Luovuksissa: Espoossa taidetta voi keräillä roskalavoilta

» Lue blogi... Julkaistu: 20.03.2018 11:19 · Päivitetty: 20.03.2018 14:16

Kävin aikoinani Viherlaakson yhteiskoulua ja lukiota. Kuvaamataidon opettajani oli yhteiskoulun puolella Aarres Salli . Nämä kaksi Sallin maalausta olivat osa koulussa olleita taideteoksia, joita ei lukumääräisesti ollut kovin monta. Joukossa oli myös grafiikkaa, esimerkiksi Kaskipuron, isäni Simo Hannulan ja muiden vedoksia. Äskettäin nämä ja muutama muu teos löytyivät Viherlaakson koulun ja lukion työmaan roskalavalta, josta valveutunut kansalainen oli ne kerännyt talteen. Maalauksissa on ilmeisesti kyse Sallin Espoon kaupungille tekemästä tilaustyöstä. Sinänsä en hämmästy jos joskus grafiikkaa heitetään pois, etenkin jos kostuneen vedospaperin pelätään homehtuneen, mutta Espoon kaupungin toiminta Sallin maalausten kohdalla vaikuttaa aika ronskilta. Kuulemani mukaan työt kun ovat ihan rahan arvoista tavaraa jälkimarkkinoilla huutokaupassa. En ota tässä se enempää kantaa kaupungin menettelyyn kuvataidetta painottavaan lukioonsa liittyen vaan puhun asiasta hieman yleisemmällä tasolla. Ongelman ydin on siinä, että suomen kokoisessa pienessä maassa koulutetaan (kulttuurialan supistuksista huolimatta ) aivan liikaa taiteilijoita, jo ennestään alalla toimivan joukon jatkeeksi. Kun tähän lisätään se tosiseikka, että pankkien ohella monet muutkin isot perinteisesti taidetta keränneet ja ostaneet instituutiot/yritykset karsivat kokoelmiaan varsin reippaalla kädellä, niin tämä aiheuttaa teostungosta taidemarkkinoille. Yhtälöön ynnätään vielä museoiden halu työntää varastoistaan ylimääräiset rönsyt samoille markkinoille. Lisäksi kun taidetta koko ikänsä haalineita suurten ikäluokkien edustajia kaatuu yhä enenevästi hautaan, niin perikuntien toimesta taide sen kun lisääntyy markkinoilla lähes exponentaalisesti. Taidetta tulee siis monesta tuutuista markkinoille kokoajan liikaa. Kun yhtälöä miettii, niin selviö on että yhteiskuntana emme voi raahata kaikkea esineistömme ja taideteoksiamme mukanamme loputtomasti, vaan karsintaa on joidenkin periaatteiden mukaan tehtävä. Museoala miettii poistoja ja teosten hävittämistä päivittäin ja heillä on siinä omat käytäntönsä, joihin ei kuulu käsitykseni mukaan teosten dumppaaminen rakennusmiesavusteisesti roskalavoille. Viherlaakson tapauksen suhteen olisi ollut taiteilijan nimeä kunnioittavampaa edes lahjoittaa dumpatut työt vaikka oppilaiden koteihin. Jos itse taiteen tekijänä haluan päästä jostain teoksestani eroon, niin tällöin silpuan ja poltan sen. Tuhoan säännöllisesti sellaisia töitäni, joita en halua jälkeeni jättää. Ateljeen takan tuhkalla on sitten hyvä lannoittaa ikkunasta avautuvaa puutarhaa ja kerätä kukoistavan näkymän katselemisesta uutta inspiraatiota. Mielestäni jokaisen kuvataiteilijan velvollisuutena on siivota nurkkiaan säännöllisesti ja päästää käsistään vähemmän ja laadukkaampaa. Taiteilijana minun on helppo kontroloida sitä mitä markkinoille omasta toimestani lähtee. Mutta kun teokset ovat pois käsistäni niin ne alkavat elää omaa elämäänsä yhteiskunnan eri kerroksissa, kunnes ne sitten aikanaan tulevat elinkaarensa päähän ja "kuolevat". Tekijänä toivoisin, että tämä kuolema olisi jotenkin "arvokas" tai edes "asianmukainen". Siksi instituutioiden taholta taiteen karsinta tulisi tapahtua yhteistyössä museolaitoksen kanssa, jossa pitäisi olla paras asiantuntijuus päättää mitä säilytetään ja mitä ei ja se miten teos kuolee. Museon takapihalle voisi perustaa minun puolestani vaikka taideteoskrematorion, jonka tuottamaa taidetuhkaa voisi myydä museokaupassa Espoolaisten kulttuurikotien tai uusien kuvataideluokkien ikkunalaudoilla kasvavien kukkien lannoitteeksi. No, vakavammin sanottuna taideala tarvitsee joka tapauksessa keskustelua tästä aiheesta.