Tänään on 19.08.2018 11:19 ja nimipäiviään viettävät: Mauno, Maunu, Magnus ja Mns. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
teetai:

Studioalbumit osa 91: Led Zeppelin

Julkaistu: · Päivitetty:

Kaikkihan Led Zeppelinin tuntevat. Niin minäkin, tavallaan. Koskaan en ole kuitenkaan kuunnellut yhtyeen kaikkia levyjä, joten voi hyvin olla, että sivistyksessä on aukkoja. Teininä kaverit kuunteluttivat yhtyettä. Sen verran sain siitä kiinni, että nauhoitin VHS-kasetille jonkun keikkataltioinnin ja ostin bändin neljännen älppärin. Vanhempani toivat ehkä Bangkokista piraattikasetin, johon oli koottu Zeppelinin parhaita. Näillä mentiin aikuiseksi asti. Muita yhtyeen levyjä tuli hyllyyn vasta siinä vaiheessa, kun halvalla sai ja kipinä Robert Plantin soolotuotantoon oli syttynyt. Led Zeppelin on virallisesti perustettu Lontoossa vuonna 1968, mutta itselleni se mieltyy enemmän Plantin kotiseudun mukaan midlands-bändiksi. Samapa tuo. Kuunnellaan levyjä. Led Zeppelin I (1969) on rockin klassikko, mutta ilmestyessään kriitikot eivät olleet erityisen innostuneita. Yhtyettä pidettiin poseeraajina, jotka eivät tule täyttämään Creamin tai Jeff Beck Groupin bluesahtavia saappaita. Ehkä sitä ei osattu ajatella hard rock -bändinä, jonka vankkana perustana on blues. Kansa kyllä tiesi. Ja osti. Myöhemmin kriitikotkin tiesivät, sillä se nostettiin sijalle 29 Rolling Stonen top 500 albumit -listauksessa. Ajalleen ominaisesti levyllä on pari blues-koveria, molemmat Willie Dixonin repertuaarista. Levy kuitenkin muistetaan omista tekeleistä, kuten ”Good times bad times”, ”Babe, I’m gonna leave you” (joka ei nyt ihan täysin ollut oma, vaan muokattu vanhasta), ”Dazed and confused” ja ”Communication breakdown”. Hauska sattuma on, että levyn päättävä ”How many more times” ammentaa Howlin Wolfin biisistä ”How many more years”, jonka kuuntelin juuri ennen tätä. Henkilökohtaisesti Zeppelinin debyytti on lähes yhdentekevää bluespohjaista rokkailua, jos ei lasketa ”Babe…” ja ”Dazed…”, joista pidän oikeasti. Mutta ymmärrän hyvin sen aseman populaarimusiikin historiassa, siinä taitekohdassa, jossa rootsista alkoi kehittyä jotain muuta. Led Zeppelin II (1969) lävähti tiskiin samana vuonna. Albumi oli massiivinen menestys kaupallisesti, mutta taas kriitikot nupisivat. Tällä kerralla ongelma oli siinä, että levy kuulosti valkoisen miehen heavy-bluesilta ja samalta alusta loppuun. Myöhemmin se sai arvonsa, kuten hyvin tiedetään. Tällä levyllä yhtye saa kirkastettua oman juttunsa. Enää Led Zeppelin ei ole napanuoralla kiinni bluesissa, vaikka jälkeläisyyttä alleviivataankin ylpeänä. Avausraitana on klassikko ”Whole lotta love”, joka toimii. Sen jälkeen onkin aika yksitotista ja puuduttavaa, joskin taiten tehtyä ränttäystä. Edes rokkiklassikko ”Living loving maid” ei sytytä, ja ”Moby Dickin” rumpusoolo muistuttaa, miksi en omista albumia. Levyn päättävä ”Bring it on home” on taas Dixonilta lainattua, joskin sen ensimmäinen levytys on Sonny Boy Williamsonin. Led Zeppelin III (1970) on yhdenlainen suunnanmuutos: jos edellinen oli äänimaailmaltaan hyvin koherentti, niin tässä mennään laidasta laitaan. Avaajana on yksi yhtyeen parhaista, ”Immigrant song”, mutta sitten levyä alkaa vähitellen hallita akustisvoittoinen jamittelu. Tämän mainitsivat kriitikotkin. Ja vaikka Jimmy Page väitti vastaan, että akustisia paloja oli ollut aikaisemmillakin levyillä, tätä ne alkoivat hallita – piti siitä tai ei. Toki mukana on muutakin, vaikkapa slovariblues ”Since I’ve been loving you” ja perusrokki ”Out on the tiles” a-puolen lopulla. B-puoli on akustisempi. Onhan Plantin ääni hieno, mutta en minä tästä suuremmin välitä, vaikka se kotihyllystä löytyykin. Levyn päättää ”Hats off to (Roy) Harper”, mutta mieluummin kuuntelen folkia, joka koskettaa. Esimerkiksi Roy Harperia. Led Zeppelin IV (1971) oli oikeastaan ensimmäinen Zeppelinin albumi, jossa yhdistyi välitön kriitikoiden ylistys ja kaupallinen menestys. Itselleni se on siinä mielessä tärkeä, että kannoin vinyylin kotiin joskus teininä, kun kaverit niin kovasti siitä intoilivat. Kyllä minäkin pidin, mutta nyt kuunneltuna on kiinnostavaa huomata, että levyn ehdoton kohokohta on sen päättävä ”When the levee breaks”, johon on sekoitettu vanhaa bluesia. Ennen vannoin ”Stairway to heavenin” nimeen, ja on se edelleenkin hieno teos. ”Black dog” ja ”Rock’n’roll” ovat rokkiklassikoita ja esimerkiksi ”Going to California” on toimiva akustisempi teos. Jos turhia raitoja pitää kaivaa, niin sellainen voisi olla ”Four sticks”. Albumi on korkealla kaiken maailman listauksissa ja tavallaan ansaitusti, koska se on ”genrensä mestariteos”, kuten Robert Christgau kirjoitti. Mutta ei tämä minun listoilleni mahtuisi, ainakaan aivan terävimpään kärkeen, vaikka pidänkin sitä ehkä parhaana Zeppelinin levynä ja hyvänä muutenkin. Enkä tiedä, mihin genreen se pitäisi sijoittaa. Bluespohjaiseen hard rockiin, jota ryhdyttiin kutsumaan jonkinlaisten transformaatioiden jälkeen heavy metalliksi? Houses of the Holy (1973) ei saanut aivan yhtä ylistäviä arvioita kuin edeltäjänsä, mutta ajan myötä siitä tuli myyntimenestys ja se saavutti paikkansa rockin kaanonissa. Itseltäni se löytyy cd-formaatissa ja nyt pari kertaa kuunneltuna olen sitä mieltä, ettei se ole maineensa veroinen. Avausraita ”The song remains the same” on tyhjänpulskeaa jamittelua, samoin kuin ”Over the hills and far away”, ”The Crunge” ja ”The Ocean”. Jos joku pitää ”Rain songia” mestariteoksena, niin siitä vaan – minulle se on aika yhdentekevä raita. Vasta kolmanneksi viimeinen raita, reggaevetoinen ”D’yer Mak’er”, tekee levystä merkittävän. Se on mestariteos. Muuten levy on merkittävä pudotus edellisestä. Toiseksi parasta levyssä on ehkä progemainen ”No quarter” ja kansi. ”Dancing days” on enemmän kuin laiskaa jamittelua, joten se nostaa kokonaistasoa. Tällä levyllä ei ole yhtään lainaraitaa. Se ei ole huono, mutta kun Zeppelin rokkaa, se tekee sen paremmin muilla levyillä. Physical Graffiti (1975) on jostain syystä jäänyt olemattomalle kuuntelulle. Se on tupla-albumi, jonka raidat on äänitetty muutamassa osassa vuosien 1971 ja 1974 välillä. Kakkosraita ”The Rover” on vakuuttava ja itselleni lähestulkoon tuntematon. Sen sijaan ”Kashmir” on koko albumin tunnetuin, ja ehkä syystäkin. Vaikka yhtyeellä on monenlaisia hyviä biisejä, tämä muistuttaa riittävästi muita sen klassikoita (iskevä riffi ja Plantin onnistunut laulu) ja poikkeaa niistä flirttailulla ”itämaisten” vaikutteidensa kanssa. Välistä löytyy esimerkiksi yli 11-minuuttinen bluesgroove ”In the time of dying”. Kokonaisuus ottaa tunnin ja 20 minuuttia, joten on aikamoinen suoritus kuunnella teos putkeen. Lp-versio on asia erikseen, koska puolet on käännettävä. Biisejä voi lähteä luokittelemaan genrensä mukaan kantrista bluesin ja rokkenrollin kautta hard rockiin ja jopa progen (”In the light”) suuntaan, joten eivät raidat toistensa kopioita ole. Erityisesti kolmannessa puoliskossa (raidat 7–10) genre vaihtuu biisistä toiseen. Harvoinpa muutaman levytyssession jämäraitojen pohjalle rakentuu näin toimivia levyjä. Se oli kaupallinen menestys ja kriitikot pitivät. Kai tämä pitää hankkia jossain vaiheessa. Presence (1976) syntyi nopeasti vaikeassa tilanteessa, kun Plant toipui auto-onnettomuudesta. Se myi bändin statukseen nähden hitaasti ja sai vaihtelevia arvioita, mutta ajan kanssa siitäkin on tullut arvostettu rokkiklassikko. Tai no, sitä tilattiin Briteissä ennakkoon kultalevyn verran eikä se ole noussut aivan bändin suurimpien levyjen tasolle rokkikaanonissa, joten näitä asetelmia nyt voi käännellä miten päin haluaa. Itse teos aukeaa hienosti yli 10-minuuttisella teoksella ”Achilles last stand”, jota dominoivat laukkakomppi ja Pagen riffit. Siitä siirrytään perinteisempään Zeppeliiniin useamman biisin ajaksi. Laatu on tasavahvaa, mutta ei ilmiömäistä. Oikeastaan vasta albumin päättävä ”Tea for one” innostaa kaikessa bluesvaikutteisuudessaan, ja alun ja lopun väliin jää tasaisen hyvä levy, mutta ei mestariteos. Kenties tähän voisi palata myöhemmin. In Through the Out Door (1979) on otteeltaan viihteellisempi ja kevyempi kuin aikaisemmat levyt. Sitä dominoivat Plant ja Jones, kun Page keskittyi heroiiniin ja Bonham alkoholiin (Bonham kuoli seuraavana vuonna). Levy myi kuin häkä, mutta kriitikot olivat varautuneempia. Suurin ero aikaisempaan on se, että soundit ovat kaupallisemmat ja syntikat ovat esillä. Ei tämä silti aivan eri bändi ole, mutta ei samakaan. Mutta kun punk oli valloittanut nuorison, niin ei kai tällaista musaa voitu arvostaa taiteellisena suuntana? Onhan tässä sellainen viihteellisyyden sävy eikä yhtyeellä tunnu olevan mitään tarvetta enää mullistaa (musiikki)maailmaa. Tämän perusteella on hyvä, ettemme koskaan päässeet kuulemaan, mitä yhtye olisi tehnyt 80-luvun studiovelhojen kanssa. Hyvä puoli on se, että siinä kuuluu Plantin musadiggailu, johon kuuluu vanha rokkenroll ja ”maailmanmusiikki”. Ei siis läpeensä huono, mutta perinteisemmän Zeppelinin faneille haastava levy. Coda (1982) tuli ostettua finanssikriisin jälkeen, kun ketjukaupat olivat vaikeuksissa. Levyn biisilista kertoo lähinnä muistoja lapsuudesta: ”Poor Tom” oli myös jossain lapsuuden bändikatselmuksessa viihdyttäneen ilmajokisen yhtyeen nimi. Levy ilmestyi pari vuotta yhtyeen hajoamisen jälkeen ja sen sisältö koostuu pitkin 1970-lukua nauhoitetuista ylijäämäraidoista. Siksi kyse ei ole ihan tavallisesta studiolevystä, mutta kyllä se studiolevyjen joukkoon listataan, ainakin Wikipediassa. Musiikki itsessään on kelvollista Zeppeliniä, joka rokkaa, bluussaa, groovaa ja popittaakin parilla raidalla, mutta ei siitä varsinaiseksi klassikoksi ole. Yksittäisistä biiseistä ei oikein muodostu kokonaisuutta, mikä ei ole yllättävää, koska ei tätä koskaan kokonaisuudeksi suunniteltukaan. Kovereina on Willie Dixonia ja Ben E. Kingiä, mutta suurin osa on omia sävellyksiä. Ehkä suurin yllätys tässä touhussa on se, etten olekaan suuri Led Zeppelinin fani. Olihan se hieno bändi, joka teki paljon hyviä biisejä ja muutaman koherentin levynkin. Silti yllätti, miten suuri osa on tarpeetonta rokkijamittelua tai ei aivan lähtevää akustista tunnelmointia. Olenko sittenkin enemmän Plantin soolotuotannon ystävä, ainakin jos puhutaan ajasta vuodesta 2005 eteenpäin? Kyllä Led Zeppelin sinne rokin kaanoniin kuuluu, siitä ei ole epäilystäkään. Se saattaa kuulua myös kaanonin kärkipäähän. Sen sijaan olen epävarma, tarvitseeko minun kuunnella yhtyettä kovinkaan usein. Mieluummin kuuntelen bluesia kuin Zeppelinin versioita. Mieluummin kuuntelen folkia kuin Zeppelinin versioita. Mieluummin kuuntelen boogierunttausta kuin Zeppelinin hard rockia. Vain silloin kun kyse on yhtyeen parhaista crossover-vedoista tai parhaista rokkipaloista (tyyliin ”Immigrant song”), kuuntelen mieluusti Zeppeliniä ja Plantin upeaa ääntä.  

Avainsanat: musiikki ääni ystävä yllätys yhtye willie wikipedia pitää physical perustettu pari paras pala sisältö sijoittaa roy rolling rock robert rakentua raita päättää muokata musti muistaa monenlainen mitä minä minuutti merkittävä palata ottaa ostaa ongelma nuoriso puoli punk pudotus pohja plant vanha valkoinen vaihe upea tässä turhia tupla tuntematon tuli teos tasaisen sävy suuri suoritus stone välitä voi virallinen viimeinen vhs versio vanhemmat nostaa nimi myydä muutama levy led menestys maine lähteä luku lotta lontoo listaus levytys leave lapsuus laatu kuunnella kuulua kuolla koskettaa korkealla koota kokonaisuus koko klassikko kiinnostavaa kehittyä kaveri kaupallinen kansi kansa kaivaa jää jones jeff it iii hylly huono huomata house holy historia hills hieno henkilökohtainen heavy hauska hankkia halpa hallita haastava group graffiti gonna genre formaatti finanssikriisi fani esimerkki ero ennakko ehdoton door cd bändi boy blues biisi biisilista ben beck bangkok bad auto asetelma asema arvostaa alusta alkoholi albumi ajatella aika


blogivirta.fi