Tänään on 19.10.2018 19:09 ja nimipäiviään viettävät: Uljas ja Viking. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Fab Forty Something:

Puutuneet varpaat ja professorin haastattelu - kesätyömuistoja nuoruudesta

Julkaistu: · Päivitetty:

Muistatteko ne ajat, kun kesä oli sitä varten, että mentiin töihin. Nuorena oli kova hinku ansaita omaa rahaa, ja kesätöitä piti saada, kaikki kävivät kesätöissä. Näin kesälomasta tällä hetkellä nauttivana on kiva muistella mitäs kaikkea sitä tuli nuorena duunattua rahansa eteen! Menin ensimmäiseen oikeaan kesätyöhöni vasta kirjoitettuani ylioppilaaksi. Lukion kesät menivät aika paljon musaleireillä ja kielikurssillakin tuli käytyä. Ja sain vetää henkeä lukioluokkien välillä. Mutta kun kirjoitukset olivat ohi, piti alkaa miettimään mitä sitä haluaa tehdä isona, ja tienata vähän rahaa myös opiskeluun ja elämiseen. Lukion viimeisellä sain ajatuksen, että ehkä toimittajan ura olisi minua varten. Haaveilin olevani kulttuuritoimittaja jossain sanomalehdessä. Hain kesätoimittajan töitä maakuntalehdestä, ja pääsin toimitusharjoittelijaksi. Olin myös edellisenä talvena kirjoittanut lehden nuorten palstalle juttua. Taas kerättiin kimpsut ja kampsut, muutin kesäksi Kokkolaan. Maakuntalehti Keskipohjanmaa oli jännittävä paikka ihan fyysisestikin. Sillä oli oma kirjapaino, jossa painettiin myös esitteitä ja julisteita. Meitä kesäharjoittelijoita taisi olla noin kymmenen hengen porukka, joista osa oli kesätöissä suurimmissa maakuntapitäjissä, eli omilla kotipaikoillaan. Toimittajat olivat todella mukavia, ja sain oman tutorin, josta pidin todella paljon. Aina sain kysyä, jos oli kysyttävää. Meidät otettiin hyvin porukkaan mukaan, ja puheliaana tyttönä sain kavereita niin toimituksesta kuin kirjapainostakin. Kesätoimittajana oleminen oli tosi jännää, varsinkin, kun minulla oli ollut ajokortti vasta puoli vuotta. Aamuisin kokoonnuimme palaveriin, jossa uutispäällikkö jakoi päivän tehtävät. Useimmiten se tiesi reissua jonnekin pitäjään, monesti kesätapahtumaan tai kuntajuttua tekemään. Jännitin uusilla autoilla ajamista, itse toimittajan työtä en ollenkaan. Työtehtävät olivat mukavia ja vaihtelevia. Vuorollaan jokainen sai myös päivän rutiinit, soittaa pelastuslaitokselle, tehdä jonkin vakipalstan jutun tai mitä muuta siihen nyt kuuluikaan. Joskus sai juttukeikalle valokuvaajan mukaan, ja se oli kivaa, koska ei tarvinnut lähteä yksin kartan kanssa suhaamaan. Juu, silloin ei ollut mitään navigaattoria, vaan puhelinluettelo tai kartta oli mukana. Muistan erityisesti yhden iltavuoron. Professori, lastenpsykiatri Terttu Arajärvi oli ollut luennoimassa kaupungissa, ja minun piti mennä häntä haastattelemaan luennon aiheesta lapsen psykologinen kehitys.  Tiesin kyllä kuka hän on ja miten arvovaltainen haastateltava kohta edessäni istuu. Meidän piti tavata kaupunginhotellissa iltapäivällä, se oli sovittu jo etukäteen. Ennen haastattelua ajoin vimmalla kämpille, vaihdoin ylleni siistin, valkoisen hameen ja mintunvärisen hihattoman puseron (juu, muistan, mitä minulla oli päällä!). Professori Arajärvi seuralaisineen taisi olla vähän hölmistynyt, kun näkivät maakuntalehden "toimittajan", kahdeksantoistavuotias tyttölapsi se sieltä tulee lehtiöineen ja kynineen. Mutta arvatkaas mitä, aihe oli minulle todella tuttu, sillä puoli vuotta aikaisemmin olin kirjoittanut lapsen psykologisesta kehityksestä ylioppilaskirjoitusten reaalissa! Reaali meni erittäin hyvin, eli osasin todellakin keskustella asiasta! Ja jutusta tuli hyvä, sain siitä kiitoksia päätoimittajaltakin. Kesä oli erittäin opettavainen, oli pakko työntää loputkin ujoutensa rippeet syrjään ja olla rohkea, myös niiden autojen kanssa. Omaksuin silloisen tekstinkäsittelyohjelman nopeasti, opin kirjoittamaan tiiviitä uutisjuttuja, mutta sain toteuttaa itseäni myös isommilla repeillä, eli reportaaseilla. Nuorten palstalle keksin kovastikin jutunaiheita, joita sain myös tehdä. Kaksi seuraavaa kesää vietinkin sitten paikallislehdessä, ei niin vaativa ja hyvin palkattu duuni, mutta erittäin opettava. Opin kehittämään itse filmin, tekemään kuvia, hoitamaan vähän mainosmyyntiä ja tietenkin tekemään niitä juttuja. Samoina kesänä olin myös kuukauden maakuntamuseossa töissä, sekin oli tosi kivaa ja rentoa verrattuna lehtihommiin. Luetteloin ja kuvasin museoesineitä, mukavaa hommaa. Sain myös rytmittää itse työaikani, joskus tein töitä kuudesta kuuteen, ja pidin pitkän viikonlopun - kunhan ne tunnit tulivat täyteen. Olin jo musiikkia opiskelemassa, kun päätin ystäväni kanssa mennä Helsinkiin kesätöihin. Hän oli edellisenä kesänä ollut Koskelan sairaalassa, ja sanoi, että sinne pääsi hoitoapulaiseksi helposti. No, minäpä järjestin itselleni haastattelun ja pääsin töihin. Kaksi kuukautta siellä oli ehkä raskaimmat ikinä, ja edessä olisi vielä vuosi Unkarissa, ei siis luvassa lepohetkeä koko kesänä. En päässyt vakiapulaiseksi millekään osastolle, jolloin päivät olisivat kuluneet rutiininomaisesti, vaan olin kiertävänä, joka päivä eri osastolla. Välillä olin siivousryhmässä, pesimme osastojen lattioita ja kattoja, ikkunoita ja seiniä. Heräsin aamulla yleensä kuudelta, jotta ehtisin seitsemäksi töihin. Muistan sen, että varpaani puutuivat oudosti, varmaankin jatkuvasta jaloilla olemisesta ja liikkeestä. Syötin dementoituneita vanhuksia, tyhjensin petrimaljoja ja kuikkia ja laitoin niitä desinfiointikoneeseen. Moppasin lattioita ja jaoin ruokia. Ja ihmettelin sairaalan tiukkaa hierarkiaa! Lääkärit olivat ylinnä, ja alinna me kesätyöntekijät. Emme saaneet mennä lääkärien taukotilaan siivoamaan silloin, kun siellä oli lääkäreitä, vaikka nuorimmat heistä taisivat olla vain vähän vanhempia kuin itse olin. Se vähän jurppi, sillä en eläissäni ollut kohdannut sellaista hierarkiaa. Sain kuitenkin elokuuksi museolta töitä, ja sanoin itseni irti kuukautta ja kahta päivää ennen Koskelan sopimuksen loppua. Äiti ja isä maksoivat elokuun vuokrani Helsingin-kämpästäni. Muistan olleeni todella, todella helpottunut, kun pääsin lähtemään kotiin. Loppukesä museolla sujui mukavasti, luetteloin tavaroita, ja kameralleni oli taas käyttöä. Unkarista tultuani oli lama iskemässä, eikä kesätöistä ollut tietoakaan. Silloin kuitenkin kirjoittauduin kesäyliopistoon ja tein kasvatustieteen appron. Kesän -92 etsin myös töitä, mutta niitä oli sitten luvassa vasta syksystä, jolloin pääsin koulutusta vastaavaan työhön. Eihän ne duunit kesään jääneet, vaan opiskeluaikana tehtiin myös työtä. Olin muskariopettajana, opetin työväenopistoissa pianonsoittoa ja Akatemia-aikana myös laulua, ja paras duuni - kaupunginteatterissa avustajana. Kirjoitin myös silloin tällöin avustajana maakuntalehden nuorten palstalle juttuja. Kaikista kesätöistä on oppinut jotain. Ja ennen kaikkeahan sitä oppi työelämässä olemista. Aika hauskoja pestejä sitä silloin oli, joskin pari todella raskasta kesääkin. Minkälaisia muistoja teillä on kesätöistä, olisi kiva kuulla? Ps. Kuvat kesältä -86, toimitusharjoittelija siviileissään Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla.

Avainsanat: syksy sovittu sopimus soittaa seinä sanomalehti sairaala saada ruoka rohkea raskas raha valkoinen vaatia ura unkari työ töihin työelämä tuttu tuli toteuttaa toimittaja tienata terttu tehtävä tavata talvi oma elämä nostalgiaa muuta kivaa äiti ystävä ylioppilas yksin keksi kehitys olin nuorena muuttaa musti muistella mitä me vuosi viikoloppu vetää maksoivat varvas vanhus vanhempi lääkäri lähteä lukio luento loppukesä liike laulu lattia lapsi lama käydä vanhemmat kysyä kuva kuukausi kova koulutus koko kirjoitus kirjoittaa kirjapaino kesä keskustella puoli psykologi professori porukka pari paras palkattu paikka aihe aamu osasto akatemia ajatus aika kaupunki kartta jännää jännittävä jännittää juttu jokainen isä ikkuna häntä hän henki helsinki oppi opiskella opettavainen omilla päivä pusero hame haastattelu filmi elokuu duuni avustaja auto ansaita


blogivirta.fi