Tänään on 18.07.2018 05:49 ja nimipäiviään viettävät: Riikka, Fredrik, Fred ja Fredrika. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Antti Alanen: Film Diary:

The Patsy (1964)

Julkaistu: · Päivitetty:

The Patsy (1964). Singing lesson: Jerry Lewis (Stanley Belt) and Hans Conried (Prof. Mulerr). The ultrasonic yell of the Professor whose fingers remain under the lid of the piano. From Ways of Seeing. Jerry neropattina / Sprattelgubben     US © 1964 Patti Enterprises. Distr: Paramount Pictures. P: Ernest D. Glucksman. D: Jerry Lewis. SC: Jerry Lewis, Bill Richmond. DP: W. Wallace Kelley – Technicolor – 1,85:1. AD: Cary Odell, Hal Pereira. Set dec: Sam Comer, Ray Moyer. Process photography: Farciot Edouart. Special photographic effects: Paul K. Lerpae. Cost: Edith Head. Makeup: Wally Westmore. Hair: Nellie Manley. M: David Raksin. Jack Brooks. Song: "I Lost My Heart in a Drive-In Movie" (David Raksin, Jack Brooks). S: Charles Grenzbach, Hugo Grenzbach – mono (Westrex Recording System). ED: John Woodcock. Casting: Edward R. Morse.     C: Jerry Lewis (Stanley Belt), Ina Balin (Ellen Betz), Everett Sloane (Caryl Fergusson), Phil Harris (Chic Wymore), Keenan Wynn (Harry Silver), Peter Lorre (Morgan Heywood), John Carradine (Bruce Alden), Hans Conried (Prof. Mulerr).     Cameos: George Raft, Hedda Hopper, Ed Sullivan, Ed Wynn, Mel Tormé, Rhonda Fleming, Scatman Crothers, Phil Foster, Billy Beck, Hans Conried, Richard Deacon, Del Moore, Neil Hamilton, Buddy Lester, Nancy Kulp, Norman Alden, Jack Albertson, Richard Bakalyan, Jerry Dunphy, Kathleen Freeman, Norman Leavitt, Eddie Ryder, Lloyd Thaxton, Lorne Greene, Pernell Roberts, Michael Landon, Dan Blocker, Fritz Feld.     Shooting: 6.1.–28.2.1964 Paramount Studios (5555 Melrose Avenue, Hollywood). Premiere: 8.6.1964 (Los Angeles), 12.8.1964 (New York City).     Helsinki premiere: 2.10.1964 Aloha, distr: Paramount Pictures – tv: 27.11.1971 MTV1, 29.11.1983 MTV2, 6.8.2006 and 24.12.2006 Yle Teema – dvd: 2005 Finnkino – VET 70052 – S – 2800 m / 101 min     A vintage print with Swedish subtitles screened at Cinema Orion, Helsinki (Jerry Lewis in memoriam), 12 April 2018 The Patsy, one of Jerry Lewis's greatest films, was his penultimate production for Paramount Pictures and already a kind of a farewell to the studio. Martin and Lewis had started at Paramount in 1949 with My Friend Irma, and when Lewis debuted as a director in 1960 he became the last new genius of the studio system. Lewis's films were pronouncedly Paramount creations: artificial paradises, fantasies with affinities with the musical comedy idiom. They were spectacular, glamorous, in Technicolor, and based on Paramount studio expertise in all departments: costumes, sets, visual effects, cinematography. Lewis respected studio veterans and was happy to engage Hollywood old-timers to the max in the cast. The Lewis paradox is that his films are late blossoms of the studio system yet modernist in ways comparable with Godard and Tati. Many of Lewis's films, such as The Ladies' Man, are gag-driven, but The Patsy is plot-driven. A big star dies in a plane crash, and his brain trust decides to make a new star of a nobody – Jerry Lewis playing the bellboy Stanley. The plot is about the manufacturing of a star. Clothing, coiffure, singing lessons, step dance exercises, and classical dancing are among the episodes, all ripe with gag possibilities. With his brain trust, Stanley tries to learn jokes and comic routines. In each stage it becomes clear that he is devoid of talent. No better are his appearances at cocktail parties and public relations events. When he is told to be humble he crawls like a slave and licks a hand like a dog. When he is asked to relax he becomes totally limp. Unsure of what is wanted of him he turns totally cramped. His awkward presence turns these events into such parodies of their inherent phoniness that they become entertaining to veterans such as Hedda Hopper. When Stanley who is tone deaf, without musical talent and a singing voice is asked to lip-synch a rock'n'roll hit song written for him ("I Lost My Heart in a Drive-In Movie") he botches even that. As a performer Stanley is a walking disaster. During these soulless proceedings only one person is interested in Stanley as a human being: Ellen Betz (Ina Balin), the secretary of the brain trust. In the middle of the trivial pop world there is a silent (dialogueless) flashback to Stanley's teenage days, his humiliating memories from a school dance when he first met Ellen. Ellen is given the most profound words of the film: "The sweet things and the good things aren't always the things that make us better people. I think the heartaches and unpleasant things, even the heavy burdens we've had placed upon us, make us stronger in the long run. " The performances in this scene make it a privileged moment, a center of gravity. The jokes written for Stanley play with the theme of identity ("I'd like to introduce myself... but I don't know me either"). The pathos, the fear of failure, and the nightmare of identity are treated in ways that border on horror and with a sense of the uncanny. There is an affinity with the world of Andy Kaufman as interpreted by Jim Carrey in Man on the Moon, directed by Milos Forman (who died 13 April 2018). The narrative is obviously taking us towards a final catastrophe but the film-makers lack the courage of their convictions, and instead there is a fairy-tale happy ending (Stanley turns out to be a real star in the Ed Sullivan Show) and a meta-filmic "it's only a movie" ending (everything has happened on a studio stage). These endings water the film down. The film is well cast. Jill St. John (Who's Minding the Store?) and Ina Balin belong to Jerry Lewis's most attractive female leads. It's not only that they are lovely to look at. They seem to be able to truly respond to Jerry and look through his clown masquerade. They are like Edna Purviance, Charles Chaplin's most durable partner in many of his best films: a center of sanity and a gifted comedienne radiating a more subtle sense of humour than Mr. Clown himself. Bright Technicolor in a very good print in which only the very beginning seems slightly duped and fading. OUR PROGRAM NOTE FROM MARKKU TUULI: OUR PROGRAM NOTE FROM MARKKU TUULI: Jerry neropattina sisältää valtavasti Jerry Lewisin bravuurinumeroita naamanvääntelyineen ja liikkeellisine vitseineen, mutta toisaalta se on Lewisin vakavin elokuva, jossa pohjateema ”ihmisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on” tulee hyvin voimakkaasti esiin. Niinpä ne, jotka pystyvät erottamaan vain Lewisin vitsit saavat kenties huomata istuvansa pitkiä aikoja vailla naurun virettäkään. Edellä sanottu ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö Jerry neropattina olisi hauska elokuva, sillä se on monin paikoin hauskempi ja älykkäämpi kuin mikään Lewisin aikaisemmista elokuvista.     Mutta Neropatissa Lewis pyrkii tarkastelemaan ironialla sitä maailmaa, jossa hän todella elää. Elokuvan keskusteemana on koomikon kuolema, jolloin hänen aivoriihensä jää työttömäksi. Tämä Hollywoodin lahjakkaimmista asiantuntijoista koottu aivotrusti päättelee tällöin, että he pystyvät tekemään uuden koomikon kenestä tahansa vain opettamalla tälle kaiken minkä he tietävät.     Uhriksi joutuu hotellin piccolo Stanley, joka epäonnistuneella hetkellä saapuu tuomaan juomia aivo-trustin huoneeseen. Seuraa ketju tapahtumia, jotka jokaisen showtähdeksi pyrkivän on käytävä läpi. Ulkomuodon kohentaminen, tanssi-, laulu-, näyttely- ym. tuntien ottaminen, pressikampanja ja muut kieroilut nimen tekemiseksi tunnetuksi silmäätekeville rahakasoille. Siitä, mitä tapahtuu, jos tähtikandidaatti ei olekaan koneistonsa tasolla, Lewis yrittää elokuvassaan kertoa.     Jerry neropattina on myös erinomainen tilaisuus tarkkailla sitä, mistä hänen elokuviensa komiikka muodostuu. Maailma, jossa Jerry, tavallisesti herkkä ja ujo mies, mutta kokemuksissaan lapsen tasolla oleva, aina parhaansa yrittävä ihminen, liikkuu, on tosikkomainen ja mekaaninen kilpailuyhteiskunta. ”Amerikkalaisen unelman” mukaisesti ihmisen pitäisi olla paras jollakin alalla, eikä ympäristö pysty ymmärtämään Jerryn kunnianhimottomuutta ja tyytyväisyyttä siihen, mitä hän on. Ihmiset arvioivat toisiaan siitä, miten hän on menestynyt, riippumatta siitä, mitä hän on, kun taas Jerry haluaa arvostaa ihmistä sen mukaan, mitä hän todella on, riippumatta menestyksestä. Näistä arvoristiriidoista syntyvät Neropatin tilanteet.     Ulkoisesti Jerryn komiikka perustuu suunnilleen samaan kuin monien animaatioiden tekniikka. Hän ajaa aina hieman yli todellisuuden rajojen, kuitenkin niin, että tilanteiden loogisuus säilyy. Kun käsittämättömän rahatarjouksen kuullessaan ihmisen voidaan kuvitella alkavan nikotella tai änkyttää, Jerry saa aikaan kohtauksen, jossa hänen silmänsä pullistuvat ulos eikä puhe luista lainkaan. Kun ihmisen voidaan ajatella tavatessaan henkilön, josta hänen pitäisi hyötyä, alkavan hienovaraisen mairittelun ja varovan loukkaamasta tätä, Jerry taas suorastaan matelee hänen jalkoihinsa ja nuolee hänen kättään.     Kun Jerryn laulunopettajan sormet jäävät flyygelin kannen väliin, hänen äänensä kohoaa korke-uksiin, joka rikkoo kaiken sen korvaamattoman antiikkiesinevaraston, jota hän on yrittänyt suojella, ja kun Jerry saa suudelman rakastamaltaan tytöltä, hän muuttuu punaiseksi kuin krapu. Kaikki tämä perustuu aina siihen, mitä voidaan ajatella mahdolliseksi, kun todellisen raja hieman ylitetään. Juuri tästä loogisuudesta hauskuus syntyy. – Markku Tuulen mukaan (Katso! liittyen tv-lähetykseen 27.11.1971) AA 12.4.2018

Avainsanat: harris happaned hamilton hal george fritz friend freeman foster fleming finnkino final film female fear exercises event erinomainen episode elokuvista elokuva ellen effect edward edith eddie ed each dvd dp dog director directed days david dancing dance dan cost comic comedy cocktail clothing clear cinema charles center casting cast by brooks bright brain billy big beginning become beck became bali avenue asked arvostaa april andy ala ajatella ajaa aivo ad able 1960 moore moon mono monin moment mitä mies michael menestynyt me max markku makeup make maailma lost like liikkua lewis learn laulu late lapsi käytävä käsittämätön kuvitella kuolema koota ketju kertoa kathleen kansi jää juoma john jim jerry jack it irma interested ina ihminen hän huomata human hugo hotelli horror hopper hollywood herkkä henkilö helsinki heavy head hauska yrittää york ympäristö yle write world whose who w voice vitsi visual vintage vet upo uhri tuuli tunti truly towards tilaisuus they tekniikka teenage teema tavallinen tapahtuma tanssi tale taking säilyy sweet suojella subtitles studio star stanley stage special sormi sisältää singing silmä silent shoot sets sense seem school sam roberts rikkoa richard real ray raja puhe public program professor production process pop plot playing piano photography photographic peter person people paul patti party paras paramount orion old näyttely note neil nancy muut muodostua mr


blogivirta.fi