmenemismuoto on se, että ihmiset kilpailevat kaikesta mahdollisesta mistä vain voi kilpailla. Tällaista ilmiötä ei olisi olemassa, ellei taustalla olisi ihmisten sisäistä viettiä, joka saa heidät pyrkimään vähintään tasatilanteeseen, mutta varmuuden vuoksi myös muiden edelle, jos se vain on mahdollista. Ihmisluonnossa on sisäsäinen mekanismi, joka saa häviämisen muille tuntumaan epämukavalta. Palataan kysymykseen, millainen järjestelmä sopisi ihmisille parhaiten. Vastaus taitaa olla, että tällaista kysymystä ei kannata esittää. Järjestelmät muokkautuvat omien ”luonnonlakiensa” seurauksena sellaisiksi, mitä ne ovat. Kysymys paremmuudesta edellyttää jonkun valitsemia kriteereitä, kuten kenen kannalta parempi, tai millä perusteella parempi. Yksi asia on joka tapauksessa selvä. Olipa kyse alkukantaisesta metsästäjä-keräilijäryhmästä tai myöhempien aikojen kyläyhteisöstä tai nykyaikaisesta valtiosta, rajalliset resurssit pyrkivät kasautumaan niille, joilla on eniten taitoa, voimaa ja älyä niiden hankkimiseksi. Jo ihmisten kaukaisten serkkujen, simpanssien, laumoissa on havaittavissa kahdenlaisia resursseja, jotka sanelevat yksilön paikan yhteisössä. Tärkein resurssi on fyysinen voima. Sen perusteella ratkaistaan, kuka käskee ja kuka tottelee.   Me ihmiset kutsumme simpanssilaumojen kovanyrkkisintä lihaskimppua lauman johtajaksi, mutta nimitys kertoo ehkä enemmän meistä itsestämme kuin siitä, mitä simpanssit ”johtajastaan” ajattelevat. Nyrkit ja hampaat puhuvat omaa universaalia kieltään, ja kun tällä kielellä laaditaan säännöt, niitä on pakko totella, hyväksyipä asiantilan tai ei. Pelkästään fyysinen voima ei kuitenkaan määrittele kaikkea, vaan toinen resurssi on taloudellinen. Simpanssilaumassa tämä resurssi on tosin hyvin alkeellinen, kun sitä verrataan ihmisten keskuudessa esiintyvään taloudelliseen valtaan ja kaikkeen, mitä sillä voi saavuttaa. Simpanssit eivät kerää omaisuutta, joten käsitettä ”rikkaus” ei ole olemassa. Simpansseilla voi kuitenkin olla tiedossa herkkuja, joiden sijaintia he eivät paljasta kaikille, vaan käyttävät tietoa edunsaantikeinona. Simpanssit metsästävät ryhmässä ja jakavat saaliin keskenään – ja tässä saaliin jaossa ”johtajan” suu ei yllättäen olekaan etuoikeutettu, jos hän ei ole ollut mukana saalistamassa. Näinkin alkeellisella tasolla osataan siis erottaa taloudellinen valta ja fyysinen valta toisistaan. Fyysiseen voimaan perustuva poliittinen valta ja omistamiseen perustuva taloudellinen valta tasoittavat toisiaan. Sen enempää absoluuttista fyysistä valtaa kuin absoluuttista taloudellista valtaakaan ei juuri esiinny, koska toinen vallan lajeista häiritsee monopolin kehittymistä toisen vallan alueella. Pohjois-Korean tyyppisissä diktatuurivaltioissa tämä asia on oivallettu ja keskitetty sekä taloudellinen valta että fyysinen valta samoihin käsiin. Tässä ratkaisussa on se ongelma, että poliittisen vallan alaisuudessa toimiva tuotantosektori on tehoton, ja tästä johtuen kansakunnan taloudellinen tila jää vaatimattomaksi, mikä voi jossakin vaiheessa johtaa alamaisten tyytymättömyyteen ja järjestelmän kaatumiseen. Diktatuurikin tarvitsee toimivan talouden, joten yksityisen sektorin vaurastuminen ja siihen liittyvä taloudellinen eriarvoistuminen on käytännössä pakko sallia. Tämä on havaittu esimerkiksi Kiinassa. Jos pelkästään rikkaus alkaa kasautua niin, että maassa on pieni upporikas eliitti ja suuri rutiköyhä massa, jälkimmäinen voi nousta kiihotettuna kapinaan ja ryöstää rikkailta heidän omaisuutensa ja valtansa. Näin on käynyt esimerkiksi kommunistisissa vallankumouksissa. Jos taas pelkästään fyysinen valta kasautuu vain muutaman ihmisen käsiin, nämä ihmiset jäävät riippuvaisiksi taloudellisen vallan omistajista, jotka voivat jonakin päivänä kerätä vaikutusvaltansa yhteen ja kaataa fyysiset hallitsijansa.   Valtion poliittisen johdon pitää ottaa huomioon rikkaan omistavan luokan edut. Kun taloudellinen valta ja poliittinen valta toimivat symbioosissa kumpikin toistaan hyödyttäen, järjestelmä toimii vakaasti. Kansallissosialistien hallitsema Saksa ja fasistien hallitsema Italia ovat esimerkkejä. Tai oikeastaan mikä tahansa kapitalistinen valtio on esimerkki. Poliittiset vallanpitäjät joutuvat ottamaan huomioon suurteollisuuden ja omistavan luokan edut. Jonkunhan on maksettava kalliit vaalikampanjat. Räikeimmillään tämä näkyy Yhdysvalloissa. Jos kerran ihmisissä aiheuttaa puolustusreaktion se, kun he kokevat asemansa yhteisössä vaarantuvan, miten he kestävät ne tilanteet, joissa he ovat vallankäyttäjiin lukeutuvien ihmisten vallankäytön ja alistamisen kohteita. Eivätkö nämä tilanteet aiheuta suuttumista ja kostonhalua? Eivätkö ne johda yleisemminkin haluun kaataa alistava järjestelmä? Totta kai suuttumista ja kapinahenkeä esiintyy, mutta tähän ongelmaan on keksitty keinot jo silloin, kun maailman ensimmäisiä valtioita luotiin. Periaatteet ovat edelleenkin samat. Raaka väkivalta on tietysti ensimmäiseksi mieleen tuleva yleispätevä keino valtion ylläpitämiseksi, ja sen mahdollisuus on edelleenkin kaiken poliittisen vallankäytön takana. Jos eivät puheet auta, aseet auttavat. Alistajien resurssit eivät kuitenkaan välttämättä riitä pelkkään pakkoon ja väkivaltaan perustuvan järjestelmän ylläpitämiseen, joten he tarvitsevat myös pehmeämpiä keinoja. Kun mietitään, miten maailman ensimmäiset valtion tunnusmerkit täyttävät yhteenliittymät mahdollisesti aikoinaan syntyivät, nykyiset käsitykset asioiden tilasta ohjaavat väistämättä ajattelua. Ne ohjaavat siinä määrin, että on mm. esitetty teoria, jonka mukaan aikoinaan solmittiin eräänlainen ikuisiksi ajoiksi voimaan tullut ”yhteiskuntasopimus”, jonka nojalla pienestä eliitistä tuli johtajia ja suuresta ihmisten enemmistöstä tuli alaisia. Tällaiseen satuun voi uskoa kuka haluaa, mutta todennäköisemmältä näyttää, että sopimukset piirrettiin miekalla ja verellä, eikä niistä ollut vara kieltäytyä. Vallankäyttöä on ollut aina, mutta valtion tavoin organisoiduksi se muuttui siinä vaiheessa, kun ihmiset alkoivat asettua pysyvästi paikalleen maata viljelemään, ja alkoi kertyä ruokavarastoja. Tässä vaiheessa tuli mahdolliseksi veron kerääminen, mikä on yksi valtion olemassaolon edellytys. Valtiohan elää ihmisten tuottamalla ylijäämällä, jota kerätään veroina ja ohjataan erilaisiin tarpeisiin. Valtion alkumuoto on voinut olla ryöstelevä joukkue, joka on kerännyt saaliin kyläänsä, mistä on vähitellen muodostunut tulevan kaupunkivaltion keskus. Jotta saalista kertyisi tulevaisuudessakin, ryöstetyt maanviljelijät on jätetty henkiin. Kapinahalujen kitkemiseksi ja alistettujen sitomiseksi alistajiinsa heiltä on ehkä otettu poikia ryöstelijäjoukon sotajoukkoon liitettäväksi. Sotajoukkoa on tarvittu paitsi alistettujen ihmisten kurissa pitämiseen myös kilpailevien sotajoukkojen torjumiseen. Armeija on aina ollut yksi valtion peruselementeistä. Sen avulla on puolustauduttu ja valloitettu. Valtiot ovat syntyneet kukin omalla tavallaan, ja koska nykyisin vallalla olevat periaatteet ohjaavat myös menneisyyden pohdintaa, edellä kuvattu oletus valtion syntytavasta ei todennäköisesti ole suosittu. Mieluummin ajatellaan, että paikallaan asuvat ihmiset perustivat valtion vapaaehtoisesti omassa keskuudessaan eräänlaiseksi yhteenliittymäksi ulkopuolelta tulevia uhkia vastaan sekä käsittelemään myös mahdollisia joukon omasta keskuudesta nousevia uhkatekijöitä, joita nykyisin kutsuttaisiin rikollisuudeksi. Ovatpa valtion perustamisen yksityiskohdat olleet millaiset tahansa, pohjimmainen syy valtion syntymiselle on valtataistelu. Ulkopuoliset rosvoarmeijat ja yhteisön sisältä nousevat paikalliset rosvopäälliköt haluavat alistaa ihmisiä valtansa alle, ja tämä prosessi synnyttää valtiokehityksen, joka tekee tavallisista ihmisistä joko rosvoarmeijan tai rosvopäällikön johtaman valtion alamaisia tai tällaisten suojaksi perustetun oman valtion johtajien alamaisia. Valtataistelu johtaa automaattisesti valtiota muistuttavaan vallan keskittymiseen olkoon kyse sotaherrojen johtamista minivaltioista tai laajoja alueita hallitsevista imperiumeista tai jostakin näiden välillä. Valtioton olomuoto – anarkismi - merkitsee valtatyhjiötä, joka väistämättä ennemmin tai myöhemmin täyttyy vallankäyttäjillä, jolloin syntyy valtio. Edellä mainittiin, että raaka väkivalta on yksi valtiota ylläpitävä voima, mutta olemassa muitakin. Mitä nämä muut ovat? Historian valossa tärkein ”pehmeä” keino ihmisten pitämiseen poliittisille vallanpitäjille alamaisina on henkinen manipulointi uskonnon tai sitä muistuttavan opin avulla. Arkeologiset kaivaukset osoittavat, että uskonto on ollut kautta aikojen keskeinen tekijä valtioiden säilyttämisessä. Ikivanhojen kaupunkien raunioista löytyy sekä temppeli että maallisen vallanpitäjän palatsi. Vallanpitäjien rakennuttamissa palatseissa on patsaita ja taideteoksia, joissa on uskonnollista symboliikkaa. Uskonnollinen johto ja valtion johto ovat aina toimineet yhteistyössä toinen toistaan tukien. Uskonnollinen johto on julistanut vallanpitäjän pyhyyttä – mahdollisesti jumaluutta – ja kehottanut kansaa alistumaan vallanpitäjälle. Tästä kiitokseksi vallanpitäjät ovat suojelleet uskonnon edustajia ja sallineet heidän kerätä rikkauksia temppeleihinsä. Joissakin tapauksissa uskonto ja maallinen valta ovat olleet niin tiukasti sidoksissa toisiinsa, että ne ovat olleet oikeastaan yksi ja sama asia. Kun perinteisten uskontojen rooli yhteiskunnissa on heikentynyt, poliittiset vallanpitäjät ovat tarvinneet uusia välineitä kansalaisten mielten hallintaan. Avuksi on kelvannut lähes mikä tahansa, mitä vain on ollut käytettävissä. Kaksi 1900-luvun aatetta, kommunismi ja sen vastavoimaksi noussut kansallissosialismi, olivat ideologioita, joissa oli mukana paljon uskonnollisiin arvoihin viittaavaa. Nämä aatteet olivat voimissaan aikana, jolloin tekniikka mahdollisti tehokkaan propagandan toteuttamisen, jollaisesta entisaikoina ei olisi osattu edes uneksia. Propagandalla on aina ollut suuri merkitys. Jo Rooman valtakunnan aikaiset yleisötapahtumat ja taisteluiden kunniaksi rakennetut muistomerkit olivat omanlaistaan propagandaa. Muistomerkkeihin veistetyt kuvat taisteluista ja sotapäälliköistä kertoivat sanomaa valtakunnan menestyksestä ja pysyvyydestä. Kommunisteilla ja kansallissosialisteilla oli keinot viedä mieltenmuokkaus paljon pidemmälle. Uuden tekniikan avulla propaganda muuttui staattisesta dynaamiseksi. Kun propaganda on tarpeeksi tehokasta ja alkaa muistuttaa aivopesua, sen taustalla ei tarvita enää kovin selkeää ideologiaa. Kansanliikkeitä on johdettu menestyksellisesti lähes pelkän tyhjänpäiväisen huuhaan pohjalta. Kun kulissit ovat tarpeeksi komeat, kansalaiset eivät huomaa, ettei niiden takana ole mitään. Nyky-yhteiskunnissa vanhan uskonnon on suurelta osin korvannut holhoamis- ja turvallisuusperiaate, jossa turvallisuus on nostettu kaiken muun ohittavaksi johtavaksi aatteeksi, ja turvallisuuden takaajista on tehty uskonnollisia hahmoja muistuttavia supersankareita, joille kansalaisten kuuluu olla nöyriä alamaisia. Uuteen ideologiaan, jota voisi jo kutsua melkein uususkonnoksi, kuulu ajatus, että tavallisella kansalaisella ei ole kykyä eikä oikeutta päättää turvallisuuteen liittyvistä asioista eikä edes siitä, mitkä asiat ovat turvallisuuteen liittyviä. Tätä oikeutta ei ole edes omaa turvallisuutta koskevissa asioissa eikä siitä päättämisessä, mitkä asiat koskevat omaa turvallisuutta. Tällainen oppi on ihmisoikeuksien ja kansalaisten vapauden kannalta tuhoisa, koska sehän tarkoittaa, että turvallisuusviranomaisilla on lähes rajaton valta. Valtiot ovat muuttumassa vähitellen pienen väkivaltaeliitin johtamiksi turvallisuusdiktatuureiksi, joissa demokraattinen järjestelmä vaaleineen on enää hatara kulissi raa'an vallankäytön naamiona. Vaaleissa päätetään pehmeästä politiikasta kuten päivähoitopaikoista, ei kovasta politiikasta kuten kansalaisten vapaudesta ja ihmisoikeuksista.   Olipa kyse taloudellisesta vallasta tai poliittisesta vallasta tai määrittelemättömästä vaikutusvallasta, sitä on rajallisesti. Ja koska ihmisten kyvyissä on eroja, rajalliset asiat pyrkivät päätymään harvojen käsiin. Taistelu vallasta ei lopu koskaan. Poliittisesta vallasta taisteltaessa tavalliset kansalaiset ovat vain hyväksi käytettävä välikappale. Vaikka puhutaankin kansanvallasta, valta ei koskaan ole varsinaisesti tavallisilla kansalaisilla. He päättävät kollektiivisesti vain siitä, ketkä tekevät lakeja laatimalla päätökset siitä, missä asioissa varsinaiset vallankäyttäjät – eli pamppua heiluttavat poliisit - valtaa käyttävät. Kansalaiset äänestävät vaaleissa ihmisiä päätöksentekijöiksi, ja vaalien jälkeen päätöksentekijät voivat oikeuttaa ratkaisunsa väittämällä niitä kansan tahdoksi. Jos vaaleilla ei saada aikaan tyydyttävää lopputulosta, kansalaiset voidaan organisoida kaduille mellakoimaan ja vaatimaan epäsuosittuja vallanpitäjiä luopumaan vallastaan. Jos mellakat johtavat siihen, mihin tähdätään, päätäntävalta päätyy niille, jotka organisoivat kansan liikkeelle. Käytännössä tilanne voi tosin olla niin kaoottinen, että suunnitelma epäonnistuu, ja vallan kaappaakin jokin odottamaton taho. Vuosisatojen aikana valtaa on ollut keskittyneenä erilaisille tahoille yhteiskunnassa tilanteesta riippuen. Joskus suurin vaikutusvalta on ollut sotilailla, joskus rikkaalla yläluokalla, joskus kirkonmiehillä, joskus poliitikoilla. Kun ajat muuttuvat, entiset mahtitekijät menettävät kuin huomaamatta valtaansa, ja kilpailu vallasta siirtyy uusille alueille. Yhteiskunnassa on meneillään jatkuva taipumus vallan keskittymiseen ja sitä kautta jonkinlaisen diktatuurin syntymiseen. Islamilaisissa maissa uskonto on kokenut renessanssin, ja uskonnollisia määräyksiä tuodaan maalliseen lainsäädäntöön. Ääritapauksissa, kuten Iranin islamilaisessa tasavallassa, korkeat uskonoppineet käyttävät suoraan merkittävää poliittista päätäntävaltaa. Maallistuneemmissa muslimienemmistöisissä maissa perinteiset poliitikot ovat kaapanneet uskonnon manttelin itselleen ja muuttuneet jossakin määrin uskonnon edustajiksi, koska kukapa poliitikko haluaisi antaa pappien päättää asioista, jos heidät vai pystytään pitämään sivussa pelkkinä arvojohtajina. Poliitikot ymmärtävät, että uskonto on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kautta historian maallinen valta on pyritty pitämään uskonnollisen vallan yläpuolella. Kristinuskon menettäessä asemiaan ja merkitystään länsimaissa, sen korvaajaksi on tarvittu jotakin, koska poliittinen päätöksenteko vaatii jonkinlaisen korkeamman oikeutuksen ollakseen kansalaisten silmissä uskottava. Uskonnon tilalle on sovitettu tilanteesta riippuen milloin demokratian ja vapauden pyhiä arvoja, milloin jotakin muuta. Vapaus ja demokratia olivat tärkeitä arvoja aikoinaan, kun kansalaiset olivat kokeneet yksinvaltaisten hallitsijoiden julmuuksia ja taistelun itsenäisyydestä. Mahdollinen sota nosti vanhat arvot hetkeksi uudelleen kunniaan, mutta kun vuosikymmeniä kului, vapaussankareiden patsaat sammaloituivat, ja suurta aatetta muistettiin enää juhlapäivinä. Tarvittiin jotain uutta, joka olisi lähellä tavallisten ihmisten arkielämää. Kun vanhat uhkatekijät – nälänhätä, sota, synti ja luonnonmullistukset – vähenivät tai opittiin hallitsemaan tai jätettiin omaan arvoonsa, tarvittiin uusia uhkatekijöitä, jotka oikeuttaisivat vallankäytön. Tarvittiin uusi vihollinen, joka antaisi oikeutuksen uudenlaiselle armeijalle ja uudenlaiselle voimankäytölle. Uusi vihollinen oli turvallisuuden vaarantuminen, ja uusi armeija oli poliisi. Uusi aate oli turvallisuus. Siitä tuli uskonnon korvaaja. Koska turvallisuus on epämääräisempi käsite kuin uskonto, se vaatii enemmän propagandaa säilyttääkseen oikeutuksensa kansalaisten mielissä. Ja propagandaa turvallisuuden ja sitä puolustavan armeijan eli poliisin puolesta todellakin harjoitetaan. On yleensä vaikea nähdä kokonaisuutta siitä ajasta, missä elää. Asiat näkee vasta jälkeen päin. Ei keskiajallakaan kuviteltu elettävän keskiaikaa. Liioittelematta voidaan kuitenkin sanoa, että koskaan ennen ihmiskunnan historiassa ei ole jonkin tietyn asian puolesta esitetty niin paljon propagandaa kuin nyt esitetään poliisin puolesta. Poliisista on tehty yhteiskunnan keskipiste – uusi jumala. Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa etsiä. Riittää, kun avaa television. Kanavilta vyöryy mitä erilaisempaa ”tosi-TV” -ohjelmaa, jonka sankarina seikkailee poliisi. Lisäksi on sarjafilmejä ja elokuvia, joiden pääosassa on kuvitteellinen poliisi. Varsinainen aihe alkaa olla kaluttu jo niin loppuun, että muutamissa ohjelmissa esitetään myös poliisia muistuttavien ja osittaisia poliisivaltuuksia käyttävien tullimiesten ja rajavartijoiden toimintaa. Propagandassa oleellista on se, että väkivallan ja pakkokeinojen käyttöön oikeutettu viranomainen – mitä hänen haalarissaan lukeekin - esitetään myönteisessä valossa eräänlaisena supersankarina. Siinä missä armeija lymyilee kasarmeillaan valmiina torjumaan ulkoisen vihollisen, poliisi on aktiivisena kentällä torjumassa sisäistä vihollista. Poliisi on sotilas, joka taistelee omaa kansaansa vastaan. Jotta kansa hyväksyisi alistamisen ja simputtamisen, minkä kohteeksi se joutuu, tarvitaan propagandaa. Sen on oltava niin päälle käypää ja taukoamatonta, että kansalaisille ei jää aikaa ajattelemiseen. Ja tällaista nykyinen televisiokanavilta tulviva aivopesun muotoja saanut propaganda on. Poliisi oli alun perin vartiokoira, joka hallitsee nyt koko taloa. Miten näin on päässyt käymään? Monet ovat aikojen kuluessa esittäneet kysymyksen, millainen yhteiskuntajärjestelmä olisi ihmisten kannalta paras. Vastauksia on esitetty, ja erilaisia järjestelmiä on myös kokeiltu. Parhaan mahdollisen järjestelmän etsiminen ei ole tällä hetkellä muodissa. Länsimaista demokratiaakin perustellaan lähinnä sillä, että se on vähiten huono. Koska ihmisten ei ole luontaisesti helppo alistua vieraiden komenneltavaksi, hyvän järjestelmän kuuluisi olla sellainen, että siinä ei joudu alistumaan vieraiden ihmisten komenneltavaksi. Tällainen tasa-arvoon perustuva järjestelmä olisi mahdollisimman vähän huono mahdollisimman monen kannalta. Tähän asiantilaan – jota valistuksen aikana pidettiin jonkinlaisena ihanteena - ei tulla kuitenkaan koskaan pääsemään. Ne, joilla olisi valta muuttaa järjestelmää, eivät sitä tee, koska silloin he joutuisivat luopumaan myös oman vallastaan, mikä merkitsisi sosiaalihierarkian tikapuilla alaspäin siirtymistä. Muiden komentelu kiinnostaa monia, koska onhan se tavallaan varmistus siitä, että ei itse joudu komenneltavaksi – tai lohdutuspalkinto siitä, että joutuu. Nykyisen järjestelmän on luonut ja sitä ylläpitää se vähemmistö ihmistä, joka on päässyt muita hallitsevaan asemaan. Nämä ihmiset ovat ainoita, jotka voisivat muuttaa järjestelmän sellaiseksi, että alistamista ei tapahdu. He eivät kuitenkaan muuta, koska tällöin he menettäisivät oman erikoisasemansa ja heidän statuksensa yhteisön valtahierarkiassa laskisi. Ja nimenomaan tämän asian estäminen on yksi ihmisten keskeisistä perusvieteistä. Tavallisia ihmisiä ei luontaisesti huvita olla alistettuna, kun taas järjestelmästä päättäviä alistajia huvittaa toimiminen alistajan roolissa. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyinen eriarvoisuuteen perustuva järjestelmä – millainen se muuten onkin - ei tule koskaan muuttumaan tasa-arvoiseksi. Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Se, ketkä kulloinkin käyttävät korkeinta valtaa, vaihtelee aikojen kuluessa. Alistut pidetään ”tyytyväisenä” asemaansa aivopesun ja viime kädessä väkivallan avulla. Vallanpitäjillä on monia valtteja puolellaan. He voivat hyödyntää ihmisten luontaista turvallisuuden kaipuuta esiintymällä ”isähahmoina”, joihin luotetaan ja joita kunnioitetaan. He voivat hyödyntää ihmisten luontaista ”idolinpalvontaa” ottamalla karismaattisen idolin paikan, jos heistä on siihen. Idolit, kuten erilaisten supersankarit, rikkovat maallisia rajoituksia, joten rajoitusten ikeen alla elävien ihmisten on helppo samaistua heihin ja pitää heitä esikuvinaan. Vaikka tyranni alistaisi kansaansa, häntä palvotaan, jos hän alistaa oman kansansa nimissä toisia kansoja vieläkin ankarammin. Ihmiset janoavat menestystä. Jos se estetään henkilökohtaisella tasolla, menestyksen korviketta haetaan kollektiivisella tasolla. Diktaattorit tietävät tämän ja osaavat käyttää kansan tunnetilaa hyväkseen.

Avainsanat: hahmo haaste geeni fyysinen funktio fasisti etsiä esittää esimerkki erottaa ero erilaisiin entinen elämä elokuva eliitti etu edustaja edellytys demokratia demokraattinen biologinen avaa auttavat automaattinen asua asettua asema arvo armeija antaa anarkismi ajatus ajatella aivopesu aika aiheuttaa aihe aate hyvinvointi huvittaa huono ihminen ideologia häntä hän hyödyntää jono jolla historia henkinen henki helppo havaita hammas halu hallitsema hallita nykyinen oppi kysymyksen kyky kuva kumpikin luonto lopputulos lauma laki käyttää käsitellä käsite käsiin käsi kysymys mahdollinen maata länsimaa lyhyt luoda miettiä metsästäjä merkitys merkittävä menestys me massa manipulointi mahdollisuus mahdollisti nousevat nimittää määräys muuttua muuttaa muutama muut mustasukkaisuus muoto muoti mitä millainen korea kommunismi koko kokea kohde kilpailu kilpailla kiinnostaa kiina kieltäytyä kieli kestävä keskus keskeinen kulissi kristinusko kosto kansalainen kansa kerätä kerännyt kenttä keino kaupunki kateus kapina jokainen johto johtaa johtaja itsenäisyys italia isäntä katu kaataa jää jäsen järjestelmä jumala joutua joukkue iran ilmiö ihmisoikeus ihmiskunta poliisi poikkeus poikia pohja pitää pieni perustuva perinteinen prosessi propaganda politiikka poliittinen poliitikko päättää onko ongelma ominaisuus omaisuus olento oikeus ohjata näyttää nälänhätä nähdä patsas parisuhde paras parantaminen parantaa pappi paljas palatsi paikallinen ottaa osaava organisointi periaate rikas resurssi sopia sopimus sivu sisäinen sektori pääosa pysyä renki ravinto rakentaa raivo raaka päätös päätöksenteko päätöksentekijä pyrkiä puoliso puhua puhe sekaisin sarja sanoma saksa saavutus saada ryhmä rooma rooli rikkaus säännöt säilyttää tapaus taloudellinen talous syy syntyä synti synnyttää suuri suunnitella suunnitelma talo taito taistelu taistella suu suosittu sotilas sota sosialisti taho tekniikka tosiasia toiminta tekijä tehokas tee tarvita toukokuu tila tilanne tietty teoria tarve tarkoittaa tarkastella tappio usa väkivalta uusi uskonto työpaikka turvallinen turvallisuus tuottaa tuoda tunne uskonnollinen uskoa uhka tässä työtoveri temppeli televisio tuli tuleva vähemmistö vuosikymmen voittaja voima voi viranomainen vihollinen viha viettää viedä vastavoima vastaus varsinainen varattu vara vapaus vapaaehtoinen valtio valtakunta valta vaikea vaihtaa vaihe vaalit äänestää yritys ympäristö ylläpitää yksityinen yksiöä yksilö yhteisö yhteistyö yhteiskunta


blogivirta.fi