Tänään on 19.09.2018 08:24 ja nimipäiviään viettävät: Reija ja Torborg. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Kulttuuri kukoistaa:

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Julkaistu: · Päivitetty:

Psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä, sanoo kirjan esittelyteksti. Ranskalaista tarinassa on se, että se sijoittuu Pariisiin. Ja se, että lapsille haetaan hoitajaa kotiin, kun vanhemmat ovat töissä; ymmärtääkseni siellä käytäntö on erityisesti hyvätuloisten keskuudessa paljon yleisempää kuin Pohjoismaissa, joissa yhteiskunta tarjoaa päiväkotipalveluita kaikille. Mutta muuten en osaa pitää tarinaa mitenkään erityisen ranskalaisena, länsimaisena kyllä, karmeana kuvana kahden yhteiskuntaluokan verisestä törmäyksestä. Sillä tradegia käy ilmi heti alkusanoissa, ensikohtauksessa, jossa poliisi tutkii rikospaikkaa. "Huhu leviää jo. Lapsille on käynyt pahasti."  Myriam ja Paul  ovat riemuissaan, kun he saavat Milaa ja Adamia hoitamaan Louisen, jota kehuvat kaikki. He eivät huomaa sitä, miten tiukasti Louise sitoutuu perheeseen - vaikka näkevät päivittäin tämän tekemät ylimääräiset, lastenhoitajalle kuulumattomat työt. He eivät ehdi miettiä sen enempää, ovathan molemmat päivätöissä, ja kahden pienen lapsen kanssa arkirumba on hektistä, hoitajan olemassaolosta huolimatta. Louise ottaa homman haltuun. Ja perheen, voisi sanoa: hän tuntee perheen tarkemmin kuin kukaan, pienimpiä piirteitä myöten. (Karmivaa, kyllä.) Louise hoivaa, hoitaa, siivoaa, kokkaa, on nöyrä ja hienotunteinen, jopa niin pitkälle, että se vaivaa työnantajia, etenkin Paulia. Paulilla on epämiellyttävä tunne, että hän asettuu Louisen yläpuolelle, vaikka hänet on kasvatettu tasa-arvoon. "Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja: - Älä tee liikaa myönnytyksiä, muuten Louise vaatii aina vain lisää, hän sanoo Myriamille ja sivelee tämän käsivartta ranteesta olkapäähän." Kuitenkaan he eivät koe selviänsä ilman Louisea, käy ilmi, kun Paulin äiti tulee perheen mukaan lomamatkalle, eivätkä he saa kolmestaan pidettyä lapsia kurissa - ja Sylvie sanoo Myriamille suorat sanat siitä, mitä ajattelee tämän lapsenkasvatuksesta.   " Oli Myriamin vika, että lapset olivat sietämättömiä, oikukkaita tyranneja, Sylvie sanoi. Hänen vikansa ja Louisen, sen surkean hoitajan, äidinkorvikkeen, johon Myriam tukeutui mukavuudenhalunsa vuoksi, pelkuruuttaan." Kertoja ei kuvaa pariskuntaa mukavaksi, ei edes erityisen fiksuksi. He lienevät jokseenkin tavallisia ranskalaisia, ylemmän keskiluokan edustajia: hyvää asemaansa luonnollisena pitäviä ja tottumattomia tai haluttomia katsomaan oman elinpiirinsä ulkopuolelle. Niinpä Louisen esiintuleva outouskaan ei välittömästi soita kelloja saati aiheuta erottamista; mukavuudenhalu voittaa ikävät aavistukset. He eivät voi tietää, mitä Louise ajattelee: mikä on hänen ratkaisunsa siihen, että hän saisi jatkaa perheen luona silloinkin, kun Adam ja Mila kasvavat. Louisella on suunnitelma, joka epäonnistuu. Johtaako se kohtalokkaaseen loppuun? Vai vuosien mittaan kasautunut kauna ja erilaisuuden tunne? Kodittomuus, juurettomuus, ja niistä kumpuava katkeruus? Vai sairaus, jota Louise itse ruokkii alamaiseksi asettumalla? Minut kirja sai pohtimaan luokkaeroja: joskus niiden on sinisilmäisesti väitetty kadonneen kehittyneissä maissa tai että erot voi häivyttää "luokkaretkellä", mutta sittemmin on kuulunut väitteitä - ja omallakin silmällä on nähtävissä - että niin ei todellakaan ole. Tuntuu siltä, että erot ovat vain kasvamaan päin. En silti osaa päättää, onko kirjassa kyse hulluuden kuvauksesta vai ajankuvasta, ja miten ne eroaisivat toisistaan. Vaikka aihe  on rankka, kirja ei yllättävää kyllä ole varsinaisesti pelottava, vaan hyvin maltillinen: määritelmän "psykologinen trilleri" osista painotus on ensimmäisellä sanalla. Pelottavuus on poistettu kertomalla pahin heti alkuun; kiinnostava ratkaisu, kirjailijan taitava johdatus miettimään muuta kuin tulevaa iskua. Kirja voitti Ranskan "Finlandian", Goncourt-palkinnon vuonna 2016 ja kirjailija, ranskalais-marokkolainen Slimani on nimetty Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi. Täältä katsoen kirjan vahvuus on paitsi täsmällisen tarkan kuvailevassa kerronnassa myös siinä, että se kuvaa ikiaikaista yhteiskunnan ongelmaa, eriarvoisuutta, arjen ja yhden perheen kautta, jolloin siihen on helppo samastua. Se herättää kysymyksiä, joita ei usein tule mietittyä: lankeavatko asema ja valta luonnostaan vai ovatko ne otettavissa ja millä keinoin - ja onko elämisen ylipäänsä oltava valtataistelua? Leïla Slimani on käymässä Suomessa pian, 24. - 25.9. joten hänet voinee bongata pääkaupunkiseudulla kirjakaupassa tai muissa tilaisuuksissa, kuten täällä. Kenelle: Eriarvoisuutta miettiville, eurooppalaisuuden ystäville, psykologisen jännityksen ystäville. Muualla:  Kirjasähkökäyrän Mai sanoo kirjan olevan hyvin hallittu kokonaisuus psykologisista pintaväreistä ja syvemmistä virtauksista, jotka keikuttivat kehtoa epätahtiin. Leïla Slimani: Kehtolaulu ( Chanson douce) .WSOY 2018. Suomennos Lotta Toivanen. Päällys Martti Ruokonen.

Avainsanat: hän homma hoitaja hoitaa herättää helppo ero edustaja bongata asettua asema arki aihe 2016 kiinnostava keskiluokka kello keino katsoa kasvaa kadonnut jatkaa isäntä leila lapsi käytäntö kuvata kulttuuri kokonaisuus kokata koe kirja kirjailija neuvo muualla mitä mila miettiä martti luonto louise lotta pelottava paul pariisi palkinto ottaa onko ongelma nöyrä päättää pääkaupunkiseutu psykologi poliisi pohtia pohjoismainen pitää pieni pidättyä perhe ranskalainen rankka suunnitelma suomessa suomennos silmä sijoittua sairaus ruokonen ratkaisu ranska vaiva ulkopuolella työt tutkia tunne tietää tee tarina taitava äiti ystävä yhteiskunta wsoy voittaa voi vanhemmat valta leïla slimani; wsoy 2018


blogivirta.fi