Tänään on 19.09.2018 15:31 ja nimipäiviään viettävät: Reija ja Torborg. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Antti Alanen: Film Diary:

La Cicatrice intérieure

Julkaistu: · Päivitetty:

La Cicatrice intérieure with Nico and her son Christian "Ari" Boulogne. Nico: Desertshore. Album cover art (1970). FR 1972. D: Philippe Garrel. SC: Philippe Garrel, Nico. Dialogue: Nico. CIN: Michel Fournier – 35 mm – 1,85 – colour. M: Nico. ED: Philippe Garrel. C: Nico, Philippe Garrel, Pierre Clémenti, Christian ”Ari” Boulogne, Daniel Pommereulle, Balthazar Clémenti, Jean-Pierre Kalfon. 60 min     Loc: Death Valley  (USA), Egypt, Iceland, Italy.     There are no opening or closing credits.     In English, German and French without subtitles.     Warhol 90 / Nico 80 tribute curated by Antti Nylén and Mika Taanila.     35 mm print from Philippe Garrel / La Cinémathèque française screened at Cinema Orion, Helsinki (Nico 80), 7 Sep 2018. A Queen (Nico) is suffering in the desert. A man in the circle of madness (Philippe Garrel) surrounds her. A naked archer (Pierre Clémenti), on horseback and in a boat, tries to approach her. A scream of agony inspired by Nico's album Desertshore. The presence of children brings a note of hope. We screened what looked like a vintage print. The colours have faded and turned red. Yet it was a magical experience, the attendance was high and the audience perfect for the experience. Before the feature we screened the music video Islaja: Nicosfääri (2016) by Merja Kokkonen and Antti Nylén, with a reference to Nico's "No One Is There". BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY ANTTI NYLÉN: BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY ANTTI NYLÉN: Nico (1938–1988) ja Philippe Garrel (s. 1948) tutustuivat vuonna 1969, jolloin Nicon New Yorkin -vuodet olivat jo ohi ja ensimmäinen taiteellisesti itsenäinen levytys The Marble Index (1968) ilmestynyt. Kymmenen vuotta nuorempi Garrel puolestaan oli tehnyt jo useita lyhyitä ja pitkiä kokeellisia elokuvia, tosin ilman julkista levitystä. Vuoden 1968 jälkimainingeissa hän liittyi taiteilijakollektiivi Groupe Zanzibariin. Ryhmän töissä Ranskan uuden aallon perintö taipui avantgardeksi, jossa juonen ja fiktion konventioita rikottiin vielä radikaalimmin. Tutustuminen Nicoon aloitti uuden vaiheen hänen urallaan.     Garrel halusi käyttää Nicon uutta laulua ”The Falconer” tekeillä olevassa Zanzibar-elokuvassaan Le Lit de la Vierge (1969). Nico suostui, vaikka kokikin kappaleen ”kuuluvan” Andy Warholille, jolle oli sen kirjoittanut. Tästä alkoi näiden kahden taiteilijan yhteistyö. He muuttivat aluksi Garrelin isän (näyttelijä Maurice Garrel) omistamaan asuntoon Pariisiin ja viettivät taiteilijaelämää, johon kuului mm. Nicon vastikään ”löytämä” heroiini. Vuosien 1970 ja 1978 välillä Nico ja Garrel tekivät yhdessä seitsemän elokuvaa. Nico näyttelee niissä kaikissa, minkä lisäksi hän kirjoitti ja ideoi kohtauksia, ja monissa elokuvissa käytetään hänen musiikkiaan.     La Cicatrice intérieure (1972) oli Garrelin aiempiin töihin verrattuna kunnianhimoinen produktio; tuotantotukea hän sai tunnetulta ”mesenaatilta” Sylvina Boissonnas’lta. Kohtauksia kuvattiin Kuolemanlaaksossa Yhdysvalloissa, Egyptissä, Islannissa ja Italiassa. Nico kirjoitti kolmikielisen dialogin vuorosanat ja käytännössä myös käsikirjoituksen improvisoiden vasta kuvauspaikoilla. Garrel antoi hänelle vapaat kädet; hän ei edes ymmärtänyt Nicon saksankielisiä tekstejä. ”Sallin sen hänelle, koska tiesin että hänellä oli täsmälleen samanlainen käsitys maailmasta kuin minulla.” Episodeista koostuvassa elokuvassa kuullaan neljä laulua Nicon Desertshore-albumilta (1970), jota tehtiin yhä aikaa elokuvan kanssa. (Viidennen kappaleen, ”Königin”, Nico levytti vasta vuonna 1985.) Nicon ja Garrelin yhteistyönä syntynyttä La Cicatrice intérieurea voi pitää visuaalisena vastineena Nicon samaan aikaan kirjoittamille lauluille, jotka olivat kielikuvastoltaan ajattomia ja ylätyylisiä mutta aiheiltaan hyvin intiimejä.     Elokuva on visuaalisesti riisuttu nykyajan merkeistä. Läsnä ovat vain peruselementit tuli, maa ja vesi. Kuvista huokuva pessimismi on pikemminkin eksistentiaalista kuin poliittista. Kuten Nico lauluissaan, käsitteli Garrel 1970-luvun elokuvissaan omia ”demoneitaan”. Taustalla oli esimerkiksi sähköšokkihoito, jota hän oli hiljattain saanut psykiatrisessa sairaalassa; nimi ”Sisäinen arpi” viitannee juuri psyykkisiin traumoihin. Garrel myös kertoi avoimesti, että elokuva oli ennen kaikkea Nico-elokuva. ”Minusta kaikkein vaikuttavinta on se, kun rakkaus muuttuu taiteeksi”, hän sanoi. Nicon hahmo on koko elokuvan keskus. Paljaissa maisemissa liikkuvat hahmot ovat korostetun symbolisia. Staattinen, huutava nainen (Nico) on jotakin menetettyä tai kaivattua, jota hulluuden kehää kiertävä mies (Philippe Garrel) ja alaston jousimies (Pierre Clémenti) yrittävät tavoittaa. Kysymys on yhteyden hakemisesta tai jonkin rajan koettelusta – ollaan ”siellä, missä vesi ja maa kohtaavat” (”All That Is My Own”). Nico puolestaan on selittänyt elokuvan sisältöjä seuraavasti: ”Siinä on kysymys elämän hauraudesta. Elokuva kertoo nuoresta mielipuolesta, joka alkaa tappaa omia lampaitaan. Ei käy ilmi onko hän paimen vai prinssi. Hänellä ei ole identiteettiä ennen kuin minä astun kuvioihin. Minä taas olen matkaa tekevä kuningatar. Kuningattaren valtakunta on siellä missä hän milloinkin on.” Islaja: Nicosfääri Suomi 2016. Ohjaus: Merja Kokkonen ja Antti Nylén. Esiintyjä: Merja Kokkonen. Kuvaus: Antti Nylén. Leikkaus: Mika Taanila. 2K DCP from ProRes file, väri, 4 min 30 sek ”Nicosfääri” on suomalais-saksalaisen lauluntekijän Merja Kokkosen eli Islajan kappale, joka alun perin tehtiin samannimisen installaation osaksi vuonna 2015. Yhdessä Antti Nylénin kanssa tehty teos oli osa Amos Andersonin taidemuseon Pyhän Teresan hurmio -yhteisnäyttelyä. Musiikkivideo kuvattiin saman vuoden lopulla kahdelle Super8-filmille ja editoitiin seuraavana talvena. Kappale perustuu Nicon lauluun ”No One Is There” albumilta The Marble Index (1968). Pitkä otto, jossa Kokkonen leikkaa hiuksiaan isoilla saksilla, viittaa kyllä Andy Warholin Chelsea Girlsin (1966) ikoniseen alkukohtaukseen, mutta yhtä hyvin myöhempiin samankaltaisiin Nico-kuviin, kuten Philippe Garrelin Le Berceau du cristalin (1976) alkuun. Antti Nylén 7.9.2018 Lähteet: Mick Houghton: ”Desertshore” (liner notes) / The Frozen Borderline 1968–1970 (Rhino 2007); Richard Witts: Nico. The Life and Lies of an Icon (Virgin 1993); Nico: Cible mouvante. Chansons, poèmes, journal (Pauvert 2001); Olivier Père: ”La Cicatrice intérieure” (Les Inrockuptibles, 7.9.2005) ja muita. NICO: DESERTSHORE (1970) Side A 1.  "Janitor of Lunacy" 4:01 2.  "The Falconer" 5:39 3.  "My Only Child" 3:27 4.  "Le petit chevalier" 1:12 Side B 5.  "Abschied" 3:02 6.  "Afraid" 3:27 7.  "Mütterlein" 4:38 8.  "All That Is My Own" 3:54

Avainsanat: york yhteys yhteistyö usa väri vuosi voi vintage video vesi vapaa valtakunta valley ura työ töihin tuli teos teksti program prinssi poliittinen pitää perintö perfect pariisi paimen otto orion onko tappaa talvi taiteilija taidemuseo taanila super8 suomi suomalainen subtitles son side saksi saksalainen richard ranska rakkaus rajan queen pyhä ohjaus nykyaika nuori note nimi nico neljä naked nainen musiikkivideo music minä mika mies mick michel merkki merja maurice maisema maailma maa lähde koko keskus kappale juoni julkinen journal jean itsenäinen italy italia it islanti inspired index identiteetti lyhyt like levytys leikkaus laulu käyttää käsitys käsikirjoitus kysymys kuva kuvaus kuvata kuningatar hope helsinki hahmo german frozen french fulmi file feature experience esimerkki esiintyjä elämä iceland hän colours colour cinema christian chelsea by elokuva egypt ed death daniel credit break boat audience asunto antti andy amos album alaston aalto 90 2016 2015


blogivirta.fi