Tänään on 13.12.2018 21:09 ja nimipäiviään viettävät: Seija ja Lucia. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Sairaan rakas elämä:

Lähtö oli lähellä

Julkaistu: · Päivitetty:

Noin kolme vuotta sitten kävin kuoleman portilla. En tosin itse tiennyt siitä mitään. Alla olevassa tekstissä vaimoni kuvaa noita dramaattisia vaiheita. Sairaalaväelle se oli tietysti vain rutiinia. Muistan vain, että tunsin lievää vaikeutta hengittää ja sain viikset. Mitä sen jälkeen tapahtui, olen kuullut vaimoltani. Jatkoin teho-osastovierailun jälkeen sairaalaeloani hematolologian osastolla tietämättä draamasta mitään. Vähitellen asia alkoi selvitä minulle. Olen ajatellut, että jos olisin kuollut tuohon, se olisi ollut lempeä lähtö. Olisin vain aavistamatta mitään liukunut pois aavistamatta mitään. Aikani ei ollut kuitenkaan tullut. Ihmeellistä että olen tässä. Silloinkin myrskysi. Oli marraskuun 30.päivä, päivä jolloin kaikki oli loppua. Kovan päivä yö jolloin huusin yöllä yksin ja kävin kauppaa Jumalan kanssa. Silloin en rukoillut hiljaa, minä huusin ja karjuin, irrotin itseni kaikesta, että kestäisin lopullisen eron. Ja vuosi sen jälkeen kykenin kirjoittamaan ne hetket. Vuodella on ihmeellinen merkitys.  30.11.2016 "VUOSI SITTEN. Sanotaan, että jotain kovaa koettuaan ihmisen tulee käydä läpi vuodenkierto, jotta asia jollain tasolla poistuisi ja luottamus elämään voisi hiljalleen palata. Oli marraskuun viimeinen päivä tasan vuosi sitten. Olin stressireaktioflunssan takia ollut viikon poissa sairaalasta rakkaimpani luota. Kun avasin sairashuoneen oven, hänen ympärillään häärättiin kiireisesti, hän tuntui olevan muissa maailmoissa riuhtoen itseään ja happimaskiaan. Hengittäminen oli tiheää ja tuskaisaa. Yhtä repivää kuin ulkona kuunvaihteen myrsky. Hän ei tunnistanut minuakaan joka hetki. Puristin nilkkoja, ankkuroin hänet siten siihen hoitajien pyynnöstä, jotka yrittivät kaikin tavoin helpottaa hänen oloaan. Hetkeksi hän reväytti silmänsä auki, tuijotti herkeämättä minua kuin hädässä oleva ja korahti hiljaa: olet rakas. Kurkkuani kuristi. Ajattelin, että nuo ihanat sanatko olivat hänen viimeisensä, sillä saman tien tuo kuumeinen ja nestettä täynnä oleva taisteleva ihminen oli kaukana tiessään. Hoitajat pitivät hiljaa neuvottelua ja kutsuivat teholta kaksi lääkäriä. Kuuntelin tyhjänä peloissani heidän keskusteluaan. Ymmärsin, että lähtö voi olla lähellä, jos he eivät löydä nopeasti ratkaisua tilanteeseen. Kesken neuvottelua hän taas nousi pintaan, raotti silmiään ja kuiskasi: konsultoikaa vanhempaa. Sitten hän taas katosi. Vanhempaa lääkäriä lämpimästi huvittivat sanat: Ihan varmasti, hän lupasi lempeästi. Hän ei sanoja enää kuullut. Pidättelin itkuani. Hän kulki heittelehtien tietoisuuden ja tiedostamattoman rajalla. Kuumeisena. Suutelin hänen tulista nihkeää otsaansa. Kun hänet lähdettiin viemään kiireesti teholle, yksinäisyyden ja eron tuska kietoi minut kylmään liinaan, tiukasti. Epätietoisuus, miten tässä kävisi, tuntui irrottavan sydämeni ja omakin hengitys oli tiheää ja kipeää. Olin siinä ja en ollut missään. Iho oli kylmä, jäsenet vailla tuntoa. Sisin oli aivan tyhjä. Istuin aulan penkillä näkemättä mitään ympärillä olevaa; näin vain kymmenet yhteiset vuodet, nousut ja laskut, rakkauden, välinpitämättömyydet ja vihat, turhautumiset ja tyhjän täyttymiset, yhteisen ilon ja luovuuden hetket. Mietin, tätäkö on luopuminen. Vertasin sitä aikaisempaan pariin kokemukseen, mitä koin hänen sairastessaan lymfoomaa. Nyt koin, että olimme lähempänä rajaa, eroa ja ikävää. Sinä iltana ymmärsin, että kaikesta on uskallettava päästää irti. Kaikesta. Rakkaimmastaan. Lapsistakin. Menneisyydestä. Jäljelle jään vain minä, jonka on entistä enemmän rakastettava itseään, etteivät jalkapohjiin tulleet avohaavat alkaisi mädäntyä ja hidastaa taivalta; etteivät silmät sokeutuisi näkemään elämän tarjoamia mahdollisuuksia; jottei mieli jähmettyisi johonkin, mitä oli ja jonka on kuitenkin kyettävä etenemään omaan viimeiseen hetkeeni asti. Sinä iltana makasin vuoteellamme ja huusin Jumalaa yksinäisessä pimeässä kodissamme. Auta, rakas Isä! Ei ollut muita sanoja enää. Ympärillä kohisi kuunvaihteen talvimyrsky. Räntäsade piiskasi ikkunaruutua. Oli vain rukous ja minä valtavan myrskyävän meren keskellä. Ja palelin hytisten. Eilen illalla Tapiolan kirjastossa purkautui koko vuosi. Kyynelet valuivat, Heikki itki, minä kyynelteni keskellä hengitin musiikin tahtiin. Syvään sisään ja ulos. Istuimme käsi kädessä kuin turvaa toisistaan hakevat lapset. Jotain suurta, sanomatonta virtasi sisään ja ulos. Jotain poistui, jotain tuli tilalle. Käsi puristi kättä sellon legaton tahtiin, pianon putoavien sävelten tahtiin. Kiitos teille Anna Liukkonen ja Auroora Lahti-Hintsala. Kiitos Arvo Pärt ja Spiegel im Spiegel. Yö myrskyää. Heikki on kohta puolivuotias. Tänään otetaan luuydinnäyte. Ristimme taas kätemme. Muuta ei taaskaan voi, ja kiitämme elämästä, yhteisistä päivistä, hetkistä, kaikesta tästä tällä elämän kivisellä polulla, joka yhä kuljettaa rankkoja mäkiä ja huikeita laskuja näyttäen välillä meille avaruuden ja kirkkauden valon. Kiitos elämälle tänä myrsky-yönä!"

Avainsanat: avata avaruus aula arvo anna alkaisi 2016 ihmeellinen hän hoitaja hetki hengittää helpottaa heikki elämä koko kokemus kirjoittaa kirjasto kauppaa jumala istua ilta iho ihminen kylmä kuvata kuunnella kuollut kuolema kuljettaa valo vaimo tätäkö tässä tyhjä tuska turva tuntua tuntea tuli tietoisuus teksti teho tapiola tapahtua syvä sydän sinä silmä selvitä sairaala rukous ratkaisu rakkaus rakkain rakas raja päivä puristin polku pitää penkki palata osasto olin noita neste myrsky musiikki mitä minä mieli merkitys meri menneisyys marraskuu maata lääkäri lähtö luovuus luottamus lasku lapsi lahti käydä kävisi käsi syöpä leukemia yksinäisyys yksin vuosi voi viimeinen viikset viha


blogivirta.fi