Tänään on 17.12.2018 05:08 ja nimipäiviään viettävät: Raakel ja Rakel. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Ilonan Julmat Sivut:

Punainen verkko - runoelma (2009)

Julkaistu: · Päivitetty:

Prologi minä menin asumaan metsän keskelle en uskaltanut asua siellä yksin, joten otin mukaani vanhempieni tuhkat olin tuolloin 12-vuotias katselin nauravia villiomenia niin minä opin tuntemaan numerot loihdin illallisen jyvistä ja kivistä nokin niitä kuin lintu ja visersin kiitoksen kun noita tuli minä nauroin ja se poksahti kuin ilmapallo tuhoutui kuin savusieni pienet itiöt tanssivat keväisessä ilmassa ja minun oli kevyt olla huomasin pystyväni voittamaan hirviöt, jotka minun tulisi karkottaa ja niin sain eräänä päivänä lahjan uskostani vanhempieni tuhkasta nousi päivänkakkara sen viattomuus liikutti minua enkä pystynyt edes itkemään hymyilin vain surullista hymyä ja tiesin että minun oli kasvettava mutta olinko hypännyt liian ison hypyn ja koskettanut hiekkaan piirrettyä viivaa olinko hävinnyt metsään jo ensimmäisellä hypyllä niin olivat keijujen siivet suorat ja varisten varpaat kippurat niin minä uskoin äitini sanoneen liekutellessaan minua kehdossa, kun vielä tunsin naavan lämpöisen kosketuksen kuulaalla ihollani mutta nyt olin yksin ja keijujen siivet ryppyiset ja odotin metsän keskellä siroja haltioita Ensimmäinen osa miltä elämä tuntuikaan koulurakennuksen vangitsevien silmien alla, ilman lohduttavia haltioita, kiviä ja jyviä, lempeää piikkien kahahtelua? se muistutti purevaa kiveä jalan alla, liian isoja tumppuja kädessä tai karttakeppiä sormilla mutta minä vain hymyilin, jotten olisi itkenyt niin kannoin itsekin naamiota, kuten mestarit, palavat silmät, käärmeiset suut ja suljetut silmät mutta tiesin että naamioni halkeili, siksi turvauduin Toriin, jotta saisin edes hetken tuntea onnea mutta onni oli lopulta niin täynnä vihaa kuin karviaismarjapensas piikkejä kuinka hassua olikaan, kun mieleni kipunoi kuin tulukset, silti olin pakahtua nautintoon olin niin täynnä itseäni, että tunsin räjähtäväni kuin tähti niitä sirpaleita sain etsiä kauan, enkä huomannut, että olin vain pienistä pienin, kuin hiukkanen minulla oli kokoiseni paikka puun ja kiven välissä enkä minä kaivannut mitään niin kauan kuin lehtien suhina ja haltioiden laulava supina rauhoittivat korviani ja vatsani oli täynnä kiviä ja jyviä eikä minun tarvinnut muistella menneitä, koska hiukkasen aika ei ole suora kuin viiva, vaan pyöreä kuin vauvan suppuinen suu niin oli taas kaikki parhain päin eikä metsän taika pettänyt pienimpiään niin oli metsä paras hoivaajista, joka tarjosi suojaa ja ravintoa sen harteita kaunisti iäisyys ja se rauhoitti suljettuja sydämiä ennen kuin saavuin metsään kävelin muurahaisen polkua niin pieneksi itseni tunsin mestareiden voimakkaiden sanojen kaiussa sanat, jotka kiirivät kolkoissa marmorikäytävissä häiritsevinä kuin variksen raakunta olisin halunnut sulkea korvani tuolta epävireiseltä melulta, mutta tunnollisesti kuuntelin, joka sanan ja yritin painaa mieleeni kaikki koukeroisen detaljit, jotka eivät auttaneet minua edes sen vertaa kuin tulitikun liekki pimeässä sokeina kuljimme kolkoilla käytävillä päähän laittamiemme maskien alla mestarit halusivat, että omaksuisimme saman sokeuden kuin he ja huomasin, se oli itseäni vastaan irti maasta, joka halusi kaikkensa meille antaa irti haltioiden kauniista laulusta, kivistä ja jyvistä irti siilien iloisista silmistä pienin niveljalkainenkin sen huomaisi että kaikki kauniit sanat olivat tyhjää täynnä eikä millään ollut arvoa joten minun oli lähdettävä ja annettava kukkien kasvaa hiekan kiiltää ja jyvien ravita ja täyttää nyytti kaikella tarpeellisella silti kaikki oli raskasta matkaa tehdessäni kuu oli kadonnut, enkä löytänyt oikeaa suuntaa mutta joskus olin näkevinäni myrskyn liehuvan silmän ja metsän muuttavan itsensä ankaraksi kuin muinaiset jumalat, jotka niittävät tummaa satoa ja raiskaavat kauneimmatkin lyhteet että jää vain mustia aukkoja joihin pieninkin hiukkanen putoaa mutta kaikki tuo taisi olla vain pahaa unta ja mestareiden sanojen kaikua päässäni, joka oli ymmällään ristiriidoista, joita kasvoi kuin suolaheinää hapahkossa maassa silti jatkoin matkaani ja puristin nyyttiäni vasten kehoani, koska en voinut palata palavien silmien, käärmeisten suiden ja palavien silmien piiriin olin etsimässä omaa suloista metsäpolkuani, joka vielä vieraana piileksi, silti tunsin sen arkailevan läsnäolon Toinen osa jäikö minulta mitään huomaamatta kello raksutti kovaan ääneen häiritsi ajattelua nostin kysymyksen huulilleni en saanut vastausta olisi pitänyt huutaa mutta uskalsin vain kuiskata ja kaikki tuntui siltä kuin olisi katsonut särkynyttä lasia mestareiden sanat eivät tuntuneet oikeutetuilta ja siksi taitoin matkan varpaisillani niin hiljaa etteivät edes jumalat kuulleet poistuin seinien läpi ovien kautta kulkeminen olisi ollut liian meluisaa mietin miten kaikki tämä luistikaan käsistäni miten olisinkaan pystynyt rakentamaan pyhän kaiken tämän tuhkan keskelle kaikkien vihan hedelmien keskellä, joita kasvoi saastuneessa soramaassa miten pystyisinkään suojelemaan viatonta kukkaa rikkaruohoilta, joita koulurakennuksen ympärillä kasvoi pelkäsin tulivuoren purkauksia kukkani oli hento ja pieni kuin kastehelmi hiiren viiksessä olin huolissani, että se hukkuisi polttavan laavan alle ja kuolisi rikin katkuun minun hento kukkani, joka oli ystäväni ja sisareni, jota vaalin ja hoidin kalleimpani lailla kuitenkin pelkäsin alati menettäväni sen odotin kauhulla tulevaa mutta laavavyöry hidastui ja myrkkykaasut vähenivät kun sain repäistyä itseni irti saastuneesta maasta ja katsottua toisaalle, silloin mieleeni nousi Kertun lausuma säkeistö: joskaan kaikki ei vielä ollut mennyttä pikkulintujen laulu jäi ritareilta huomaamatta se oli ehkä surullisinta ja samalla suurin virhe harmaa kyyhkynen kuoli punaiseen verkkoon samalla myös viattomuus enkä ymmärtänyt säkeistöä, enkä osaani Kolmas osa kuinka haaveilinkaan siivekkäästä, joka kiidättäisi minut pois, mutta sen sijaan otin liinan ja tein siitä nyytin omenia, enemmän omenia jotta jaksaisin kävellä vierasta polkua polku oli vain kapea ja pehmeä uoma, joka ei ollut kovin viettelevä, mutta minua se kutsui lempeällä ja hiljaisella äänellä niin lempeää ja hiljaista ääntä en ollut koskaan kuullut ja se sai minut jatkamaan taivalta kun aurinko laski muuttui ääni korvissani lempeästä ja hiljaisesta liian käheäksi ja viekoittelevaksi nyt mietin kuinka aika on hullunkurinen juttu metsän kivet, jotka pelottivat pimeässä olivat päivällä ystäviä ja nyt minun on niitä ikävä polulla oli kiiltäviä hiekanmuruja minä noukin niitä taskuuni ja mietin Kerttua, jonka huulet maistuivat metsämansikalle mietin, olisiko hän vielä elossa ja minun tuli raskas olla kuinka saatoin hylätä kaiken 12-vuotiaana silloin ahdistus paheni tuhka, jätin tuhkan miten saatoin lukea niin väärin ennusteet eihän päivänkakkara ollut merkki lähteä vaan ehkä merkki jäädä minun oli niin hyvä olla pimeässä metsässä miksi minun pitäisi lähteä sieltä kaikki ne kivet, sammaleet, linnut ja omenat olivat ystäviäni enhän edes tiennyt menneestä silloin tyttömäinen nauruni kuoli ja selkäni kyyristyi kuin vanhalla naisella enkä voinut olla ajattelematta miten puinen koulurakennus lasisilmineen katsoi minua halveksien kuinka ystävät aukaisivat käärmeiset suunsa ja minun piti sulkea korvani tuskalta mutta heidän kekälesilmänsä paloivat kuin myrkky ne valtasivat minut enkä voinut saada niitä pois mielestäni silti en unohda Kerttua, siroa pellavapäätä, risaa essua kuinka villikukat kasvoivat korvan takana kun keinuvin askelin tanssimme koulutietä sakset leikkasivat ystävyyttä ja minun oli vaikea hengittää yksinäisyys painoi liikaa kunnes opin nauttimaan sen harmonisesta viileydestä ja kun vielä menetin vanhemmat roihahti sydämeni ja palo kuristi niin että olin tukehtua silloin minut pelastivat vihreät puut ja keltaisen valon laineet lehvistössä, jossa haltioiden laulu tyynnytti myrskyisen mieleni Neljäs osa mestareiden sanat kaikuivat tyhjyyttä, kuinka kukaan voi opettaa ilman valkoista kukkaa kämmenellä sanoissa kaikui jää ja tuli nuoli niitä minä vain en ymmärtänyt lasisilmiä                     käärmeensuita                     palavia silmiä ja minä huomasin, minulla ei ollut sijaa tulen ja jään piirissä mutta mestarit vain istuttivat minut penkille ja opettivat: kärsi, kärsi, loistavamman tulevaisuuden saat se oppi oli turhaa en tehnyt sillä tiedolla mitään minäkin halusin opettaa heitä he eivät vain nähneet naamion takaa totuutta, vaikka kuinka huusin heille: koulun lasisilmät                     käärmeiset suut                     suljetut korvat                     palavat silmät puhuin myös muinaisilla kielillä koska tiesin heidän arvostavan sitä silti olivat sanani tomua heidän jalkojensa alla niin jääräpäisiä olivat he jotka luulivat tietävänsä kaiken minä huomasin minun oli paettava pelastettava itseni koska siivekästä ei tullut, joka olisi vienyt minut pois eikä unohdus saapunut ja niin mestarit räkättivät kuin noidat ja he paukkuivat kuin kuumat maissinjyvät minä ajattelin merta, joka vaahtopäillään puhdistaa kaiken lian ja niin minä vaivuin uneen uni oli hyvä ja herätessäni olin metsässä ja näin keltaisen valon laineet lehvistössä mutta nyt tiesin, että valkoinen kukka oli minua varten enkä saisi sitä unohtaa se oli minun ei kukaan, eivät mestaritkaan voineet sitä muuttaa sillä se oli piirretty puiden kaarnaan, kukkien terälehtiin, tähtien kiertorataan enkä minä voinut solmia Kertun silkkinauhoja uudelleen mieleni mukaan, en mestareiden mielen mukaan en kenenkään mielen mukaan minun oli suojeltava valkoista kukkaa ja se oli minun vastuullani ja minä tiesin, minun oli unohdettava mestareiden opit ja kohotettava katseeni vihreänä humisevaan lehvistöön niin alkaisi uusi vuodenaika, joka olisi pehmeä kuin äidin vatsa ja kova mutta lempeä kuin isän käsi Viides osa kuinka 12-vuotias voisi uskoa kohtaloon tuulet ovat vielä tuntemattomia iho sileä kuin veden hioma kivi ja kaikki maistuu mansikalle jos ei muulle niin pilaantuneelle usko pelastukseen ei tuntunut oikealta Jumala oli kostonjumala kuin Tor salamoineen ja se tuntui lohduttavalta jollain oli kipunoita sormissaan nukahdin väsyneenä sammaleelle uniani häiritsivät pienet räkättävät itiöt noidan muotoiset ja minä huohotin raskaasti pelosta eilinen on mennyttä ja Kertunkin hylkäsit sanoivat itiöt ja ihoani kihelmöi kuinka pieni voikaan ihminen olla ja taivas avara ja musta kuun loisteessa mustempi kuin palavat silmät minkä syytä ei voi käsittää kuinka ihmiset kohottavat itsensä ja tallaavat allensa torakan kuinka syöpäläinen tunnistaa itsensä kuinka saa kohotetuksi itsensä kuinka saisi ihmishirviöt käsittämään jumala on pienimmässäkin ja Tor ei tunne armoa ja minä tunsin kuinka Tor täytti minut pystyin sulkemaan katseeni palavilta silmiltä toivoin voivani vielä joskus kirjoittaa: ja niin minä nousin ilman tukea tuhka oli vielä lämmintä eikä muiden rautanaamiot häirinneet minua enää hengityskin oli tasaista hallitsin vihani nousin tuhkasta ja tunsin syntyneeni uudestaan kaikki ne riehuvat tulisalamat olivat kostoni ja nyt sydämeni on kevyt muistan vain liekkien hyväilyn ja luulen että teidänkin on nyt hyvä olla metsän haltiat antoivat unohduksen pikarin laskeutua huulilleni ja minun oli hyvä, lämmin olla ja tiesin että torakka on sitkeä elämässään Kuudes osa silloin kun aurinko pilkotti pilvien välistä Kerttu, taskussansa sakset ja lankaa hyppi polkua iloisena ja minä katsoin lumoutuneena siroa tyttöä, joka tiesi poluista villikukkia poimittiin ja naurettiin Kerttu otti taskustansa langan ja sitoi seppeleen katkaisi langan saksilla ja me nauroimme niin kuin ei koskaan ennen niin kruunasimme itsemme ja nauru soi kuin sadepisarat ikkunassa Kerttu punoi lankaa ja minun tuli paha olla niin aavistin salaisuuden, jota en ymmärtäisi ei aikaakaan kun huomasin, Kerttu oli poissa ja sadepisarat nauroivat ikkunassa Kerttu, villikukat ja polku olivat yhtä ja minun osani oli kantaa nyyttiä mystiset numerot hymyilivät, eikä minulla ollut rohkeutta nostaa päätäni kohdata tuota kaikkea en voinut olla huomaamatta, kuinka pikku noidat kikattivat ja käkättivät suut mettä täynnä pahuus ei heidän silmistään loistanut, vaan tietämättömyys mutta mesi oli heille viisauden lähde vaikka sillä viisaudella ei tehnyt mitään, vain muinaiset kielet heräsivät henkiin ja heidän suunsa liikkuivat outojen sanojen tahdissa enkä minä voinut muuta kuin painaa pääni raskaan muiston edessä niin olin hauras kuin syksytuulen riepottelema lehti kuin hapertunut pitsi olisin vain halunnut kiertyä punaiseen verkkoon, johon Kertun lausuman säkeistön mukaan harmaa kyyhkynen oli menehtynyt, mutta minulle tuli tarve kerätä risuja niin minun oli pidettävä katseeni maassa, etten olisi sulanut kuin aurinkoon jätetty voi ja pikku noidat käkättivät:                     et ole Kertun arvoinen olisin halunnut potkia sammaleella ilkkuvia itiöitä, mutta en voinut satuttaa heiveröisiä ja pieniä eläjiä, siksi jätin ne rauhaan ja aloin hyräillä äidiltä oppimaani laulua:                     jos sua metsässä pelottaa viserrä silloin kuin lintunen niin kaikki huolet häviää ja taivaalle katoaa mutta laulusta ei ollut apua taivas tuntui niin matalalta ja niin jatkoin kulkuani kyyryssä koska en voinut muutakaan ja niin täyttyi sylini risuista, joita tuuli oli riepotellut ja ajanut pois synnyinsijoiltaan niin kuin minutkin tunsin maan kutsuvan meitä yhteen ja henki hyräili lohduttavaa laulua ja koko metsä yhtyi siihen, myös tuuli tapaili soraäänellään nuotteja tunsin kuinka hämmennykseni tarttui risuihin, eikä aikaakaan kun ne alkoivat vapista kuin horkkatautiset, enkä minäkään voinut enää estellä värähtelyä sisälläni niin kaaduimme varpujen ja sammalten päälle ja keinuimme kuin naava tuulessa ja maa ravisteli ja ravitsi meitä kunnes saapui talvi peitellen varvut ja sammaleet ja me suljimme silmämme tuulen jäisen hyvänyönsuukon jälkeen epätodellinen rauha valtasi metsän, vain pakkanen paukutti rumpujaan hymyssä suin, kun pikkuväki nukkui ruususen unta ja odotti kevään suudelmaa Seitsemäs osa kohtalon vihreät lehdet kahisivat enkä minä osannut nuoruudeltani lukea niitä ihmisten polut olivat langalla merkityt solmut avautuivat kävellessä mutta se vastuu oli liian suuri lapselle vain aika pudottaa lehdet ja kypsyttää hedelmät, jotka kohtalo pyytää poimimaan ja polut avautuvat kulkijalle kuin kukat auringon noustessa enkä minä aavistanut tuolloin, mikä tulisi olemaan minun osani osasin vain kaivata Kerttua ja harmaakyyhkyä, joka oli takertunut verkkoon niin olivat ajatukseni lyhyet ja suorat, olinhan lapsi vielä koska en muuhun kyennyt silti tiesin, etten olisi voinut tehdä muuta kuin minkä tein: suljin ovet, en voinut jäädä katsomaan harmaakyyhkyn pyristelyä verkossa silmissäni kirveli tuska tunsin olevani yksin surussani, kuinka kukaan voi sääliä viatonta, joka kujertaa aurinkoisella katolla kilpaa haarapääskyjen kanssa, eikä anna hetken rauhaa kujerrukseltaan voi, kuinka säälin itseäni surussani, tunsin olevani pienin hiukkanen maailmassa niin arvoton, etten voinut kantaa tuota elämän vettä silmissäni en voinut itkeä mennyttä enkä tulevaa koska kaiken halusin unohtaa, jotta tulisin ehjäksi kuin ruukku mutta harmaan kyyhkyn kohtalo oli tullut jäädäkseen, enkä minä voinut sitä muuttaa kunnes huomasin, että vain se teki minut ehjäksi kuin vasun johon kaikki värikkäät makeat marjat voisi kerätä ja voi kuinka iloiseksi tulinkaan ja aloin huutaa haltioita, kunnes huomasin, että haltiat kuulisivat vain ajatukseni ja niin hiljennyin ja onni kupli minussa kuin pore limonadissa ja voi kuinka omituiselta kaikki tuntui oli kuin olisin nähnyt kaiken ensimmäistä kertaa kuinka erikoiselta tuntui vihreiden lehtien kahina kuinka kimaltava ja houkutteleva oli pieni polku, jonka varrella seisoi täydellisen pyöreä kivi kuinka makeita olivatkaan hedelmät virvoittavan sateen jälkeen kuinka kivet kiilsivät, jyvät kukoistivat ja haltioiden hennon vihreät huivit välkehtivät kuin poimulehdissä lepäävä aamukaste Kahdeksas osa ja minä näin ennustuksen että kaikki oli tuhkaa, olin ollut itsekäs, ei ollut hyvä elää kipunoita sormissaan mutta en voinut hylätä Toria, hän oli kaikki mitä minulla oli koska rakkauteni oli muuttunut salamaksi ja ilman Torin suojelusta olisin palanut siksi turvauduin häneen koska minulla ei ollut vihassani ja rakkaudessani ketään muuta ja niin poltin vanhat kääröt, jotta rautanaamiot sulaisivat ja ruoskan sivaltamat sanat taipuisivat kuin puron vesi hiekanmurujen vieritse, jotta saisin tuntea kostonjumalan hyväksynnän ja voisin hengittää savun suloista tuoksua, joka tuoksuu aidolle vapaudelle mutta niin tuhka vain kylmettyi ja Tor seisoi yläpuolellani puhumattomin silmin voi kunpa olisinkaan osannut pelätä, mutta niin vain uskoin, että jumala on lempeä ja hyvä ja pelastaa minut edes itseltäni kuinka väärässä olinkaan Torin katse oli jo kääntynyt muualle ja minä sain taas jäädä yksin yskimään tuulen kuljettamaa tuhkaa keuhkoistani kunnes jumala olisi taas palaava ja soisi minun voidella hänen jalkansa juoksevalla medellä niin keräsin tuhkan, torakan ja meden nyyttiini ja yritin jatkaa matkaani metsässä, joka oli muuttunut tummaksi illan viimeisessä valonsäteessä ja odotin pöllöjen surullista huhuilua johon voisin osallistua laululla, joka soljui muinaisilla kielillä kertoen metsämansikoista, saksista ja villikukista ja rauhoittaen hivenen levotonta arpakuutiota, jonka oli päästävä pimeästä päivänvaloon, jotta tomu voisi kirkkaasti loistaa eikä unohtuisi nyyttiin ja katoaisi Yhdeksäs osa minun pitäisi ehkä kertoa kivistä ja jyvistä mutta en voi löytää sanoja, en ole vielä ratkaissut kaikkia salaisuuksia mutta sen tiedän, minun oli hyvä olla syödessäni kiviä ja jyviä tunsin vapauden niin kuin lentävä lintu ja se tuntui kaiken jälkeen tärkeältä niin minä söin kiviä ja jyviä ja tunsin kuinka siipeni voimistuivat ja viserrys täytti sydämeni ja niin kuin harakka rakastaa kaikkea kiiltävää minä rakastin kiiltäviä hiekanmuruja olimmehan toistemme kaltaisia, kuin murtuneita kiviä ja kiven osa oli kova, mitä kovempi, sitä pysyvämpi sen muoto sen minä ymmärsin kun jyvät olivat vahvistaneet minua, enkä voinut olla muuta kuin onnellinen kivistä ja jyvistä Kymmenes osa ja juuri kun aika tuntui seesteiseltä tuli ruma peikko ja alkoi vierittää rakkauden puuskassaan kiveä miten kukaan olisi voinut tuntea minua kohtaan niin helliä tunteita huuleni eivät maistuneet metsämansikalle en ollut siro varreltani vaatteeni olivat havunneulasia täynnä ja taskussani kiiltäviä hiekanmurusia ja kynsissäni kosteaa multaa niin vain kivi pyöri ja peikko oli pakahtumaisillaan enkä minä ymmärtänyt levotonta peikkoa ja niin kivestä tuli sileä ja pyöreä kuin jaettu ilo mutta peikko nääntyi ei ollut apua omenista, eikä jyvistä emmekä voineet muuta kuin katsoa kiiltäviä hiekanmuruja, jotka kuiskivat muinaisilla kielillä salaisista numeroista ja tiesimme että murtuisimme toistemme seurassa kuin kivet niin levottomiksi tulimme meille vieraista kokemuksista niin päätimme hyvästellä toisemme mutta olimme jo murtuneet ja täydellinen kivi kummitteli mielessämme Yhdestoista osa kun pystyin katsomaan tarpeeksi kaukaa katseeni terävöityi ja näin ruman, kivisen ja kovan pinnan alla hennon lepatuksen juuri samanlaisen jonka olin aavistanut asuvan minunkin vaatimattomassa tuikussani en tuntenut enää niin kovaa pelkoa pimeää kohtaan, saatoin aina kääntyä peikon kynttilän heikkoa lepatusta kohti ja nähdä hänen groteskin hymynsä joka muistutti minua jostain, jota olin tahtomattani paennut mutta jossain vielä nauroivat pikkunoidat ja palavat silmät roihusivat enkä minä voinut keskittyä hentoon lepatukseen joka olisi voinut lämmittää jäiset jäseneni ja tuoda eloa kylmiin silmiini, jotka olivat kuin sokeat uskonsa menettäneinä koulurakennus, jonka olisi pitänyt olla kaiken hengen tyyssija olikin hedelmiltään mätä kuin ruton runtelema keho, eikä minun tulisi tuntea armoa tiesin että myös Tor olisi tehnyt niin, enkä minä voinut tuottaa hänelle pettymystä olihan hän suojelijani ja jumalani niin olivat silmät pisteliäät kuin metallinsirut hitsipillin laulaessa ja suut rumasti ammollaan kuin matoinen kissanraato enkä voinut sietää korvien homesienten kasvustoa siksi en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin repiä petojen silmät, kielet ja korvanlehdet senhän ne olivat ansainneet, mutta en ollut jumalani Torin arvoinen, epäröin ja kaikki valui pois kuin hiekka siivilästä päiväni ja yöni olivat vain unikuvia ja sisimmässäni kasvoi jyvästä itänyt vahva puu, joka oksillansa raastoi likaista nahkaa, olin jumalaanikin suurempi ja kosto sumensi silmäni, olin niin täynnä voimaa, että olin tukahtua mutta unikuvista ei koskaan tullut totta enkä voinut antaa sitä itselleni anteeksi en ollut jumalani rakkauden arvoinen, mutta jumalaa ei voi päästä karkuun, eikä hämätä, joten vuodin verta ruoskan iskuista jotka olin ansainnut minun pieni sydämeni kivahti tuskasta saisinko ikinä anteeksi oppisinko olemaan yhtä tyyni kuin metsän lampi hyväksyisinkö palavat silmät, käärmeiset suut, suljetut korvat ja koulun lasisilmät osaksi elämää, enkä uppoaisi niiden mukana suohon, vaikka suon kauneus houkutteli luoksensa, mutta se oli petollinen kuin itiöt, joista kasvaisi maailman suurin noita, joka lopulta tuhoaisi sotkan munan toivoin että tuskainen uni loppusi ja heräisin auringon kylvettäessä hiirenkorvia mutta aika kului, enkä minä löytänyt paikkaani peikon enkä muidenkaan vierestä vain siileille osasin puhua niitä suojasivat piikit ja se sai minut uskomaan, että voisin heidän kanssaan rakentaa paikan jossa risuille, kiville ja jyville olisi niille kuuluva kiitos ja niin minä puhdistin kaikki pudonneet piikit kunnianosoitukseksi siileille heidän ymmärryksestään jollaista en ollut ennen saanut kokea ja naurustaan jonka uskoin vain itse kuulleeni miten helposti unohdinkaan peikon kirkkaassa päivän valossa, mutta hämärän laskettua, jokainen kivi muistutti minua hänestä kuinka täydellisen harmaa olikaan kivi, jonka peikko oli työstänyt minua katsellessaan kuinka harmaa kivi loistikaan sinistä, punaista ja keltaista kuin hienoin sateenkaari ja kuinka pienet tulikärpäset tanssivat kuin tuhannet auringot tuon sateenkaaren ympärillä jos vain siipeni olisivat kantaneet, olisin yhtynyt tulikärpästen karkeloon, niin kaunis saattoi olla harmaa kivi mutta niin kauan kuin siipeni eivät kantaneet vihani ruokki salamoita jotka olin Torilta saanut, enkä minä osannut varoa myrsky oli tuhoisa kaikki pienet kiiltävät hiekanmurut oli sisällytetty pyörteeseen jonka lasisilmät, käärmeensuut, palavat silmät saivat aikaan eikä Tor varoittanut kuinka vaarallinen voi salama olla taitamattoman käsissä, mutta Tor vain nauroi viattomuudelleni ja tiesin että olin oppini ansainnut, jumaliin ei ole luottamista Tor oli itse arvaamaton, mutta mahtavin kaikista ja siksi saan olla kiitollinen, että sain salamat haltuuni ja tunsin kaiken tuon mahdin, jonka hän vain voi omistaa niin kului aika, kipunat sormista herkesivät vähitellen ja saatoin kuulla piikkien ystävällisen kahahtelun otin esiin arpakuution ja se värähteli hiljaa kädessäni jota noki vielä peitti ja minun oli aika keskittää ajatukseni sen silmiin, jotta Kertun silkkiset nauhat eivät täysin sotkeentuisi minun vuokseni Kahdestoista osa laskin kaikki omenat ja huomasin, metsä oli täynnä numeroita poluillakin oli numeroita ja minä yritin pitää lukua ja villiomenat nauroivat: muistathan arpakuution ja niin minä syvennyin mietteisiini arpakuutio pyörähti, mutta jonkin oli muututtava kuinka minä kirahdin tuskasta kuin vanhan kellon koneisto ja minä yritin kutsua apuun metsän haltioita ja pikku noitia, jotka tiesivät tulevaisuudesta ja kohtalosta mutta ketään ei kuulunut ja Kerttukin oli poissa punaisine lankoineen arpakuutio oli minun vastuullani nyt vasta huomasin sen ja nyytti avaamatta kaikki aarteet ilman hellää hyväilyä miten saatoin unohtaa kaiken tuon tärkeän ja olla tajuamatta tehtävääni siksi varjot eivät antaneet minulle rauhaa puiden varjotkin näyttivät uhkaavilta kävelin kivistä polkua kuulin pöllöjen kuiskauksen: sydämesi vuotaa kuiviin minä nostin huppuni syvemmälle päähän ja jatkoin matkaani mutta sydämeni oli raskas ei ollut apua kivistä ja jyvistä mutta pöllöjen kuiske ei antanut rauhaa olin levoton kuin kissa ennen ukkosta, joka etsii mahdotonta joten en voinut kuin avata silmäni hämärässä ja nähdä kaikki harmaat muodot, jotka olivat kuin sulaa vahaa sumuisessa metsässä eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä toimeen otettava käteeni arpakuutio mietittävä kaikkia noita numeroita, jotka kummittelivat kuin vanha nitisevä ikkuna minun oli myönnettävä etten saisi apua minun oli itse ratkaistava minulle tarkoitettu salaisuus Kolmastoista osa ja kun kasvoin osasin siirtää risuja huomasin että niitä oli hyvä kerätä sain siilien hyväksynnän enkä enää tuntenut itseäni niin yksinäiseksi opin heidän kauttansa hahmottamaan paikkani metsässä ketunleipien nukkainen pinta sai riemun kuhisemaan muurahaisten lailla sisälläni ja aamun kosteat neulaset kutittivat sormenpäitä iloitsin uusista piikikkäistä ystävistäni ja yhteisestä kiintymyksestämme risuihin mutta kuitenkin mustikoiden kukkiessa ja pöllöjen huhuillessa olin onnellisimmillani metsä tuoksui märälle mullalle ja minä odotin sydän pulputen ensimmäisiä pikkulintuja piiloistaan ja toivoin että vanhempani olisivat nähneet sen riemun jonka kevät sai aikaan talven jäiden sulaessa murtuneiden kivien välistä olin kuin juuri mullasta noussut tuore ruoho, täynnä elinvoimaa odotin seurakseni kauniita kedon kukkia siilit hymyilivät minun hupsulle sydämelleni, mutta liittyivät mukaan kevätkarkelooni ja niin me halasimme kiviä ja puunjuuria se oli meidän tapamme herättää talviunta nukkuva metsä kevääseen niin oli taas metsä elämää ja aherrusta täynnä ja nautimme heräävästä auringosta, joka vielä haukotteli unisena talven pitkästä unesta Neljästoista osa arpakuutio liikkui hitaasti ja kuulin kuinka sen kova pinta kalahteli se oli kuin kauan sitten kuolleen kielen puhetta salaisuuksista ja minulle tuli sellainen olo, että minun tehtäväni oli ratkoa tuo arvoitus arpakuutio ei antanut minulle rauhaa ja kun suljin silmäni ja kuuntelin muinaista kieltä silmissäni vilisi numeroita kieli muistutti mestareiden supatusta, kun he availivat papyruskääröjä ja taittoivat yrttejä kaiken tuon melun ja muistojen alta olin kuulevinani heräävän ajatuksen, joka nousi ja kysyi: onko tämä numeroiden salaisuus? ja minä säpsähdin ja aloin kasata risuja mutta arpakuutio kummitteli ja liikkui mielessäni, eivätkä risut enää rauhoittaneet minua vaan minun oli hyväiltävä arpakuution kovaa ja kylmää pintaa ja tunnettava kuinka sen maaginen voima sai minut sähköistymään ja hehkumaan kuin hiili, joka ennen loppuaan näyttää kauneimman muotonsa kunnes sen osa olisi täytetty Viidestoista osa pikkulinnut tulivat ja toivat sanan: palavat silmät olivat sammuneet tai ehkä aika oli muuttanut ne ja silloin heräsi numeroiden salaisuus minulle ja tiesin miten arpakuutiolla voisin muuttaa kohtaloni minun oli voitettava käärmeiset suut enkä saanut sulkea korviani menneisyyden kahinalta ja silloin näin lintujen katseet, ne olivat ylpeyttä täynnä sain heiltä lahjan, joka tuntui liian suurelta edes tähän hetkeen, mutta kiitin heitä jyvistä ja kivistä olin onnistunut, en ollut turhaan kerännyt risuja tutkinut omenoita ja niin koitti uusi vuodenaika ja metsä oli sula jäästä oli niin pehmyt olla ja viserrys täytti vielä hennosti verhotun metsän koulun lasisilmät, käärmeiset suut suljetut korvat, palavat silmät olivat haipuneet ja lintujen siivet olivat täynnä keväistä voimaa, joka tarttui minuunkin siipirikkoon, jolle kivet ja jyvät merkitsivät samaa kuin ystävilleni niin alkoi uusi aika, kun lumen mukana suli vanha vuosi, joka oli kestänyt pidempään kuin aurinko oli luvannut Kuudestoista osa opin käsittelemään piikkejä niiden kirpakat pistot saivat veren virtaamaan kuin eloisan puron ja siilit nauroivat ja ensi kertaa tunsin naurun parantavan voiman ja samassa huomasin että tyttömäinen nauruni oli palannut ja ryhtini suoristunut niin tiesin olevani osa metsää eikä minun ollut enää raskas olla pystyin hengittämään kaikkea sitä raikkautta, joka ympäröi meitä ja risut olivat tärkeitä sidottuja numeroiden salaisuuteen sen kaiken opin siileiltä huomaamattani, kuin rivien välistä luetun ennustuksen kuinka viisaita siilit olivatkaan piikkiensä suojassa kuinka järkeviä kietoutuessaan orjantappuraturkkeihinsa kuinka onnellinen sainkaan olla heidän pyyteettömästä ystävyydestään ohjaavista piikin iskuista, jotka hellästi tönivät minut pois sudenkuopista, karhunraudoista ja suonsilmistä Sellaista ystävyyttä voivat vain siilit antaa, koska vain he tietävät kuinka suurta pieni on ja sen he tarjoilevat kuin yhä lämpimän kärpäsen silkkiliinalla Seitsemästoista osa ilman omenoita ja risuja maailma oli säröinen kuin rikkinäinen pikari, huhuilivat pöllöt niin pienet ja vähäpätöiset asiat ovat tärkeitä kuin omenat ja risut, piipittivät hiiret silti se kummeksutti minua vaikka ymmärsin torakankin olevan jumalainen olento, ei ollut puron helppo vaihtaa uomaa eikä ihmisen vanhoja käsityksiä, mutta niin vain puro löytää uusia uomia ja minä käsitin vihdoinkin tehtäväni omenoiden ja risujen avulla opin tuntemaan ja ymmärtämään elämäni sotkuisten lankojen järjestyksen ja tehtäväni ratkaista numeroiden salaisuus, jotta pystyisin kohottamaan itseni arpakuution valtiattareksi niin pienet asiat kuin omenat ja risut olivat avain suuriin ja se toi toivoa kuin majakka olinhan kuin laiva joka oli matkalla kohti kotisatamaa ja siksi pystyin nauttimaan kesyttämättömästä merestä ja hyväksyin sen, koska se oli meren kohtalo, eikä se muuta kaivannut Kahdeksastoista osa miten olisin tullut toimeen ilman metsän haltioita hetken lepo langoista, joita en osannut selvittää, ja virvoittava pikari ne olivat ihmeellisintä mitä olin kokenut metsän haltiat, jotka olivat kauniita kuin siro Kerttu ja tunsin vienon metsämansikan tuoksun minun oli itkettävä kaikki suru pois kuinka kiitollinen olen metsän haltioille, jotka nostivat minut jaloilleni ja pyyhkivät kaiken pelon pois lopulta itkukin loppui ja tunsin virkistyneeni jäin makaamaan sammaleelle kun metsän haltiat lauloivat laulun villikukista, omenista ja sirosta tytöstä, joka oli saksien ja lankojen valtiatar tunsin kuinka surun raja ulottui metsänlaitaan lintujen iloinen laulu lehtipuissa oli vihje surun loppumisesta eikä päivänkakkara ollut lakastunut maailmassa oli vielä viattomuutta, niin metsän haltiat lauloivat muinaisella kielellä ja minä nukahdin siihen onnelliseen satuun, joka helisi kuin kristalli korvissani Yhdeksästoista osa en voi unohtaa Kertun kosteita silmiä hänen kertoessaan punaisen verkon surmanneen harmaakyyhkyn verkko oli hänen langastaan niin julmia asioita en voinut ymmärtää, mutta hetken vielä pikkulintujen laulu soi korvissamme niin viattomia voivat tytöt olla 12-vuotiaina, mutta hetken päästä viattomuutemme oli mennyttä ja huomasimme, että ihmiset ovat tietämyksessään välinpitämättömiä tämän minä opin mestareilta vaikka olin vielä 12-vuotias kärsimykset eivät kruunaa kärsijää eikä tulevaisuus loista kärsijälle miten väärässä viisaat voivat olla viisaudessaan ja kuinka aavistus voi olla oikea 12-vuotiaana seppeleeni saan arpakuutiosta ilman kärsimystäkin koska se osa oli minulle annettu ilman kärsimyksiäkin harmaata kyyhkystä ja punaista verkkoa tuli muistaa surulla ja ritareille tuli antaa anteeksi, kuten kaikille, jotka eivät olleet siinneet puhtaasta pahuudesta, mutta kuinka pahalta se tuntuikaan kun viisailta puuttui tärkein viisaus, eikä kukaan pystynyt sitä heille opettamaan kuinka minä yritinkään rauhoittaa itseäni risuja keräämällä ja rakentamalla niistä metsänystävilleni pesää vaikka koko ajan arpakuution leiskautus olisi tuonut enemmän rauhaa Kahdeskymmenes osa laitoin nyyttiini kaiken tärkeän: omenat, villikukat, metsämansikat, siilien katkenneet piikit, kiiltävät hiekanmurut mutta huomasin: ne eivät olleet ikuisia niin päätin laittaa nyyttiin kaikki hyvät muistot, mutta nyytti kumisi tyhjyyttään niin kevyttä voi olla onnellisuus se ei häirinnyt minua saatoin avata nyytin ja päästää hyvän ympäröimään minut aina kun epätoivo tai suru otti kuristavan otteen ja kuinka hyvä minun tuli kun avasin nyytin ja hyvät muistot ympäröivät minut eivätkä silmät, suut ja korvat häirinneet minua enää saatoin unohtaa kaiken muun kuin hennon vaalean kukan, mansikkaiset huulet ja täydellisen pyöreän kiven niin oli nyytti tärkeä minulle kuin Torille vasara Epilogi olin auringon lapsi, toivoa täynnä mutta toivo särkyi kuin lasi kaiken kokemani jälkeen silti yritin lakaista sirut ja laittaa talteen, mutta toivo oli kuin kädetön ja jalaton nukke, eikä se tuottanut iloa vaan surra sitä täytyi niin piilotin toivon hämärään luolaan, jossa kaikki möröt asuivat ja sinne se jäi, eikä vaatinut aurinkoon odotin hetken siivekästä, joka olisi vienyt minut pois mutta sitä ei saapunut eksyin metsään ja löysin rauhan, josta olin haaveillut vain yöt olivat pelottavia miten pelkäsinkään tuulenpesiä, hämähäkin karvaisia jalkoja, ja minä sytytin soihdun, joka roihusi kuin kirkkain ajatus ennen unta miten toivoin ettei minun tulisi matkustaa ja kohdata painajaisia, joita olin ennen kohdannut olin 12-vuotias ja halusin tulevaisuuden, joka tuoksuisi metsämansikoille, villiomenille ja minä piilotin sakset annoin hiusteni kasvaa en halunnut pelastaa maailmaa halusin pelastaa itseni ja kuitenkin kaiken tuon aika söi ja minä unohduin metsään löysin sakset kiven alta ruostuneet ja jäykät silti halusin leikata siteet ja katsoa arpia niin kuin parantunut haluaa tietää mistä parantui juuri niin minä hyväilin haavoja kuin pehmyttä silkkiä ja minä rakastin niitä merkkejä jotka oli minulle annettu ne olivat minun eikä kenenkään muun niin ihmiset rakastavat epätäydellistä, jotta olisivat yhdessä täydellisiä niin minä muistelin Kerttua ja laitoin sakset nyyttiin jossa kaikki arvokas oli ja niin minä tiesin että olen onnellinen vihreiden lehvien alla, joka oli kotini, hautani ja paratiisini eikä minulta mitään puuttunut vanhempani ja Kerttu olivat rakentaneet kodin juuriini, jotka olivat nyt vahvasti kiinni tässä metsämaassa enkä minä hylkäisi heitä en milloinkaan ja niin minä istuin kivelle, joka oli sileä ja pyöreä niin kuin jaettu ilo ja kuiskasin kuulle toiveen, jonka halusin toteutuvan niin hyvä minun oli olla annetaan rauha jokaiselle sielulle, koska sydän on suuruudessaan ja vahvuudessaan pieni ja heikko niin minä toivoin ja jäin jyvien ja kivien piiriin päätökseni hymyilytti ystäviäni ja kuulin suloista piikkien kahahtelua

Avainsanat: hiukkanen hiiri hiili hiekka herättää henki hengittää helppo heikko hedelmä harmaa harakka haltia etsiä elämä elossa elo elinvoima avata avain aurinko asua arvokas armo apu apua antaa anna alkaisi ajatus ajatella ajaa aika ahdistus aarre 2009 käsitys käsittää käsitellä käsissä käsi kärsimys kärsiä kysymyksen kynttilä kylmä kuunnella kuu kuulua kuulla kuolema kuolla kukka kukkia kukat kruunaa kristalli kova koti kosto korva koneisto kolmas koko kokea kohtalo kohdata kivi kissa kirjoittaa kilpaa kiitollinen kieli kevät kevyt keskittyä kerätä keräsin kerännyt kerttu kertoa keltainen kello keho kaunis kauneus katsoa katse katto kadota kasvaa kasata kantaa kaivata kadonnut jää juttu jumala jokainen jatkaa jalka jakaa marja makea majakka maa maailma löytää lämmin lämmittää itkeä iloinen ilma ilmapallo illallinen ikävä ikkuna iho ihminen hän hämärä hyppy huutaa huuli huomata huoli huivi lähteä lähde lyhyt luvata lumi luku lukea lintu liina liekki levoton lepo lentää leikata lehti laulu laski lasi lapsi lanko lanka lampi laiva laittaa lahja kävellä kävellessä ääni äiti ystävä ystävyys yrtti ymmärtää yksinäisyys yksin väsynyt värikäs vuotias vuosi vuodenaika voima voidella voi virhe viiva viisaus viimeisessä vihreät viha viaton vesi verkossa verkko veri vauva vatsa vastuu vasara varvas varoa vapaus vanhempi vanhemmat vanha valo valkoinen vaikea vaihtoehto vaihtaa vahva vaha vaarallinen vaali vaalean uusi uskoa usko unohtaa uni täytetty täydellinen tässä tähti tyttö tyhjä tuuli tuska tuottaa tuore tuoksu tuoda tuntua tuntea tunne tulivuori tuli tulevaisuus tukea tuhoutua tuhka totuus tori toivo toivoa tietää tarve tarttua tarjota tanssi talvi taivas taika tahti syöpäläinen sydän suuri suu suru surullinen suora suoja sulkea sulaa sula sotka sisar sininen silmä silkki sileä siivet seura selvittää seinä savu sateenkaari sade salama salaisuus saksi saapua saada ruukku ruoho ruma ravinto rauha ratkaista raskas rakkaus rakentaa rakastaa raja pöllö päättää päästä pää päähän päivänkakkara päivä pyöri pyöreä pyytää pystyä pyhä puuttua puu puro puristin punainen puinen puiden puhua puhe puhdistaa prologi polku pitää pitsi pinta pinna pilvi piiri pieni pienistä pettää penkki pelätä pelko pelastaa peikko pehmeä paras parantua palo palata pakkanen painajainen painaa paikka pahuus paha ovi osallistua oppi oppia opetus opettaa onni onnellisuus onnellinen onko omistaa omena olo olin olento näyttää nähdä nyytti nuotti nuoli numero nukke nostaa noita nauru nainen nahk naamio myrsky myrkky muuttaa muurahainen mustikka musta muoto muna multa muisto muistella muistaa mitä minä mieleni metsä merta merkki meri me matkustaa


blogivirta.fi