Tänään on 20.08.2018 18:33 ja nimipäiviään viettävät: Sami, Samuli, Samu, Samuel ja Sam. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Bella-blogit:

Se oli pienestä kii

Julkaistu: · Päivitetty:

Mietin viime viikolla mitä ihmettä elämä yrittää minulle viestittää. Torstaiaamuna sain tytöille puurot lautaselle ja teeni oli juuri porissut teenkeittimessä valmiiksi, kun mahaani alkoi sattua. Ihmettelin hetken kipua ja pyysin tytöt aamupalapöytään, mutta ei mennyt kauaa, kun jouduin menemään sohvalle makuulleni ja kipu yltyi yltymistään. Kylmä hiki valui otsalta ja katselin lapsia, jotka söivät puuroa ja ottivat vettä, kun en päässyt maitoa kaatamaan. Laitoin miehelle viestiä, että mahaani sattuu järkyttävän paljon. Kysyi lähdenkö lääkäriin. No en, tämä menee ohi. Ei mennyt kauaa, kun soitin miehelle, että tule, en pysty olemaan lasten kanssa. Se vartti kun hän porhalsi töistä tuntui tuskaisen pitkältä. On pelottavaa olla todella kipeä pienten kanssa ja on monesti pelottavaa, kun ei ole ketään muita samassa kaupungissa, keneltä osaisi pyytää apua. Miehen saapuessa olin kaksinkerroin lattialla ja pyysin vatia, kova kipu oksetti. Hän katsoi touhua hetken ja soitti ambulanssin, vaikka päässäni hakkasi että ei nyt herranen aika sellaista, en pystynyt laittamaan vastaan. Niin siis päädyin ensiapuun lanssilla ja pidin silmiä kyydissä kiinni yhtä lailla kivusta kuin häpeästä. Että minusta tällainen vaiva, kun ihmiset tarvitsevat oikeastikin apua. Suoneen pamautettu kipulääke lopetti kivun ja makasin päivän sairaiden mummojen keskellä ensiavussa ja odotin, odotin ja odotin. Lopulta suututin tenttauksellani päivystävän lääkärin, joka kuittasi homman naistenvaivoiksi ja ei suostunut ultraamaan tms., kun kyselin mikä tämä voisi olla. Ei ole heidän hommaansa, olet nyt kivuton. Ymmärrän toki tämän, mutta niin paljon säikäytti, että jatkan sitten tänään selvittelyä yksityisellä. paita ja korvikset LINDEX/ farkkuhaalari ONLY/ kengät H&M/ aurinkolasit RAYBAN (saatu)/ hattu Kyprokselta Koska olin kuitattu hyväkuntoiseksi ja terveeksi, lähdin sitten seuraavana iltana juoksulenkille. Odotin kotimme lähellä valoristeyksessä punaisissa valoissa, samassa paikassa on kolme kaistaa (kaksi suoraan meneville, yksi kääntyville), suojatie ja valot niin autoille kuin jalankulkijoille. Näin silmäkulmastani, että valo vaihtu minulle vihreäksi, säädin vielä juoksuvyötä vähän parempaan kohtaan ja lähdin ylittämään tietä. Samalla katsoin vielä vasemmalle, kuten aina lapsiakin neuvon. Älkää luottako valoihin, kurkatkaa vielä vasuriin ensiksi. Kahdella muulla kaistalla autot seisoivat ja samalla, kun astun suojatielle, näen, että tumma Mersu painaa täysillä kohti ensimmäisellä kaistalla. Tapahtuma kesti sekunnin. Aivoni pysäyttivät liikkeeni, huojuin yhdellä jalalla ilmassa, Mersu pyyhkäisi ohitse liian läheltä ja näin, kun keski-ikäinen mies pyöritti päätään ja kurkki valoja samalla, kun paahtoi suojatien ylitse. Iski jarrut pohjaan ja kuulin sen kirskunan, joka jarruista lähti. Auto pysähtyi toiselle puolen risteystä. Suustani pääsi kirosana, katsoin auton perää ja koska olin ehjä, jatkoin matkaa. Juoksin kilometrin eteenpäin vain miettien, jos olisin lähtenyt heti, enkä olisi säätänyt sitä vyötä. Jos olisin jättänyt katsomatta vasemmalle ja juossut vain vihreisiin luottaen. Olisinko nähnyt enää lapsiani. Olimme ihan kotimme lähellä, miten koskaan voin laskea lapsiani tuon tien yli? Oksetti, henki ei kulkenut ja itku tuli väkisin. Siellä sitten seisoin keskellä tietä itkien ja selitin miehelle tilanteen. Säikähdys tuli jotenkin jälkijunassa. Mietin, että palaan kotiin. Valitsin kuitenkin vaihtaa musiikin nuoruuden voimabändiin Nirvanaan, kuuntelin heitä, mietin koko elämääni läpi ja juoksin kovimmalla vauhdilla ikinä. Säikähdys hävisi, olo helpottui liikunnan myötä. Viime yönä näin painajaista tippaletkuista, ambulansseista ja tummista autoista. Näköjään alitajunta näitä asioita jyllää, vaikka mitään ei sinällään sattunut. Itse jo mietin, mitä elämä viestittää, että pysy kotona. En muista koskaan olleeni niin elossa, kuin tuolla perjantain lenkillä. Tunsin joka ikisen askeleen jalkapohjassa, haistoin joka ikisen hajun, tunsin hien norona selässä, hengitin ja puuskutin. Veri kohisi suonissa ja kyyneleet pyrkivät silmiini. Mietin jatkuvasti, miten pienestä se on kiinni, etten enää juoksisi askeltakaan tai halaisi lapsiani. Elämä on tässä ja nyt ja joka ikistä juoksuaskelta, sekuntia, minuuttia ja asiaa elämässä täytyy vaalia ja arvostaa. Elää hetkessä. Se oli pelottavan pienestä kii. Kuvat ovat päivältä, jolloin tunsin olevani elossa ja nautin joka sekunnista. Edessä kimmelsi turkoosi meri ja hypimme sinne 5-vuotiaan kanssa käsi kädessä. Toivoin, ettei loma ja aika perheen kanssa lopu ikinä. Turvallista tiistaita kaikille, muistakaa pienet liikkeelle lähtevät koululaiset liikenteessä tällä viikolla! 

Avainsanat: oma elämä juoksu ajatuksia yleinen yrittää tyttö sohvalle sattua pyytää puuro mitä lautanen kylmä kipu ihme hiki elämä


blogivirta.fi