Tänään on 18.10.2018 07:37 ja nimipäiviään viettävät: Satu, Säde ja Lukas. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Työ, ihminen, (työn)ohjaus:

Huijareita ja pyhimyksiä - voimavaroja, muuntuvuuksia ja pys(t)yvyyksiä yliopistotyössä

Julkaistu: · Päivitetty:

Tyttö voi lähteä yliopistosta, mutta yliopisto ei lähde tytöstä. Haluaisin analysoida kokemusta etäämmältä, nyt kun siihen alkaa tulla mahdollisuus. Olen aiemminkin yrittänyt lähteä yliopistosta ja silloin kovasti analysoinut, mistä yliopistotyön erityisyys oikein koostuu ja voiko sitä rinnastaa johonkin muuhun. Tunnisteella "akateeminen työ" löytyy monenlaista pohdintaa. Olen miettinyt sitä kutsumustyön ja yrittäjämäisen kilpailun paradoksina. Olen pohtinut myös vertaisarviointiin ja rekrytointikäytänteisiin upotettua näennäisen neutraaliuden lupausta sekä tiettyä tieteellistä julkista tilaa tai esilläoloa, joka tekee monista arviointitilanteista erityisen vaativia. Tieteellisen maineen rakentaminen ja tieteellisessä mainetaloudessa navigoiminen käy koko ajan vaativammaksi. Lisäksi tähän liittyy usein erityisiä tieteenalakulttuureihin kytkeytyviä käyttäytymissääntöjä, joita moni ulkopuolinen pitää kohtuuttomina, mutta joita usein sisältä päin normalisoidaan. Tarkoitan esimerkiksi tietynlaista cooliuden vaatimusta, tarvetta kätkeä innostus ja riemu. Tai vaatimusta olla kunnianhimoinen, mutta olla näyttämättä sitä liian suoraan. Puhumattakaan rankoista palautekäytännöistä, joita nimitetään tietenkin kriittisyydeksi. Jokin aika sitten perehdyin huijarisyndroomakirjallisuuteen (uudessa Aikuiskasvatus-lehdessä 3/2018 on kirja-arvioni Tiina Ekmanin Huijarisyndrooma-teoksesta). Luin äskettäin myös pitkästä aikaa työnimukirjallisuutta sekä uramuuntuvuuden määritelmiä life design -kirjallisuudesta. Heräsi lisää kysymyksiä. Onko akateemisessa työssä ja yliopistokulttuurissa jotain sellaista, joka heikentää uramuuntuvuutta eli yksilön kykyä ja kiinnostusta rakentaa sopeutuvasti urasiirtymiään? (Todettakoon, että tämä käsite sisältää jotain konnotaatioita, joita minun tekee mieli kritisoida, mutta tässä ei ole sen paikka.) Jos yliopistolaisilla onkin paljon tiedollista ja kulttuurista pääomaa ja monia taitoja ja avuja, voiko heillä silti olla heikko uramuuntuvuus? Selittäisikö se sitä, että monet ihmiset voivat huonosti yliopistossa ja silti pysyvät siellä? Vai onko ehkä kyse kutsumuksen kaltaisesta hyvin voimakkaasta kiinnittymisestä (esimerkiksi rakkaus tieteeseen, totuuden tavoitteluun ja kriittiseen ajatteluun) joka on sittenkin voimakkaampi kuin vaikkapa pettyminen ja väsyminen yliopistotyön kurjistumiseen? Mikä suojaa vieraantumiselta? Onko yliopistolaisilla siis poikkeuksellisen vahvoja työn voimavaroja; niitä jotka motivoivat ja kytkevät ihmisen ja hänen työnsä perimmäisiksi koettuihin arvoihin? Työn vaatimusten ja voimavarojen mallissa esitetään, että voimavarat voivat tulla esille erityisen intensiivisinä, kun vaatimukset ovat kovia. Tämä tulee mieleen, kun katsoo miten yliopistoissa on venytty viime vuosien kurjistuvissa olosuhteissa aina uusiin ponnistuksiin. Tiedetään hyvin, että akateemiset kulttuurit ruokkivat huijarisyndroomaa, joka on hankala toimijuuden este ja pystyvyyden särö. Olen miettinyt tätä paljon! Olisi tärkeätä löytää ohjaukseen eväitä torjua huijarikokemuksia. Huijarisyndroomahan on kytköksessä pystyvyyteen ja työhyvinvointiin. Se ilmeisesti myös tukkii uramuuntuvuutta eli estää kärsivää, kuormittunutta yksilöä ratkomasta suhdetta työhön jollain uudella urasiirtymällä. (Itse muistan, että jonkinlainen epätoivoinen jumi ratkesi onnekkaasti siihen, että hakeutuin työnohjaajakoulutukseen. Jokin puolisko purkautui huijarisyndroomassani ja pysyin yliopistossa. Tämä yrittäjäksi siirtymä sinetöi tätä muutosta, näen sen hyvin selvästi.) Vielä viimeinen ajatus. Huijarisyndroomalle on olemassa myös vastakohta. Pystyvyyden häiriö voi olla toiseenkin suuntaan: oman osaamisen voi arvioida täysin yli. Huijarisyndroomasta kärsivä on korostuneen huolissaan siitä, mitä mieltä hänen tekemisistään ollaan ja tunnollisesti ottaa huomioon pienenkin kritiikin. Sen sijaan tämä vastakohta-tyyppi ei välitä tuon taivaallista muiden mielipiteestä tai katsoo että muut eivät ymmärrä tai ovat salaliitossa häntä vastaan. Olen miettinyt kovasti, miten tällaista yli-pystyvyyttä voisi tai on voitu tutkia. Uskon, että myös sen sisällä on kohtuuton vaativuus, mutta se purkautuu aivan toisenlaiseksi käyttäytymiseksi kuin hujariksi itsensä kokevalla. Se ei ilmeisesti myöskään tuota samankaltaista toimijuuden estettä kuin huijarisyndrooma. Haluaisin vielä tietää, mikä yliopisto-organisaatiossa mahdollistaa ja vaalii tätäkin syndroomaa. Luulisi että sellainen henkilö ei pärjäisi yliopistossa, mutta kyllä vaan pärjää.

Avainsanat: uramuuntuvuus työura työn imu toimijuuden este pystyvyys huijarisyndrooma akateemiset yhteisöt akateeminen työ yliopisto yksiöä välitä voimavara voi viimeinen vastakohta vahva vaatimus tässä työ tyyppi tyttö tutkia totuus tiina tietää tietty tieteellinen tarkoittaa taito suoja suhde sisältää rakkaus rakentaminen rakentaa pääoma pitää paikka ottaa osaaminen organisaatio onko olosuhde muutos muut mitä mieli malli maine mahdollisuus löytää lähteä lähde lehti käsite kyky kulttuuri kova koko kirjallisuus kirja kilpailu kiinnostaa julkinen jonkinlainen ihminen häntä häiriö henkilö heikko esittää esimerkki design arvioida analysoida ajatus aika


blogivirta.fi