Tänään on 20.08.2018 07:34 ja nimipäiviään viettävät: Sami, Samuli, Samu, Samuel ja Sam. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Swashbuckling:

Utopiastani

Julkaistu: · Päivitetty:

Moni rakentelee unelmayhteiskuntia mielessään. Jopa myytinmurtajien Jamie Hyneman on mökkihöperyysmyytin testauksen yhteydessä rakennellut ajatuksia jotka perustuvat sille sinänsä kunnioitettavalle lähtökohdalle, että poliitikot pistettäisiin sikafarmareiksi ja sitten rakennettaisiin kaikki alusta. Utopiat ovat olleet muotia Thomas Moren ”Utopiasta” lähtien. Mutta vanhimman filosofisen utopian, toisella nimellä, rakensi jo Platon. ”Valtiossaan”. Melko huomattavaa on että näissä usein lähtökohta on valtiosta yksilöön. Toisin sanoen ajatellaan yhteiskuntaa, sen rakenteita ja vakautta. Yhteiskunnan jokin yleinen menestyminen on lähtökohta josta sitten mennään yksilöiden suuntaan. Tästä näkökulmasta syntyy hyvin helposti näkemys jossa ihmiset roolitetaan. Heillä on ennen kaikkea velvollisuuksia. Velvollisuuksia valtiolle. Jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, ottaisin todennäköisemmin ytimeen sen että mitä valtiolla on annettava ihmiselle. Jolloin olisi luontevaa ottaa ytimeen ihmisten, kansalaisten, erilaiset oikeudet. Mitä tarkoittaa että yhteiskunnassa elävillä kansalaisilla on oikeuksia jotka ovat käytännössä toteutuvia ja tätä kautta tarjoavat jotain pysyvää? 1: Näkisin että ensinnä täytyy olla jossain heidän oikeutensa. On jokin laki tai vastaava järjestelmä joka sanoo että kansalaisilla on tietty oikeus. Vaikka sananvapauteen tai muuhun vastaavaan. 2: Toisaalta puhdas laki ei tarkoita juuri mitään jos ihmiset eivät tiedä että heillä on näitä oikeuksia. Näin ollen heillä täytyy olla jonkinlainen oikeustietoisuus. 3: Toisaalta oikeustietoisuus voi johtaa pahastumiseen ja murinaan. Mutta jos mikään taho ei auta ihmisiä saamaan oikeutensa myös toteutettua, se on melko hampaatonta ja johtaa lähinnä kyynistymiseen ja tunteeseen siitä, että yhteiskunta on pettänyt. Näin ollen tarvitaan jokin taho joka valvoo oikeuksien toteutumista. Karkeasti ottaen tästä syntyy helposti hieman samanlainen konsepti kuin Montesquieun vallan kolmijaossa. Montesquieun mukaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Ajatus on kiinnostava koska se ei ole haihattelua vaan kyynisyyttä. Vallan kasautuminen johtaa helposti mielivaltaan joten ne on erotettava. Lakia säätävä elin ei valvoisi lain toteutumista jolloin ei synny mitään ns. ”salaista poliisia”, jotka yleisesti ottaen eivät ole yhteiskunnissa kovin salaisia, joten konsepti on perinjuurin huonosti nimetty. On syytä erottaa tuomarit ja poliisit koska muuten ”poliisien käytännönläheisyys” johtaa helposti polisiien käyttämän väkivallan raaistumiseen kun ”käytännöllisessä arjessa karaistuneet” virkavallan edustajat ylipamputtaisivat ilman että tästä voisi johtua vastuuseen. Kylmä ja pamputtamisesta erillään oleva tuomari ei hyppää tälläisiin kasautuviin käytänteisiin. Mutta minun vallan kolmijaossa keskiössä olisi hieman eri instituutiot. Minulla olisi toki lainsäädäntäelin, joka sitten olisi irrallaan lainvalvonnasta. Mutta oikeustietoisuuskonsepti korostaa koulutuslaitosta. Ja samalla korostuisi että oikeasti jos poliisit tarvitsevat taakseen niiden toimintaa säätelevän ”norsunluutornissa käytänteistä vapaana olevan” tuomiolaitoksen, niin nämäkin tarvitsisivat sellaisen. Näin ollen lainsäädäntöä koskeva systeemi olisi minulla todennäköisesti sellainen että sen vahtiminen olisi lehdistön asia. Toisin sanoen jos poliitikot ovat lainsäädännön toimeenpaneva elin, olisi journalisteille annettava hyvin voimakas erityisoikeus ja vapaus päästä käsiksi salaisiksi luokiteltaviinkin tietoihin. Tämä johtaisi jonkinlaiseen hyvin koulutettujen eliittijournalistien syntyyn. Näkemys eroaa tätä kautta hyvin voimakkaasti siitä miten nykyinen journalismi on toteutettu. Se vaatisi vähintään yhtä tiukkaa koulutusta kuin tuomarina toimiminen. Koululaitoksen vahtiminen vaatisi sitten jonkin sellaisen elimen jota nyky-yhteiskunta ei sellaisenaan tunne. Sillä tulisi olla aivan erityinen rakenne. Se eroaisi perusolemukseltaan yhtä paljon kuin journalisti tuomarista. Tämä johtaisi jonkinlaisen lakia tuntevan kasvatustiede -eliitin syntymiseen. Tämä osio on nyky-yhteiskunnassa solutettu osaksi journalismia ja sen malliesimerkit ovat kohtuu rappeutuneita. On jotain kaikenmaailman tradition tapiopuolimatkojen tyylisiä käärmeöljykauppiaita. Tämäkin korostaa sitä että yhteiskuntani vaatisi tähänkin laadukkaamman eliitin syntymisen. Kuitekin kun kokonaisuutta katsoo niin jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, se näyttäisi pienin varioinnein suunnilleen samalta kuin nyky-yhteiskuntamme. Näkökulmakysymys on toisin sanoen minun kohdallani enemmän jäsennystavan muutos kuin asiantilojen muutos. Melkein. Tämä voi tarkoittaa sitä että yhteiskunnassamme oikeudet on otettu huomioon. Tai sitten sitä että elän yhteiskunnassa joka on kuitenkin, kaikesta dissaamisestani ja kyynisyydestäni huolimatta, varsin hyvä paikka elää jopa minun mielestäni. Ja tämä on sitten luonut mielikuvia joiden ympärille rakennan ajatuksia siitä mitä hyvä yhteiskunta on. Olen kuitenkin, kuten suurin osa negatiivisista pessimisteistä ja kyynikoista ja pelkureista, perusasenteiltani aavistuksen verran enemmän konservatiivi kuin liberaali. Näiden ihmisten on luontevaa maalata piruja seinälle kaikenlaisten kokeilujen ja säätämisten ympärille. Näillä persoonallisuuksilla luottamus ansaitaan, ei anneta perusarvoisesti kaikille kunnes nämä näyttävät odotukset vääriksi. Tämä taatusti vaikuttaa. Mutta palatakseni utopiaani. Kun katsoo jos sitä mitä tuossa tiivistelmässäni esitin, siinä näkyy erityisen vahvasti kovat laatuvaatimukset. Informaation vuotaminen tietyille tahoille on hyvin keskeistä. On tavallaan kolme lujaa perusinstituutiota jotka ovat järjestelmällisiä vallankäytön koneistoja. Tämä on kenties hieman erikoista kun muistaa että lähestymistapani on ollut nimenomaan yksilöiden oikeuksissa ja vapauksissa. Syynä on varmasti se, että olen siinä mielessä kyyninen – tai minun mielestäni realisti – että en vain luota yksilöiden hyväntahtoisuuteen. Jos kaikki saavat tehdä mitä haluavat, syntyy tilanne jossa suurin osa varmasti käyttäytyisi kunnolla. Mutta oikaesti. Ei tarvita kuin se yksi joka käyttää neuvottelemiseen kirvestä niin rauhantahtoiset massat ovat helposti alistettuja tyranniaan. Systeemin pitää kestää tämänlaiset poikkeusyksilöt koska harvinaisuus ei tarkoita olematonta asiaa. Tai edes mitätöntä riskiä. Ihmisiä on kovin monta joten harvinaisistakin asioista tulee ennen pitkää ”vain ajan kysymys”. Laatuvaatimus taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että yhteiskuntani olisi meritokraattinen. Ja tässä kapitalismi on ymmärrettävästi yllättävän vahva. Minulla on työn tekemiseen sellaisia asenteita että jopa liberaaleja ja komukoita dissaavat tyypit saattavat huomauttaa että joidenkin ihmisten käsissä Marxin teokset saisivat pyöriä enemmän. Mutta en kannata kapitalismia kapitalismin vuoksi. Näen jopa niin että nykyajan ongelmana on se, että kapitalismi oikeuttaa itse itsensä säätämällä ideaalit itselleen sopivasti. Itse näen että tarvitsemme kapitalismia sen vuoksi että ihmiskunta tarvitsee sellaisen jännittävän konseptin kuin omistusoikeus. Kaupankäynti ja palkka ovat hyvin tärkeitä koska ne korostavat sitä että menestystä saa muullakin kuin lyömällä ihmisiä kirveellä päähän tai olemalla perustuotannossa eli maanviljelyssä ja metsästyksessä. Omistusoikeus taas on insentiivi. Nähdäkseni kapitalismi oikeuttaa olemassaolonsa jos ja vain jos se täyttää kaikki seuraavista ehdoista: 1: Tasa-arvoiset perusoikeudet kaikille kansalaisille. Toisin sanoen vaikka pääsy tiettyihin informaatioihin, vaikka oppilaiden jälki-istuntoja koskeviin taulukoihin, voi olla rajattua ja tätä kautta elitistisen hyväksi rakennetun TapioPuolimatka -privileegion käsissä, esimerkiksi sananvapaus tai äänioikeus ei riippuisi koulutusasemasta, työpaikasta, työttömyydestä, ansiotasosta tai siitä onko tyyppi vankilassa. 2: Mahdollisuuksien tasa-arvo jossa jokaisella on oikeus yrittää ja tavoitella onnea. Tämä ei toki tarkoita sitä että jokainen todella saavuttaisi nämä. Näin esimerkiksi jokaisella voi olla oikeus pyrkiä perhe-elämään ja puolison löytämiseen. Mutta vaikka kuinka panettaisi, ei olisi perusoikeus saada vakiintunut seksielämä jonkin samassa talossa asuvan tyypin kanssa. Sama koskee myös niin sanottua rikastumista. 3: Voimakasta säätelyä jossa epätasa-arvoistuminen ja omaisuuden kasautuminen ilman omaa työtä ja ansiota katkaistaan. Toisin sanoen syntyperä ja vanhempien rikkaus ei saisi tilastollisesti näkyä kovin voimakkaasti. Jos esimerkiksi paremmin koulutettujen perheiden lapset päätyvät kymmenen kertaa todennäköisemmin yliopistouralle kuin muut, niin silloin ei riitä että joku köyhä yksilö tai muutama sellainen saa joka vuosi jonkun stipendin. Jos vanhempasi on rikas, olisit samassa asemassa kuin köyhä. Et voisi vain ponnistelematta periä omaisuutta. Koska insentiivien pitäisi olla ponnistelun suuntaan. Ei vain köyhillä vaan ennen kaikkea rikkailla. Yhteiskuntani perusrakenteissa olisi toisin sanoen se, että riskien ottamiseen ja kovan työn tekemiseen panostetaan. Niihin tulisi olla insentiivejä kaikilla. Jos nykyään puhutaan jostain kannustinloukusta, sosiaaliturvaloukuta, työttömyysloukustaja veroloukusta alkaisin vahvemmin puhumaan perimisloukusta. Samoin poliisi ja sosiaalituki keskittyisivät enemmän siihen että niiden avulla hillitään väkivaltaisuutta. Vankila ei ole koston ja kompensaation paikka vaan enemmän paikka jossa tyypit ovat jotta eivät tee muille jotain mitä tekevät. Näin ollen vankien kouluttaminen ja jossain mukavassa omassa playstation-huoneessa pitäminen ei ole ongelma. Poliisien tehtävä olisi myös suojella vankien ja rikoksentekijöiden henkeä ja terveyttä ns. lynkkauspartioilta. Sen sijaan en keskittyisi tuloerojen kasvuun kovin voimakkaasti. Kaikki tähän liittyvä kasautuminen ja eriarvoistuminen kun tuppaa olemaan se joka tekee niistä ongelmallisia. Minua ei haittaa jos joku on megarikas. Mutta jos megarikkaat ovat ennen kaikkea sellaisia että ovat älynneet valita vanhempansa ja isovanhempansa, niin siinä tapauksessa meillä on käsissämme ongelma. Rikas perijä tai koroillaeläjä ei saa olla mikään kuunneltava tyyppi jolla on arvokkuutta vain siksi että hänellä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Rikasta perijää tulisi kunnioittaa täsmälleen samalla tavalla kuin työtöntä pummia joka on työttömänä ja rapsuttaa muniaan katsoessaan televisiota päivät pääksytysten. Eli ihmisenä ja lähtökohtaisten ja luovuttamattomien perusoikeuksiensa verran. Joita on itse asiassa mahdollisimman paljon. Viittaukset:: Thomas More, ”Utopia” (1516) Platon ”Πολιτεία” (~370 eaa) [suom. ”Valtio” ] Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni, ”De l’Esprit des Lois” (1748) [suom. ”Lakien henki”]

Avainsanat: kapitalismi kansalainen lapsi laki lainsäädäntö järjestelmä jälki journalisti journalismi jonkinlainen jolla jokainen johtua johtaa jamie instituutio ihminen ihmiskunta huone henki esimerkki erottaa erota erityinen epätasa eliitti edustaja charles asema arvo arki alusta ajatus pyöriä pyrkiä köyhä käyttää käsissä kylmä kova koulutus korostaa konservatiivi konsepti kirves kiinnostava kasvu puoliso puhdas poliitikko poliisi playstation platon pitää pieni pettää perhe paroni palkka paikka ottaa oppilas onko ongelma omaisuus oikeus näkökulma näkyä näkemys nähdä nykyinen nykyaika muutos muutama muut muoti muistaa mitä menestys marx mahdollisuus maalata lähtökohta luottamus luoda luja louis liberaali lehdistö pääsy päästä päähän valita vaikuttaa vahva utopia tässä tyyppi tyyli tuomari tunne tradition toteutus toiminta toukokuu tilanne tietty thomas terveys teos televisio tekeminen tehtävä tee tarvita tarkoittaa tarjota talo taho systeemi syntyä syntyperä suojella stipendi seinä sananvapaus salainen saada riski rikkaus rikas rakenne rakentaa raha vankila valtio valta vallankäyttö yhteiskunta oikeudenmukaisuus more montesquieu köyhyys dystopia äänioikeus yrittää yksilö väkivalta vuosi voimakas voi vapaus


blogivirta.fi