Tänään on 19.11.2018 16:08 ja nimipäiviään viettävät: Liisa, Elisa, Eliisa, Eliisi, Elisabet, Elise, Lisa, Lisen, Lisbet ja Bettina. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
teetai:

Studioalbumit osa 93: Kate Bush

Julkaistu: · Päivitetty:

Ostin Graeme Thomsonin teoksen Kate Bush ja musiikin lumo jonkin aikaa sitten alennuksesta. Elokuussa vihdoin otin sen hyllystä ja luin. Musiikkikirjana se ei ole sykähdyttävä, mutta sai se kuuntelemaan Kate Bushin studiolevyt. Varhaisin muistoni Bushista taitaa olla Hittimittarissa pyörinyt ”Cloudbusting”. Naskalina en pahemmin välittänyt siitä. Myöhemmin ostin Bushin loistavan debyyttialbumin ja vuoden 1986 kokoelman The Whole Story . Niillä pärjäilin pitkään. Aerial löytyi kahdella punnalla Leedsin torilta, mutta muita albumeita en ole ostanut enkä kaikkia edes kuullut. The Kick Inside (1978) on kaikin puolin mainio 19-vuotiaan Bushin debyytti. Se on hiottu, mutta vuonna 1978, joten siinä on rosoa jäljellä. Sen tunnetuin raita on listaykköseksi noussut ja nopeasti ikivihreäksi muuttunut ”Wuthering Heights”, joka sai inspiraationsa elokuvasta (ei romaanista), kuten niin moni muukin Bushin kappale. Se julkaistiin myös singlenä, levy-yhtiön toiveiden vastaisesti. Tästä anekdootista on tullut koko Bushin uraa kuvaava: hän tekee mitä haluaa, omin ehdoin ja omalla tahdilla. Mutta levyllä on muitakin hienoja biisejä: avausraita ”Moving”, sitä seuraava ”Saxophone song” ja sitä seuraava ”Strange phenomena”. Edes lievästi hupsutteleva ”Kite” ei romahduta tasoa. Ja vaikka niin tekisikin, sitä seuraavat ”The man with child in his eyes” ja ”Wuthering heights”. Siinä on vasta ensimmäinen puolisko. Toinen puolisko ei ole aivan samaa tasoa, mutta korkealla sekin on. Albumin alussa ja vähän biisien välissäkin kuultava valaiden laulu on kuvaava: sellainen taiteilija mutta myös helppo kohde vitsailulle. Klassikko. Lionheart (1978) koostuu enimmäkseen biiseistä, jotka olivat olemassa jo ennen debyyttiä. Laarista valittiin sopivat ja niitä ryhdyttiin työstämään. Työstäminen tehtiin Bushin toivomaan kilpikonnavauhtiin nähden jäniksen loikalla. Myöhemmin Bush totesi, että onpa hätäisyyteen nähden kelpo levy, mutta ei siihen voi tyytyväinen olla. No mutta tässä ei Bushin mielipidettä kysellä. Vaan minun. Leijonasydän on kelpo levy, mutta ei siihen tyytyväinen voi olla. Vauhdista en tiedä mitään, mutta biisimateriaali on puolivillaista. Se, mikä toimii ja tekee teoksesta kelvollisen, toimii Bushin äänen vuoksi. Guardianin kyselyssä vain 2 prosenttia nimesi tämän parhaaksi Bush-albumiksi. Minä kuulun tuohon 98 prosenttiin. ”Wow” on ihan hyvä. Samaa mieltä on Kate Bush. Never for Ever (1980) on trivianikkareille tärkeä albumi: se on ensimmäinen brittiläisen naisartistin listaykkönen Britanniassa (muiden maiden muijat olivat ennemmin ykkösenä kokoelmalevyillään). Se alkaa albumin tunnetuimmalla kappaleella, ”Babooshka”, joka singlenäkin julkaistiin. Sen jälkeen saadaan odottaa tovi ennen kuin vastaan tulee kuolemattomia raitoja. Albumin lopussa on ”Army dreamers” ja ”Breathing”, joista varsinkin jälkimmäinen on vaikuttava ja kevyesti levyn paras. Näin on mainittu kolme singleraitaa, mikä on vähän tylsää, mutta kerrankin löytyy levy, jonka singleraidoista pidän eniten. Albumin äänimaailmassa on rumpukoneita ja syntetisaattoreita. Kenties siksi se kuulostaa enemmän ajassaan kiinni olevalta teokselta kuin aikansa ulkopuolella oleva debyytti. Minua tunteville ei ole yllätys, että arvostan huomattavasti enemmän debyyttiä. Bush piti tästä, mutta minusta se yltää vain kelvollisen tai melko hyvän tasolle. Bush pystyy parempaan ja radikaalimpaan. The Dreaming (1982) albumin teko oli hankalaa. Bush halusi lisätä jatkuvasti uusia raitoja ja elementtejä, mutta vaati, että kaiken pitäisi kuulua tai pystyä tunnistamaan samanaikaisesti. Homma meni puuroksi. Ilmeisesti vapauksia oli liikaa. Ja aikaa. Ja fokusoitu biisien tekeminen ei sujunut. Siitä ei kuitenkaan ollut seurauksena huono levy, sillä The Dreamingillä on hetkensä. Esimerkiksi ”Pull out the pin” on best of -osastoa. Jos kireän täyteläinen taiteellinen yleisilme ei etäännytä, levystä on helppo nauttia. En voi pitää sitä mestariteoksena, mutta ilmestyessään se oli eittämättä aikaansa edellä. Myöhemmät indiepiirien rakastamat artistit ovat paljossa velkaa tälle teokselle. (Pian tämän kirjoittamisen jälkeen huomasin, että Björk on julkisesti kertonut The Dreamingin olevan yksi hänen kaikkien aikojen suosikkilevyistään.) Levyn jälkeen Bush oli poikki ja kärsi jonkinlaisesta uupumuksesta. Hän muutti maalle, jonne hän rakennutti oman studion, jossa ryhdyttiin työstämään seuraavaa teosta. Hounds of Love (1985) oli jättimenestys. Kriitikot ulvoivat innosta ja Britanniassa siitä tuli neljänneksi myydyin cd lähes miljoonalla myydyllä yksiköllä (edellä ovat Dire Straitsin Brothers in Arms ja Love over Gold sekä Phil Collinsin No Jacket Required ). Sen tekeminen kesti niin pitkään, että eräs brittilehti pisti Bushin ”Missä hän on nyt?” -listalle. Vaikka biisit syntyivät nopeasti, hiominen kesti pitkään. Kun masteroija Ian Cooper kysyi, milloin levy ilmestyy, Bush vastasi sen olevan jo ulkona. Kun Cooper ihmetteli, miksi sitten työstämme sitä edelleen, Bush totesi, että muutamia asioita voitaisiin korjata, jotta ne kuulostaisivat siltä miltä pitää. Itse albumi on hieno. Se on kaupallinen ja taiteellinen menestys. Avausraita ”Running up that hill” pistää riman lähes kattoon ja sitä seuraava nimiraita ”Hounds of love” ylittää sen. Se on artistin parhaita. Olen tykännyt myös Futureheadsin versiosta. Lisäksi esimerkiksi Ezra Furman koveroi tätä keikoillaan. Parin keskinkertaisen jälkeen tulee vinyyliversion a-puolen päättävä ”Cloudbusting”. Ilmestyessään en oikein välittänyt siitä, mutta myöhemmin opin pitämään biisistä, videosta ja tarinasta, joka perustuu Wilhelm Reichin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Olen kirjoittanut aiheesta blogissani 18.1.2014, mikäli kiinnostaa: http://teetai.blogspot.com/2014/01/tapaus-wilhelm-reich.html . Vaikka b-puolella ei ihan saman tasoisia mestariteoksia olekaan, Hounds menee samaan kategoriaan Bushin debyytin kanssa: artistin parhaimmistoa. The Sensual World (1989) on minun korviini valtavirran poppia, joka etääntyy askel askeleelta eksentrisestä mutta biisivetoisesta Bushista. Koukuttavien melodioiden tilalla on turvallista äänimaisemaa, joten sikäli ihmettelen ylistäviä arvioita. Tältä levyltä yksikään ei nousisi omalle Bushin parhaiden kokoelmalle. The Red Shoes (1993) ei muuta linjaa. Levyllä on mukana Eric Clapton, Gary Brooker, Prince, Jeff Beck ja miljoona muuta soittajaa, mutta sisältö on kovin ulkokultaista jaarittelua, josta tulee mieleen Prince keskinkertaisimmillaan. Esimerkiksi Princen osuus on suurin biisillä ”Why should I love you” ja se on kuraisinta kamaa koko Bushin tuotannossa. Hyviinkin sävellyksiin on pitänyt ujuttaa vinkuvia sähkökitaroita ja aivan liikaa kaikkea muutakin, varsinkin levyn alkupuolella. Sitten sovitukset vähän rauhoittuvat ja päällimmäiseksi nousevat Bushin vahvuudet: ääni ja vangitseva tunnelma, esimerkkinä A-puolen päättävä ”Lily”. Fanit ja kriitikotkin ovat suhtautuneet penseästi, vaikka ne ovat laillani keskimäärin löytäneet jotain myönteistä sanottavaa. Albumin nimi tulee vuoden 1948 samannimisestä elokuvasta, jonka pohjana on HC Andersenin teksti. Aerial (2005) ilmestyi 12 vuotta aallonpohjan jälkeen. En tiedä, mitä kaikkea tuona aikana on tapahtunut, mutta ainakin lastenkasvatus on kuulunut kalenteriin. Lopulta syntyi tupla-albumi, joka edeltäjänsä tavoin kuulosti oman aikansa tuotokselta. Ajat tosin olivat muuttuneet soundillisesti vähän paremmiksi. Aerial koostuu kahdesta cd:stä. Ensimmäinen on A Sea of Honey ja toinen A Sky of Honey. Teos on ollut kokoelmissani kymmenisen vuotta, mutta minkäänlaista pitävää otetta en ole siihen saanut. Se on aina jäänyt barokkipoppia, folkkia ja taidepoppia yhdisteleväksi taustamusiikiksi. On siellä kuitenkin yksittäisiä hienoja hetkiä, kuten ”Bertie” ja ”How to be invisible”. No kriitikot toki tykkäsivät, jotkut todella paljon. Kun samana vuonna ilmestyivät esimerkiksi Arcade Firen ”Funeral” ja The Nationalin ”Alligator”, niin tiedän kyllä mistä suunnasta sen ajan itselleni tärkeät levyt löytyvät. Eivät Bushin narniakartanosta, vaan elämänmakuisesta indiekitarasta. Director’s Cut (2011) ilmestyi kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Siinä ajassa studioalbumille päätyi nolla uutta kappaletta. Koko teos onkin aikaisempien julkaisujen remiksattu kokoelma. Jostain syystä se listataan studiolevyihin, joten sanotaan siitä jotain tässäkin. Osassa on muutettu tekstejä, osa on nauhoitettu kokonaan uudelleen. Materiaalia on esimerkiksi levyiltä The Sensual World ja The Red Shoes . Tähän asti lukemisessa päässeet tietänevät, etteivät ne kuulu suosikkeihini. Hevijuusereille ja tosifaneille tällainen paketti voi olla hyvinkin jännittävä, mutta itse en osaa kuvitella kuin 1–2 artistia, joiden kohdalla olisin aidosti kiinnostunut kuulemaan sisältöä. Niidenkään kohdalla en pitäisi ajatusta kovin hyvänä. Director’s Cutin vastaanotto oli vaihtelevaa: joku kriitikko antoi täydet pisteet, kun taas kolme viidestä oli aika tavallinen arvio. En vaivaudu kommentoimaan yksityiskohtaisesti jokaista biisiä verraten sitä alkuperäiseen levytykseen, koska se on tosifanien ja Bush-fetisistien hommaa. Pintapuolisesti tarkasteltuna suuri ero on se, että äänimaailma on päivitetty. Vaikkapa ”The Song of Salomon” ( The Red Shoes -levyltä) kuulostaa edelleen hyvältä ja hieman tiukemmalta. Kaiken nurinan jälkeen on myönnettävä: ihan hyvä levy, jos sitä kuuntelee ilman että miettisi alkuperäisiä nauhoituksia. 50 Words for Snow (2011) ilmestyi samana vuonna uusintojen kanssa, joten saihan Bush 16 vuodessa aikaan myös uutta materiaalia sisältävän studioalbumin. Jostain syystä tämä jäi kuuntelematta ilmestyessään. Sisältö on hallittua ja harkittua, laadukasta, jokseenkin myös yllätyksetöntä. Silti tämä on itselleni kiinnostavampi kuin Director’s Cut . Seitsemästä raidasta lyhin on hitusen alle seitsemän minuuttia ja pisin 13 ja puoli, joten mitat sopivat taiteelliseen maalailuun, josta ei juurikaan Bushin uran alun rosoisuutta löydy. Tämä on kuitenkin samalla tasolla kuin Björkin teokset. Kriitikot pääosin pitivät ja yleisökin, sillä näin Bushista tuli ensimmäinen naisartisti, joka on keikkunut listoilla top vitosessa uudella materiaalilla viidellä eri vuosikymmenellä, mitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena. Hittiraitoja on turha etsiä, mutta albumin etäännytettyyn ja välillä pitkäveteiseen kauneuteen on saatu yllättävän paljon tunnetta ja koskettavuutta mukaan. Tosin sen kuunneltua on pakko laittaa vähän rockabillyä peesiin. Bush ei ole koskaan pitänyt esiintymisestä, joten häntä on nähty keikoilla vain harvoin. Osin kai tästä syystä hän ei ole lyönyt läpi Yhdysvaloissa, mutta osansa voi olla myös hänen brittiläisyydellään. Bushissa tuleekin hyvin esiin brittiläinen esoteerisuus ja eksentrisyys, johon kuuluu myös epäpoliittisuus. Vaikka Bush on ollut maailmantähti koko uransa ajan, minä kuulen hänessä kaikuja esimerkiksi Incredible String Bandistä. Hänen lähipiiriinsä on kuulunut uran alusta asti melko kovia nimiä, esimerkiksi Roy Harper, David Gilmour ja Peter Gabriel, joten ei hän ihan tyhjästä ole noussut, vaikka hyvin omaehtoinen, -toiminen ja -valtainen ihminen ilmeisesti onkin. Minulle Kate Bush ei ole kaikkein tärkein, mutta jos häntä vertaa jokseenkin samansuuntaista musiikkia tekeviin artisteihin, en oikein löydä vakavasti otettavia kilpailijoita. Ehkä Björk? Ehkäpä ei. Kaikkiaan tämä kuuntelu muistutti ja vahvisti, että suhteeni Bushiin on kaksijakoinen. Yhtäältä tuotannossa on uskomattoman komeita hetkiä ja toisaalta suuri osa materiaalista valuu kuin nesteet hanhen selästä. Ehkä olen liian vahvasti marinoitu lihallisemman ja alkukantaisemman musiikin parissa, jotta jaksaisin keskittyä Bushin koko tuotantoon. Silti esimerkiksi debyytti ja Hounds of Love ovat henkilökohtaisesti eikä vain populaarimusiikin historian kannalta tärkeitä teoksia. Myös Never For Ever , Dreaming ja pienin varauksin jopa 50 Words for Snow voisivat löytää tiensä hyllyyni siellä jo loikoilevien Bush-levyjen viereen.

Avainsanat: askel arvostaa arvio artisti andersen alusta alku alkuperäinen albumi ajatus aika aihe 2014 kirjoittaminen kiinnostaa kick keskittyä keikka kaupallinen kauneus kategoria kate kappale kama kalenteri jännittävä jänis julkinen julkaisu julkaista jonne jeff jacket incredible ihminen häntä hän hylly huono http html homma historia hieno henkilökohtainen helppo gary gabriel fani ever etsiä esimerkki ero eric elokuva elokuu elementti dreams david cooper clapton cd bush brittiläinen britannia book blogspot blogi björk biisi beck klassikko myydyin muuttua musiikki mitä minä minuutti miljoona mielipide menestys materiaali maa löytää aurinkolasi lisätä lista linja lievä levy laulu laittaa laadukas kärsiä kuvitella kuunnella kuulua kriitikko kova korkealla korjata kokoelma koko kohde kirjat ääni yllätys ylittää world wilhelm välittää vuotias vuosi voi video velka vastaanotto valittiin vaikuttava ura ulkopuolella täyteläinen tässä turha tupla tuotanto tunne tunnelma tuli teko teos teksti tekeminen tavallinen taso tarina taiteilija taiteellinen syntyä suuri suunta sujua studio snow sky sisältö shoes seuraava roy raita päivitetty pystyä puoli prince poika pitää pieni peter parhaaksi paras paketti omin odottaa nousevat nimi nauttia


blogivirta.fi