Tänään on 11.12.2018 21:51 ja nimipäiviään viettävät: Tatu, Taneli, Daniel, Dan ja Daniela. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Törkyisiä elokuvia:

Night Visions syksy 2018 muutamin sanoin

Julkaistu: · Päivitetty:

Voi pyhä elämä että festivaaleista on muka vaikea kirjoittaa. Tahtoisin vielä (pitkän vitkastelun jälkeenkin) kirjoittaa viimeviikonloppuisten  Night Visions  -kekkereiden lisäksi lokakuussa Italian Pordenonessa olleista  mykkäelokuvafestivaaleista  joilla kävin tänä vuonna ensimmäistä kertaa, mutta katsotaan nyt. Ehkäpä muistan vielä jotain muutaman viikon päästäkin. Night Visions oli jälleen oma itsepäinen genrefestivaali, joka on vuosi vuodelta kasvattanut kävijämääriä yhä isompien salien myötä. Viimeisimpinä vuosina syysfestareiden näytöksiä on ollut jo Kinopalatsin isoimmassa salissa, samoin kevätkattauksien kävijämäärät ovat nousseet Kino Engelin jäätyä festariteattereista. Samalla vähän harmillisesti festivaalien oma rajaus (keväällä klassikkoja, syksyllä uusia) on höllentynyt jo vuosia sitten ja molemmat festarit keskittyvät nyt pukkaamaan uutuuksia kankaalle. Tänä vuonna kävin katsomassa 14 elokuvaa, joista kolme olin nähnyt jo aiemmin. Jo tutuista kamuista sanottakoon, että että  Witchfinder Generalin  uusi DCP-kopio näytti todella pätevältä ja se kannattaa käydä tsekkaamassa tulevan  minilevityksen aikana  (myös muuallakin kuin Finnkinolla). The Wax Mask  oli toinen kahdesta filmiltä esitetystä elokuvasta ja se näytti paremmalta kuin muistin sen näyttävän VHS-kopiolta tiirattuna, mutta se ei kyllä elokuvaa kokonaisuudessaan vielä paljoa parantanut. Ihan hupsu ja hyvin anakronistinen näkemys vahamuseon kauhuista oli vähän steampunkia ja aika paljon törkyilyä. Ohjaaja Sergio Stivaletti oli näytöksessä paikalla kertomassa miten peri elokuvan Lucio Fulcilta ja miten muutama pätkä elokuvasta oli kuvattu Mario Bavalta perityllä kameralla. Toinen filmiltä näytetty elokuva oli Finlandia-gaalan  Neitoperho , jossa onneksi oli mukana myös ohjaaja Auli Mantila. Neitoperhosta pitäisi pitää paljon enemmän meteliä, elokuva on (etenkin kotimaiseksi) edelleenkin hämmentävän onnistunut ja omaperäinen kokonaisuus. Päähenkilö Eevi on hahmona harvinaisuus, naishahmo joka ei hae mitään miellyttämistä ympärillään olevilta ihmisiltä. Leea Klemolan esittämänä (esikoisroolissaan!) hän on arvaamaton ruutitynnyri, olemattomalla ärsytyskynnyksellä varustettu moraalin toisella puolella oleva ihmishahmo. Samoin kuin muutama vuosi myöhemmin tehdyssä Pelon maantieteessä, myös Neitoperhossa on älyttömän hieno kuvaus ja rohkeaa musiikin käyttämistä. Mantila kertoi jänniä juttuja elokuvanteostaan, enemmän tekemisen prosessista kuin ehkä Neitoperhosta, mutta mitä väliä kun puhujana hän oli mielettömän karismaattinen. Elokuva ansaitsisi jo vihdoinkin saada uuden tallennelevityksen, mieluusti enkkuteksteillä. Ja sitten loput festarien elokuvat? Uusia jäljelle jääneistä 11 elokuvasta oli seitsemän kappaletta, poikkeuksellisesti (eli laiskuuttani) en tarkistanut tarkemmin mitkä niistä ovat tulossa myöhempään levitykseen. Noén  Climaxin  tiesin jäävän ilman mitään levitystä, mutta  An Evening with Beverly Luff Linnin  laajempi levitys selvisi vasta elokuvan esittelyssä. Ja näistä todellakin suosittelen mieluummin Jim Hoskingin tönkkösuolattua ja prööt-humoristista "ryöstödraamaa" kuin Noén teknisesti notkeaa ja kiivaasti tamppaavaa, huonoa LSD-trippiä. Mieluummin sitten vaikka pieruhuumoria ja keinokuituneuleita, kuin täydellisen näköisiä tanssijoita joiden ongelmat ja intohimot ei voisi vähempää kiinnostaa. Muita mielenkiintoisiksi osoittautuneita leffoja uusista oli etenkin  Prospect , mitä yritin puffata kaikille tutuille joiden kanssa jaksoin höpöttää. Tieteisleffa, mikä vähän alussa muistutti  Sierra Madren aarretta  ja lopulta hukkasi aarrejuonensa jo leffan alkuvaiheilla, jaksoi kiinnostaa hahmojen sekä elokuvan luoman maailman takia. Juoni pömppöili, mutta empaattiset päähahmot ja jeesusteipillä fiksatulta biosfääriltä näyttänyt tuolla jossakin oleva planeetta pitivät yllättävän hyvin kiinnostusta yllä. Minun mielestäni koko leffa näytti siltä miltä  Annihilationin  olisi pitänyt näyttää ja tuntua, värimaailmassa painottuivat tumma ruskea, lämmin vihreä ja keskiharmaa - sekä seikkailevana tähtenä ruma oranssi aina kun eräs aarretyypeistä tarvitsi ruumiinsa paikkausta polyuretaanin näköisellä vaahdolla. Ja niin, tässä oli todella rujo amputaatiokohtaus missä ei gorea näkynyt ollenkaan. Niin älyttömän paljon uskottavuutta toivat avaruusalusten surkea kunto, 1970-luvun estetiikalla tehdyt infografiat, avaruuspukujen vaihtelevuus hahmosta toiseen ja yleinen rämäisyyden fiilis. Pääsosan esittäjä hengaili avaruuspuvusta pois päästessään 1990-luvun alun harmaissa collegevaatteissa, mutta elokuvan valaistus aarreplaneetalla olisi välillä voinut olla suoraan Tarkovskin  Stalkerista  (niistä kirkkaista luontokohtauksista). Irrallisista yksityiskohdista pidin myös lopun "pahiksen" tavasta blokata toisten avaruuspukujen viestintäkanavat soittamalla kanavista täysillä espanjankieliseltä kuulostanutta iskelmää. Loput uudet elokuvat olivat vähän niin ja näin, lupaavalta vaikuttanut Walerian Borowczyk -dokumentti  Love Express  ei tuonut kauheasti uutta informaatiota, Tommy Wiseaun ja Greg Sesteron kamuprojekti  Best F(r)iends vol. 2  oli verrattuna ensimmäiseen osaan kovin paljon "tylsempi" eli suoraviivaisempi ja vähemmän häröilyä sisältävä. Juoni oli liki ymmärrettävä. Wiseaun versio ämpäriritarista oli kyllä mukavan innovatiivinen. Sunnuntaiaamun leffaputken perukoille tyrkkäämäni kaksituntinen(!) antologialeffa  The Field Guide to Evil  oli harmillisen epätasainen. Paras kaikista oli kirkkaasti viimeinen, Peter Sticklandin kuninkaallisten kengäntekijöiden tragedia. Muista episodeista tuntui puuttuvan järjellinen loppu, joidenkin tarinat olivat vain tylsiä. Puolalaisessa  The Luren  ohjaajan ruumiinkaivuu-tarinassa oli sentään hyvä potku ja todellista ällöttävyyttä (tai sitten katsomishetki oli jo sellainen etten yön pupeltamisen päälle kestänyt katsoa kuolleiden ihmisten sydänten raakana mussuttamista), mutta sekin sitten kärsi typerästä lopusta. Yhtä slottia aiemmasta  Abrakarabrasta  ei mieleen jäänyt oikein mitään, muutaman minuutin kiehtovuutta yllä pitävä tarkoituksellisen kökkö italia-dubbaus tai överi-saturoitu kuva eivät pelastaneet elokuvaa ilman mielenkiintoista juonentynkää. Ja sitten lopuksi, sunnuntain viimeinen aamuleffa oli  Troll 2 . Jonka selittämistä en ala edes yrittämään, koska  antaisin siitä varmaan ruusuisemman kuvan kuin mitä se ansaitsee  en tekisi sille mitään oikeutta. Troll 2 ei ole mitenkään jatko-osa Troll-nimiselle aiemmalle elokuvalle, eikä se sovellu lapsille vaikka fantasiaelementit ja ärsyttävä penska pääosassa vähän sinne suuntaan vinkkailisivatkin. Leffa on niin huono (mutta silti nautittava), että siitä on tehty dokumentti  Best Worst Movie . Elokuvassa on niin moni asia vain väärin, mutta sentään jotain urpoa tyydyttävyyttä on kohtauksessa jossa päähänkilö kusee time warp -tyylisessä todellisuuden pausetuksessa perheen eväiden päälle jotta he eivät söisi niitä ja muuttuisi monstereiksi. Mitään kasviksia tai vihreää ei tietenkään saa syödä, säästetään ne trolleille/kääpiöille. Idioottinuoret onneksi saavat urpoutensa mukaisesti, Adduista pahan noidan kukkaruukkuun. Yhtä fallista ja seksuaalisesti patoutunutta syöntikohtausta en ole nähnyt sitten  Tomboyn  (1985)  donitsimainoksen . Mitäs jätin vielä välistä? Ai niin, tarkoituksella hillosin ninjoja ja ihmismetsästystä viimeiseksi! Hämmentävä kyllä ja vastoin kaikkia ennakkoepäilyksiä pidin ihan älyttömästi festarivieras Sam Firstenbergin  American Ninja  -leffoista (1 ja 2) sekä  Avenging Forcesta .  Ninja III: The Domination  oli ollut vuosi vai kaksi sitten festarien päätösleffana ja se ei enää toisella katselukerralla toiminut itselle ollenkaan. Syytän tästä sitä kreepyä raanumatto-rintakarvapahista, sitä miespääosaa jonka piti olla hyvisten puolella. Hyi ja yöks. Myönnettäköön että saatoin ehkä hivenen vähän tapitella kaihoisasti Michael Dudikoffin James Dean -maneereita American Ninjassa, vaikka otsatukka pystytettynä hän nuorena näyttikin elokuvissa ihan hivenen liikaa siltä  The Roomissa  pyörähtävältä parisuhdeterapian miesosapuolelta (siltä joka mussuttaa suklaata posket pulleina ja hakee kalsareitaan thö asunnosta jälkikäteen). Avenging Force oli taas älyttömän positiivinen yllätys, leffan Mardi Gras -kohtaus oli huikea ja Dudi potkimassa suistossa vesisateessa krokojen ja käärmeiden keskellä toimi ihan oikeasti hyvin, natsipahikset olivat pahanenteinen mutta silti selvästi koomisen puolelle kallistuva lisuke. Harmi vaan että odotuksia vastoin  American Ninja 2  ei minusta ollutkaan enää överimpi kuin ensimmäinen osa, ninjojen kyborgisaatiosta huolimatta. Lisäksi ensimmäisen osan kuorruttivat potku&tappelu -coren päälle erinomaisesti sivujuonet Dudin hahmon muistinmenetyksestä ja korkeamman kapun tyttären kanssa heilastelu. Vähän kuin Masin strippien pölhö reservimaailma olisi pompannut eloon ninjapelleilyllä boostattuna. Neljäntoista elokuvan jälkeen jäi onneksi terve hinku katsoa lisää elokuvia. Univajeen paikkaaminen on toki joka vuosi oma operaationsa festareita seuraavalla viikolla. Paikkasin myös selvästi elämässäni tällä hetkellä olevaa Dudikoff-vajetta katsomalla herran uran ryönää Youtubesta, tasapaino on taas saavutettu hetkeksi. Seuraavia festareita odotellessa!

Avainsanat: express evil esittäjä esittely engel elämä elo elokuva dokumentti beverly asunto ansaita alku ala aika greg gaala finlandia fiilis field festarit ninjat night visions elokuvat elokuvafestivaalit ärsyttävä youtube yllätys worst vuosi voi visions viimeinen vihreä vhs versio varustaa valaistus vaikea uutuuksia ura tässä tytär tuntua tumma tragedia tommy terve tekninen tasapaino tarkovski tarina syödä syksy sunnuntai suklaa sisältää sierra seuraava seksuaalinen sam sali saada ruskea ruma rohkea pääosa päähenkilö pyhä potku positiivinen planeetta pitää peter perhe pelko paras paha oranssi onni ongelma olin oikeus ohjaaja odotus näyttää näyttänyt näköinen näkemys nuorena noita ninja muutama musiikki muka muisti movie moraali mitä michael mask mario lämmin lsd lokakuu lisuke leffa leff lapsi käydä kärsiä kuvaus kuva kuolema kunto kopio kokonaisuus koko kohtaus kirjoittaa kino kiinnostaa kertoa katsoa kasviksia kangas kamera juoni jim jatko james italia informaatio iii ihminen hän huono huikea hieno herra hakea guide


blogivirta.fi