Tänään on 16.08.2018 18:26 ja nimipäiviään viettävät: Aulis ja Brynolf. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Työ, ihminen, (työn)ohjaus:

Olemisen tahdista

Julkaistu: · Päivitetty:

Lukiessani vanhoja tekstejäni löysin fiktioksi tarkoitettuja pätkiä, joissa elän pikkulapsiaikaa ja käsittelen äitiyttä ja sen mullistavia vaikutuksia olemiselleni. Ihmettelin kotona olon syklistä olomuotoa ja sen vaikutuksia. Ajattelin ja ihmettelin paikalla olemisen tarvettani ja nimittelin itseäni laiskaksi. En kirjoittanut niin, mutta nyt näen ajatelleeni niin. Tämä vuoropuhelu 35-vuotiaan itseni kanssa -- sen itsen jonka tekstin takaa kuulin -- auttoi minua hahmottamaan jotain omasta tekemisen tavastani. Se on yhteydessä uravalintoihin, työhyvinvointiin (ja pahoinvointiin), ristiriitoihin sekä nykyiseen kirjoittajaminän vahvistamiseen. Tämä tuntuu uniikilta ja itse löydetyltä, mutten toki kuvittele olevani ainoa joka kokee näin. Kärsin kiireestä ja tyhjistä rutiineista siksi, että haluan olla erittäin sisäistyneesti mukana siinä mitä teen ja joka solullani. Tämä on se puoli minua, jota on myös naureskeltu ja päivitelty, että olen ”liian tosissani”. Minun on kuitenkin hyvin vaikea tehdä mitään asioita pidempään, jos en voi olla hyvin tosissani, sisäistynyt, mukana ja läsnä. Tarvitsen yksinäisyyttä ja ajatusten muhittamista sellaisessa kelluvassa ajattomassa ajassa, johon ei kohdistu paineita eikä tavoitteita. Tarvitsen tietynlaista tavoitteettomuutta, että pystyn olemaan läsnä; kuin leikkien, sallien tavoitteen kutoutua tekemisen virrassa. Muuten: näin toimii usein juuri työnohjaus ja siksi se on minulle niin luontaisa ohjauksen muoto! Haluan sanoa itselleni, että tämä hyvin perustava tarve ei ole laiskuutta. Se on vaan yhdenlainen tapa olla oman mielen ja kehon kanssa. Niin, ja se on ehkä myös introversioon liittyvä asia. ** Olen nimitellyt itseäni laiskaksi niin kauan kuin muistan, ja haluan lopettaa sen nyt. Joskus tämä pysähtyvä tekemättömyyden tarve on tietenkin myös väsymystä. Mutta minulle väsymys onkin kaikkein eniten ja nimenomaan sitä, että olen irtikytkeytynyt kehostani ja mielestäni, että ajatus ja kokemus eivät ehdi mukaan. Lasten kanssa kotona olo oli minulle palkitsevaa juuri siksi, että jotenkin ehdin tulla kokonaiseksi siinä, ehkä juuri syklisen rytmin vuoksi. Ehdin tutkia ajatuksiani, vapautua aikatauluista ja etenkin organisaatioista. Jotka ovat minusta ahdistavia, noin ihan määritelmällisesti. Olen alkanut vihdoin hyväksyä. että minulle luontaisa tapa olla ei vaan nyt ole kovin toiminnallinen eikä puuhaileva. (Tiedän kyllä monia, joille lepoa on nimenomaan puuhaileminen. Minulle ei.) Mutta oma tapani on jotenkin epälineaarinen, orgaaninen, aikaan liukeneva, assosioiva, tunnusteleva. Ajatus liikuskelee ja siirtyilee, kiertyilee, leviää kuin muste veteen… Ulospäin passiivinen, sisältäpäin aktiivinen. Siksi retriitit sopivat minulle. Ja sen takia se, etten joskus lähde koko päivänä sohvalta, voi olla päivä täynnä hyvin intensiivistä olemassaoloa, jonka jälkeen pää on kirkas ja kaikki minussa levännyttä. Se ei ole lamaannusta tai passiivisuutta. Se on yritystä pysyä jonkin keskeisen äärellä. Tietenkin, sitten kun ryhdyn motivoituneena ja innostuneena tekemään, voin olla hyvin aikaansaapa ja oivaltava ja reipas. Mutta se ei ole mikään perusolo minulle. On hirveän ihanaa tajuta tämä. Se ei tarkoita että aina saisin muhia mielin määrin, tai etten suostuisi tavoitteelliseen työhön tarvittaessa, mutta on ihanaa tunnistaa tämä olotila, saada sille hahmo, tuntea se omaksi oloksi ja hyväksyä se. Minun perusoloni on istua aloillani, ajatella, kokea. Tai kävellä ja ajatella. Kirjoittaa - joka on sama kuin ajatella ja hengittää. Tai leikkiä. Kaikki paras ja kestävin tekeminen viriää tästä tilasta. ** Parhaat ja rakkaimmat harrastukset ovat niitä joissa pääsen tähän oloon: kirjoittaa, kävellä, lukea, ottaa valokuvia, kuunnella musiikkia, assosioida, havainnoida, soitella kitaraa tai pianoa. Ja kaikki ne harrastukset, missä pitää kilpailla, edistyä, tuottaa tuotoksia – loppuvat aina kesken. On mielenkiintoista miten voimakkaan todelta tämä asia tuntuu nyt, ja päivänselvältä. Ja kuitenkin se 15 vuoden takainen kirjoittava Sanna miettii lähinnä sitä, että on oppinut suorittamaan mutta ei tavoittelemaan. Ihan kuin koko tähänastisen elämän olisin matkannut poispäin siitä tavasta olla ja tehdä mikä sopii minulle parhaiten. Lapsena ja teininä se vielä oli, vielä teininäkin osasin leikkiä ja luoda. Se loppui nimenomaan lukiovuosiin ja opiskeluun. Sitten tuli tutkimus ja hetken aikaa myös sen kautta pystyin luomaan ja leikkimään. Sitten tulivat lapset. Ja sitten alkoi pitkä taistelu yliopisto-organisaatiossa. Yliopisto ehti hetken aikaa sopia minulle hyvin, kunnes tahti alkoi kiihtyä. Se ajoittui juuri tuohon pikkulapsivaiheeseen. Se että mieleni niin usein vastustaa tekemistä ja tavoitteita, ei ole laiskuutta vaan pyrkimystä tuohon omaan perustilaan. Olin oikeassa kun tavoittelin lasten kanssa sitä, koska se oli tapa luoda heihin suhde, juuri sellainen suhde mikä minulle oli ominaista ja mahdollista luoda. Lapset eivät varmaan muista jälkikäteen minusta puuhailuja tai matkoja tai sellaista. He muistavat sen suhteen ja olotilan, ehkä? Se on tila, jossa tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen ja ilmaisu on mahdollista.

Avainsanat: kotona koko kokemus kokea kitara kirkas kirjoittaa kilpailla keho istua ilmaisu hyväksyä hengittää harrastus hahmo elämä auttaa aktiivinen ajatus ajatella ainoa yksilöllisyys introversio elämäntapa elämänmuutokset elämänkulku yritys yliopisto väsymys vuotias vuoropuhelu voimakas voi vastustaa valokuva vaikutus vaikea työnohjaus työ tutkimus tutkia tuottaa tunne tuntea tuli tila teksti tekeminen teen tavoite tarve tapani tapa tajuta taistelu tahti suhde sopia sanna saada tallinna pää päivä pysyä pystyä puoli pitää paras ottaa organisaatio orgaaninen opiskella olo olin ohjaus muste mitä mieleni matka lähde luoda lukea lopettaa leikkiä lapsi kävellä kärsiä kuunnella


blogivirta.fi