Tänään on 19.09.2019 16:01 ja nimipäiviään viettävät: Reija ja Torborg. Käytämme EVÄSTEITÄ | MOBIILIVERSIO M.BLOGIVIRTA.FI
Finnsanity - kulttuurikritiikkiä:

Suomalaisen elokuvan uusi aika - hegemonia on murskattava

Julkaistu: · Päivitetty:

Indiestatement Ohjelmajulistus suomalaisen elokuvakulttuurin laajakatseisuuden ja digitaalisen mediakulttuurin kehittämisen puolesta.   Ilmaisu ennen toistamisen formaattia.  Sisältö  I. Analyyttinen asetelma ja tavoite;   Miksi vapaa elokuvakulttuuri kalliin formaattikulttuurin sijaan?  II. Kysymyslista ja huomioita suomalaisen elokuvakulttuurin rasitteista,   mikä on tilanne analyysin avulla ja mitä selvästi muutettavissa   Suomalaisen nostalgiaa pursuavan bulkki-elokuvan tila - eroaako suomalainen elokuva roskaruuan mättämisestä? Cannesin tai Berlinaren elokuvia   ei saa Suomessa tehdä I Miksi kokeileva, eurooppalainen, karakteerikeskeinen elokuva formaattikulttuurin sijaan? Miksi tarvitsisimme inhimillisiä indie- tuotantoja , ennen kaikkea riippumatonta ja selkeästi erilaista indie-elokuvakulttuuria? Elokuvan on oltava uutta ja uusiutuvaa mediaa,   taidetta ja taitoa toimia haastavana välineenä. Uskomme katsojaan ja kokemuksen ainutlaatuisuuteen.  Elokuva ei saa olla tuote , genremalli, lähes identtisesti tyyliltään tai rakenteeltaan verrattava markkinointiväline kulutustuotteena. Ranskalainen ja tanskalainen elokuva ja nyt monet eurooppalaiset ohjaajat ovat rohkeasti vieneet eurooppalaista elokuvaa preesensin kokemiseen uskoen episodielokuvan rehellisyyteen muodosta vapaana median muotona ja tämä on ollut selkeä vastavoima jenkkidramaturgialle. Elämä on ainutlaatuista - elokuvan on myös oltava ainutlaatuista, käsikirjoituksesta lähtien.    Voimassa oleva jäykkä kaupallinen formaattikulttuuri  väittää, että tuttu, tylsä, rakenteelisesti identtinen ja toistettu standardikokemus on "viihdekokemus", että jokaisen katsojan tulisi elokuvan jälkeen ymmärtää elokuvasta kaikki samalla tavalla.   Formaattikulttuuri väittää, että elokuva ei ole poliittista vaan vain viihdettä ja pako todellisuudesta, vain ohjaajan näkemys tms ja että elokuva ei saa olla luettavissa poliittisesti eikä purkaa ja analysoida   katsojan kokemusta valtajärjestelmästä. Aito taideilmaisu,  dramaturginen näkemys todellisuudesta on aina muuttava, poliittista todellisuuden purkamista, todellisuuskuvan ja hegemoniharhan haastamista, ohjaavan valtasysteemin haastamista.    SQUARE-elokuva  todisti mainiosti kuinka hyvin poliittinen elokuva menestyi mm. Cannesissa ja niin poliittinen elokuva otettiin Suomessakin levitykseen ja jopa Yleisradioon joka on nyt täysin oikeistolaisten poliittisten henkilöiden ohjaama. https://en.wikipedia.org/wiki/The_Square_(2017_film)      Elokuvan tärkein muoto on käsikirjoituksen tyyli, jänniteratkaisut ja valinnat sekä näyttelijöiden luomat hahmot, ei loppuunhiottu kamera-/lavastetuotanto, ei plot-ralli hollywood-oppaan mukaisesti. On kysyttävä jokaisen elokuvan kohdalla, onko elokuva elämää köyhdyttävä vai rikastuttava kokemus? Jos se on rikastuttava, se on myös katsojalta paneutumista vaativa. Mitään ei saa ilmaiseksi tai helpolla. Edes elokuvakokemuksia. Suomalaisessa elokuvakulttuurissa "ammattimainen"-rahoitusperiaate estää independent-elokuvien tukemisen mm. elokuvasäätiön kautta. Tuotannolle vaaditaan vain kovaa rahaa eli talkootyötä ei lasketa aidoksi budjetiksi. Esim. Unkarilainen Benedek Fliegaufin   elokuva DEALER ei olisi ikinä valmistunut, jos Unkarin elokuvatukijärjestelmä toimisi samalla tavalla. Fliegauf sai tukirahat ilman mitään muuta rahoitusta ja nousi ehkä puhutuimmaksi uudeksi ohjaajaksi 2005. Hänen elokuvansa on tinkimätön tyylissään koska rahoitussysteemi ei puuttunut elokuvan tyylivalintoihin kuten Suomessa nykyisin tapahtuu. Markkinointikelpoisuuteen tähtäävä järjestelmä ei tuota vaan karsii ainutlaatuisia ohjaajia. Elokuvakulttuuri ei saa olla pelkkää tylsää formaattiuskontoa, ei amerikkalaista moraalisankarin pateettista tahtotoiminnan ylistämistä tai moralistista parannuksen tekoa, tuotannon muotojäykkää ryhmäkuria brändien todellisuuspaossa. Jos elokuva on tuote, jonka katsoja tietää etukäteen ennen katsomista, ei se ole elokuvataidetta ja todellisuustajun haastamista. Indietuotanto tai ammattimainen eurooppalainen eli episodielokuvaperiaate  on päinvastaista kulttuuria kuin mitä kaupallinen massaviihdesuuntaus meille haluaa tarjota . Esimerkkeinä 2015 mm Lobster ja 2009 Dogtooth Formaattikulttuuri on yksiviivaista kontrollikulttuuria, kuluttajaksi kasvattamista, kuluttajan lahjontaa ilman psyykkistä kokijan työtä: liioittelusta on tehty dramaturgian synonyymi - väkivalta, seksi ja hahmojen sekä moraalin mustavalkoisuus ja junttihuumori ja porvariromantiikka on markkinointivalmista tuotteistamista - ei taidetta, ei todellisuuden tutkimista. Elokuvasäätiö on kylmästi osa oikeistolaista puoluejärjestelmää oikeistolaisen virkamiesvallan alla, hegemoniaa eli valtarakennelmaa, rahaeliittiä suojelevaa valtajärjestelmää. Viihdeteollisuus haluaa antaa valmiita (helposti markkinoitavia) brändejä ja lokeroida sillä kuluttajan elokuvakokemus mahdollisimman helpoilla ja yksiulotteisilla mielikuvilla . Tuotteistamalla halutaan standardisoida ilmaisua ja asiakkaan odotuksia, katsoja on maksava asiakas joka pitää päästää helpolla. Katsoja täytyy totuttaa toistuviin kuvioihin ja pakottaa tuntemaan tyytyväisyyttä tunnistaessaan tuttuja kaavoja. Suurtuotantojen ja siisitien bulkkielokuvien ongelmana on tunnelman litistäminen totuttuihin kaavoihin. Keinotekoisuuteen nojautuminen on amerikkalaisen osa pikakulttuurin ihannointia. Katsojan ymmärrys halutaan lokeroida ja ohjata turvallisesti, varmasti - aivan karmaisevalla tavalla. Tuotantoesimerkkinä  "dogme" -tyylinen elokuva keskittyy tarinan kerrontaan ja inhimillisten hahmojen kehittämiseen. Koska kuvaus on preesens-toimintaa, dokumentaarisesti seuraavaa ja läsnä olevaa, katsoja voi itse katsomiskokemuksena määritellä rikkaammin ja itsenäisemmin tarinan tapahtumat ja roolihahmojen sisäisen kehittymisen. Tuotannossa ohjaajan huomion keskipisteessä ovat näyttelijät eivätkä lavasteet tai tekniikka. Dogma - ja Cinema verite-tyylit ovat lähellä aitoa ihmisen kykyä hahmottaa vapaasti dramaturgisia elementtejä : hahmoja, seuraamuksia ja odotuksia, tunteita, tuntemattoman painetta.  Independent-tuotannoissa pyritään antamaan katsojalle todellisuusläheisen kokemuksen fiktiosta, jolloin katsoja saa tehdä enemmän omaa mielle- ja tunnetyötä (elokuva)kokemuksena. Erilainen elokuva herättää. II Kysymyksiä ja huomioita suomalaisen elokuvakulttuurin rasitteista MIKSI SUOMALAINEN ELOKUVA EI OLE MARKKINOINTIKELPOINEN EUROOPASSA ? Suomalaisen elokuvan tuotantonäkemyksessä on jotakin vialla. Suomalainen elokuva ei kelpaa Eurooppaan levitykseen. Useimmiten Berliinin elokuvafestivaalit ei hyväksy yhtään suomalaista elokuvaa edes esitettäväksi. Tanskan elokuvateollisuus ja sarjateollisuus on noin 40 kertaa laajempaa kuin Suomen. Ruotsalainen elokuva on ajoittain kovassa nousussa persoonallisen otteen takia. Miksi ruotsalaiset kriitikot tai katsojat lyttäävät Ruotsissa levityksessä olleet muut  suomalaiset kuin Kaurismäen elokuvat jos ruotsalainen kulttuuri on meitä "lähinnä"? Ongelmia riittää ahtaissa kulttuurisissa näkemyksissä, moralistisissa ja emotionaalisissa asenteissa sekä kapea-alaisuudessa. Pelokkuudessa. Ongelmia Eurooppalainen elokuva tarkoittaa persoonallista elokuvaa, nimenomaan käsikirjoittajan ainutlaatuisia ja erottuvia ratkaisuja. Jos hyviä käsikirjiottajia ei etsitä eikä kunnioiteta, Suomesta ei voi nousta hyviä elokuvia kuten Tanskasta. Tämänhetkinen trendi on tuottajavetoinen ja yksiulotteisen, Kaikille ymmärrettävän helpon peruselokuvan tuottaminen. Tanskassa elokuvakäsikirjoittajalle maksetaan 7-12 kertaa enemmän kuin Suomessa. Nopeasti tehty käsikirjoitus on huono. Elokuvasäätiö hyväksyy huonoja käsikirjoituksia "keskeneräisinä" - uskoen tuottajan visiopuheisiin muutoksista - muutoksia, joita ei sitten käsikirjoitukseen lopulta tehdä hyvin vaan hyvin huonosti rahastuksen runnomisessa. Kaupallisuus on tekosyy nyt tehdä huonoja toisiaan kopioivia "suomielokuvia" Vain UUSIA käsikirjoittajia ja ohjaajia  etsimällä, rahoittamalla ja kouluttamalla voidaan nostaa suomalaisen elokuvan tasoa. Ennakoiva ja  käsikirjoitustuki valmisteluun ja kehittelyyn suoraan kirjoittajille on nostettava 400 000 euroon vuodessa ilman tuottajien manipulaatiota. Keskustelu elokuvakulttuurista on Suomessa vaimeaa ja pelokasta. Elokuvakriitikot ovat ottaneet hoivaavan hovikirjoittajan aseman ja haluavat kannustamalla siivittää suomalaisen elokuvan nousua ilman turhan kriittisiä äänenpainoja ja ilman analyyttistä otetta. Ilman kritiikkiä "palkitaan säälipisteillä" hyvinkin outoja nostalgiaelokuvia. Tuotantosysteemimme on katastrofaalinen. Ruotsissa 4-6  tuottajaa päättää hajautetusti pitkien elokuvien tuotantotuet, täällä y ksi/kaksi henkilöä SES/YLE Suomessa päättää käytännössä kaikkien elokuvien tukipäätökset ja toteutumiset.   Tuottajilla on aivan väärä rooli Suomessa: nyt he kilpailevat ohjaajan kanssa ohjaajan roolsita elokuvan ohjaamisesta ja määräämisestä tuottajan makuun; tuottajan tehtävä on vain tukea ohjaajan ja käsikirjoittajan visioita. Tuottaminen ei ole tuottajan maun ja poliittisen ideologian esiintuomista. Tuottaja ei ole taitelilija vaan tehokkuuden lisääjä, mahdollistaja.  Elokuvasäätiö ei tue independent-elokuvatuotantojen kuluja, joissa työ tehdään talkootyönä. Vakava ongelma joka on tahallisesti luotu. Ei saa vaatia ulkopuolisia rahoittajia vaan tekijät saaavat itse määrittää tuotannon kulut ja tuki on oltava suoraa tuotannolle ilman ehtoja muista rahoittajista sillä tuen on tarkoitus tuottaa uudenlaista ilmaisua ja taiteellista vapautta Suomalainen elokuva on jäykkää ja epäuskottavaa. Yksitotista ja sävytöntä, psykologisesti pelottavan kapeaa ja oieeistolaista ihmiskuvaa tukevaa, poliittisesti turvallista valvoville OKM-virkamiehille. Suomalaisen elokuvan menestyksen puuttuminen ei riipu elokuvantekijöiden "yleisestä teknisestä ammattitaidosta" vaan suhtautumisesta sisältöön, käsikirjoitukseen, joka riippuu nyt runnovasta tuotanto- ja ohjaustyylistä. Kulttuurista sivistystä ei ymmärretä eikä sitä haeta tuotantopiireissä. Tuottajat eivät tunne eurooppalaista kulttuuria eivätkä tahdo tuntea. Aki Kaurismäki on ainoa auteur-ohjaaja Suomessa ja hänetkin yritettiin savustaa pois 90-luvulla. Epäuskottava elokuva ei ole mielenkiintoinen. Liian usein kuulen lausahduksen: "aika hyvä suomalaiseksi elokuvaksi". Epäuskottava elokuva on huono elokuva.  Pateettisten, nostalgisten elokuvien jonkinlainen menestys Suomen rajojen sisällä ei kerro laatutuotannosta mitään vaan se kertoo jonkin kliseisen kerrontamuodon "sopivasta" hyväksikäytöstä vetoamalla kuluttaja-katsojan kapeaan emotionaaliseen tarpeeseen. Pornoelokuvillekin on aina katsojia.  Suomalaisissa historiallisissa elokuvissa vääristellään suomalaista historiaa, mm. sotien syistä ja fasismista, salaisesta politiikasta, salaisesta vallasta Suomessa, kokoomuksen ja RKP:n historianäkemyksiä, sensuurinäkemyksiä ja arvonäkemyksiä myötäillen. Tämä on vakava ongelma. On toki hyvä että mm suomalaiset viihteelliset ja helpot lastenelokuvat menestyvät maailmalla mutta se menestys ei lisää sisällöllistä laatua vaan käytännössä amerikkalaisten formaattien mukaisten elokuvien sovellettua kopiotuotantoa maustetttuna hieman inhimillisemmillä, pienimuotoisemmilla suomalaisilla sävyillä.   Esim  "Eläimiä lastenelokuviin ja elokuvaa voidaan markkinoida Japanissa". - ei laatuvaadetta sisällön suhteen   Dramaturgia on hylätty Suomen markkinointialueen -malliajattelun takia. "Kaikkien katsomossa on ymmärrettävä kaikki" Suomalaiset tuottajat eivät ymmärrä dramaturgiaa eivätkä siis eurooppalaista elokuvakerrontaa vaan heille on tärkeintä "aiheen suomalainen puhuttelevuus" ja teemojen tuttu, kodikas moraalinen sävy, mielikuvien helppous. "Suomalaisille mahdollisimman suomalaista", joten kaikki on "mielenkiintoisten suomalaisten" hahmojen varassa: käsikirjoituksen dramaturgiaa ei tarkastella sinänsä eikä varsinkaan kokeilevasti, rikkaan eurooppalaisen perinteen kautta vaan vain pakkomielteisten suomalaisten mielikuvien esiintuomisen kautta. Päähenkilön samaistumisvoima katsojalle ei toimi suomalaisen elokuvasäätiön hyväksymissä käsikirjoituksissa eikä ohjaustöissä. Eurooppalainen katsoja ei ymmärrä suomalaisten konventioiden ja  säälipisteiden kerjuuta päähenkilölle: suomalaisen elokuvan hahmo ei ole samaistumisen kohde vaan ohjatun yksioikoisen "suomalaisuuden" ilmentymä, poliittinen julistus, jotta eliitin ohjaama suomikuvaa ei kyseenalaistettaisi. Yksioikoisen hahmon rakentaminen nähdään jotenkin jylhän jäyhänä, vaikka se ei toimi. Jonkinasteinen pelko estää elokuvan tuottamisvaiheessa luomasta luontevasti emootioiden ohjaamaa päähenkilöä. Tuottajat eivät osaa lukea erilaista ja oivaltavaa käsikirjoitusta. Unohdetaan, että mm ranskalaisessa elokuvaperinteessä ei juoni eikä edes päähenkilö ole tärkeintä elokuvan keskivaiheeseen saakka ja että kohtalo voi olla voimakkain juoneen vaikuttava tekijä: katsojien mielenkiinto on tässä perinteessä elokuvan roolihahmojen reagoinneilla ja eettisesti yllättävillä ja mielenkiintoisilla jännitteillä kohtaloonsa. Ranskalaiset elokuvat eivät pönkitä mitään luterilasita tai perinteistä moraalisysteemiä. Suomalaisten elokuvien ja teatterikäsikirjoitusten kerronnallinen perisynti on jännitteiden fiksoituminen eli jämähtäminen alusta loppuun saakka. Emotionaalisesti köyhä paatos; Sama jännite on alusta loppuun asti. Dramaturginen rikkaus puuttuu elokuvakerronnasta. Kertomuksista tulee uuvuttavan jankkaavia ja osoittelevia. Elokuvakerronnan psykodynaamista kapea-alaisuutta ja suomalaisuuden psykohistorian rasitteita ei haluta pohtia tai tunnustaa universaalisti. Eurooppalaisia ei kiinnosta suomalaisen elokuvan dramaturgian pelokas kapea-alaisuus. Moralistinen ote ja mentaalinen "suomalaisuuden periaate" ovat elokuvasäätiön rasitteina, kun elokuvasäätiö asettaa näkymättömiä poliittisesti korrekteja, "positiivisen ihmiskuvan" ja valistuksen ehtoja "kelpaavalle" käsikirjoitukselle. Tavallaan suomalaisiin elokuvakäsikirjoituksiin halutaan yleissanomana varoitus ja/tai valistus. Moralistinen eli saarnaava ote hallitsee päähenkilön yksiulotteista hahmoa ja aiheuttaa käsikirjoitusten kapea-alaisuutta. Elokuvasäätiön porvarillisten arvojen ihannemallissa halutaan käytännössä elokuvalla olevan kannustavaa substanssia eli valistava vaikutus keskiarvokansalaiseen. Elokuva ei saa herättää kysymyksiä ja kuluttaja-ihmiskuvamme uudelleenarviointia kansalais-katsojassa vaan elokuvakulttuurin halutaan tukevan kunnon kansalaisen, häpeävän tai syyllistyvän ihmisen mallia. Aivan kuin katsojat olisivat lastentarhassa katsoessaan suomalaista elokuvaa. Rohkea käsikirjoittajan luoma sanoma ei ole sama asia kuin moralistinen painotus, pakkopaita kulttuurisiin pakkomielteisiin. Moralistisesti ahtaat ratkaisut johtuvat siitä, että yritetään saada katsojien mahdollisimman laajaa hyväksyntä vetoamalla häpeäkulttuurimme perusratkaisuihin, vertaamalla kaikkea tapahtuvaa ja tarinan hahmoja "kunnon kansalaisen arvoihin". Ilmiöitä ei uskalleta tarkastella sinänsä moniulotteisena kerrontana niin että katsoja saisi päättää motiivien ja valintojen tulkinnasta. Dialogin hurja minimalisointi eli sanojen vähyyden ihannointi on melkein ainoa laatukriteeri tuottajille, jotka tekevät paniikkiratkaisuja. Siten kerronta ja henkilöhahmot ovat ohuita ja merkityksettömiä. Elokuvasäätiö ei tue kokeilevaa käsikirjoittamista sinänsä henkisenä rikkautena ja tuettavana toimintana elokuvakulttuurin rikastamiseksi - tuottajakeskeinen tuotantoputki on ammattilaisten palvoma prosessikäsite, kokeileminen taas on vain kirosana. Tuottaja ei ole taiteilija jos hänellä ei ole käsikirjoittajan mielikuvitusta ja sävyjen tajua. Suomessa ei ole tällä hetkellä tuottajataiteilijoita vaan vain käsikirjoittajan kanssa kilpailevia ex-taiteilijoita. Elokuvasäätiön on luotava täysin erillinen stipendisysteemi suoraan käsikirjoittajille a) koulutukseen euroopalaisten avulla  ja b) käsikirjoitusten kehittämiseen, kokeilua, kokeilua, vapautta - kokeilu ei ole tuhlaamista näin tylsien elokuvien maassa  Suomalaisessa komediatuotannossa on menty kepeästi helppoon halpaan: epäuskottavuus nähdään itsessään humoristisena ja tarinan ohkaisuus ja itseivallinen kerronnan epäuskottavuuden korostaminen komediallisuutena sinänsä. Tässä kohtaa ei katsota ollenkaan menestyneitä ja toimivia komedioitakaan: niillä on painavaa sanomaa ja varsin uskottavat hahmot, nimenomaan komedioissa, joissa vaaditaan enemmän samaistumisvälineitä katsojalle. Nauru on vaikeampaa tuotettavaa, sitä ei voi kieltää. Mutta naurua ei voi tuotteistaa yhteiskuntakelpoiseksi. Vain vaihtoehtoinen kulttuuri ja painotettu käsikirjoitustuki on tässäkin ratkaisu pienten budjettien elokuvatuontannoissa.   Elokuvasäätiö ei tunnusta eurooppalaisen elokuvan tarinankerronnallista,  deskriptiivistä vapautta eli ei haluta ranskalaisen elokuvan rakennemallia , jossa a) päähenkilö on enemmän nk kohtalon heiteltävänä vaan päähenkilön halutaan olevan aktiivinen jenkkiteorioiden mukainen sankarihahmo, jolla on selkeitä päämääriä ja b) siten ahtaasti vaaditaan että elokuvan päähenkilön (motiivien) on tultava selväksi ensimmäisen viiden minuutin aikana, kun taas useassa ranskalaisessa elokuvassa päähenkilö voi tulla selkeäksi päähahmoksi vasta elokuvan puolivälissä. (Oidipus-sankarin malli halutaan unohtaa suomalaisen käsikirjoitusluennan säännöissä - mm. Oidipuksessa kohtalo pakottaa motiivit, henkilö tekee sitä mitä ei tahdo yms). EU-rahoituksissa ei voi yksinkertaisesti muuttaa käsikirjoitusta, jolle rahoitus on annettu, Suomessa itäsaksasta kopioitu uljas elokuvasäätiömme, opetusministeriön propagandakeskus taas ei välitä mistään sisällön eli käsikirjoituksen laadunvalvonnasta. Suomalaisten dokumenttien käsittämättömän hidastempoisuuden takana on Yleisradion "periaate" maksaa minuuttien eikä ladun mukaan, joten dokumenttituottajat yrittävät puristaa maksimisuhteen teeman viipyilevän ja "laajan" esittelyn ja minuuttien maksimoimisen suhteen. Suomalaisen "dokumentin dramaturgisiin periaatteisiin" on siten uinut hyvin outoja mielteitä, vaikutteita ja periaatteita. Hitaus ei ole aina laatua sinänsä. Epäonnistuneita elokuvia haukutaan meillä "liian eurooppalaisiksi" vaikka tosiasiassa ongelma on se, etteivät tekijät ole olleet ollenkaan tietoisia eurooppalaisen elokuvan todellisesta ilmaisuperinteestä ja jännitteiden hallinnasta käsikirjoituksessa. Tyylillisesti löysät ja laiskat tuotannot eivät ole sinänsä "eurooppalaisia" ja ehkä juuri huonojen elokuvien avuttomien puolustuspuheenvuorojen takia eurooppalainen elokuva ei ole käsitteenä eikä päämääränä ideaali elokuvakulttuurissamme. Huonona mutta selkeänä esimerkkinä voi tuoda esille sinänsä hienosti tuotettua elokuvaa "Lapsia ja aikuisia", joka on tyylikäs mutta erehtyy oudolla tavalla pakkomielteiseen feministiseen paatokseen ja painotukseen jollakin hyvitysperiaatteella juuri naishahmoja korostamalla ja mieshahmoja typistämällä äärettömän epäuskottavaksi. a) Mieshahmo on lähes halveksunnan kohteena, juonen robottimainen käynnistäjä, naisten korostaja, ilman sielua, epäihminen, samaistumisen ulkopuolelle tuomittu. Katsojan on näin "varmistettu" haluavan samaistua elämää janoaviin naisiin enemmän mutta miehen outo ja "väkivaltainen" kohtelu käsikirjoituksen roolihahmona aiheuttaa eurooppalaisessa katsojassa hämmennystä. Mm. ruotsalaiset kriitikot ovat olleet hyvin tylyjä tälle elokuvalle juuri tästä syystä. b) Lisäksi elokuvan rakenne on perusteettomasti tyylillisesti käänteinen ranskalaisen elokuvan perinteelle - ilman mitään syytä tai aiheellista tehokeinoa: alku on hektinen ilman syventymistä (katsoja ei tutustu hahmoihin) kun taas loppuosa on perusteettomasti venytettyä "fiilistelevä" ja hidastuva vaikka elokuvan alkuhektisyyden takia henkilöhahmoja ei ole syvennetty fiilistelyä varten. Katsoja jää totaalisesti tyhjän päälle kahdessa tärkeässä asiassa. c) Eurooppalaisella elokuvatyylillä leikittely ei toki ole sinänsä rohkeaa ja vaikuttavaa elokuvaa. Aitoja tragediakäsikirjoituksia ei moralistisesti hyväksytä ns "negatiivisina" elämänmallin kuvauksina. Elokuvan halutaan vetoavan suoraan positiivisiin tunteisiin jenkkien suurtuotantojen tapaan tai neuvostoliiton propagandan tavoin. Esim. Kaurismäen tyyli on hyväksytty opetusministeriössä vasta massiivisen eurooppalaisen menestyksen jälkeen. Jos suomalaisessa elokuvassa on "traaginen sävy", osoitetaan tavallisesti päähenkilön syyllisyys kömpelösti varoittavaan sävyyn ja hänen moraalisääntöjensä rikkomukset esitetään sormella osoittaen. Elokuvasäätiö ja opetusministeriö haluaa "vähentää" eli karsia "tarpeettomia" esim. itsemurhakohtauksia elokuvista selkeillä moraaliasenteilla käytännön tukikriteereissään. "Taide-elokuvia" ei tueta kaupallisuuteen vedoten. Elokuvaa ei haluta nähdä uusiutuvana taiteena. Elokuvaa ei nähdä vapaana eikä kokeilevana (itse)ilmaisun välineenä vaan asennesidonnaisena kerrontana, lähes propagandanomaisena kulttuurin muotona. Hypoteettisesti ajateltuna Tarkovski tai Bergman eivät saisi käsikirjoituksiaan läpi Suomen elokuvateollisuudessa. Yksiulotteisuus. Yksioikoiset tarinat hyväksytään, joissa käänteet ovat joko äärimmäisen ennustettavia (Nousuaika) tai hatusta tempaistuja, teennäisiä, irrallisia (Hymypoika). Elokuvasäätiö jakaa vieläkin "säälitukea" tunnetuille ohjaajille, vaikka jo käsikirjoitus on etukäteen selvä katastrofi (esim. Mosku-elokuva). Elokuva-alan koulutus ei tue eikä etsi erilaisia ohjaajia, joilla olisi laaja sivistyspohja. Ohjaajaksi halutaan jäykästi yhteistyökykyistä ja nopeaa ohjaajaa. Esim. Kuvan rajaaminen, kuvakäsikirjoittaminen, lavasteiden suunnittelu ja kompositio nähdään tärkeämmäksi kuin erilaisuutta ilmaisuratkaisuissa ja näkemyksellistä näyttelijöiden ohjaamista nyt-hetkessä. Käsikirjoitukset hyväksytään keskeneräisinä , tuotannoille annetaan täysi tuotantorahoitus ilman vastuuta käsikirjoituksen kehittämisestä ja tuotantoyhtiö käynnistää tuotannon keskeneräisillä käsikirjoituksilla rahaa "säästäen". Laatuun ei todellisuudessa uskota, koska sisältö tuntuu olevan tuotantosysteemin rinnalla toissijainen arvo. Tuotantotalo haluaa tuet saatuaan saada tuotannon nopeasti käyntiin eikä käsikirjoitusta tehdä uusiksi selkeistä persoonattomista puutteista huolimatta. Tuotantoyhtiöt haluavat pitää luottokäsikirjoittajia, jotka ovat usein tuottajan kavereita eivätkä tuotantoyhtiöt muodosta vaihtoehtoisia käsikirjoitusvaiheita tai jaa käsikirjoitusta uudelleenkirjoittamisosioihin vaan haluavat antaa pääkäsikirjoittajalle ja jopa ohjaajan "suunnitelmille" kaikki taiteelliset valtaoikeudet. Tuotantoyhtiöt eivät halua henkilösuhdeongelmia, joita pelkäävät prosessikäsikirjoittamisen tuovan eivätkä budjetoida aikaa tai rahaa. Käsikirjoitusta ei ole tunnustettu tärkeimmäksi elementiksi. Alan ammattilaisten tarinat keskittyvät ihannoiden esim kameratuotannon erikoisuuksiin, näyttelijät ovat vain nappuloita kameran kuvakulmille. Näyttelijöiden ilmaisu on vain oheistuote, lavastus, ei kuvaustapahtuman keskipiste. Tuottajat toimivat kuin lavastajat, mahdollisimman yksioikoisesti. Tunnustetut ohjaajat haluavat vuorollaan "täyden potin" ja siis tekevät elokuvasäätiölle myös käsikirjoituksen itse - nopeasti - ja omalle tuotantoyhtiölleen. Kritiikki ja työstäminen jää ihanasti minimiin. Ohjaajia ei kouluteta ohjaamaan eläviä ja muuttumiskykyisiä näyttelijöitä. Ohjaajilla on outoa taikauskoa ison tuotantoryhmän ja ison kameran vaikutuksesta kuvaushetkeen: odotetaan maagista ihmettä, jonka tekninen kalusto aiheuttaisi elokuvanteon aikana. Ohjaajille on tärkeintä hyvä fiilis ja mukava kaverisuhde näyttelijöihin. Näyttelijöiden egoa varotaan äärimmäisen tarkkaan. Ohjaajat eivät osaa ottaa omaa linjaansa. Ohjaajat/tuottajat eivät uskalla säätää käsikirjoitusta käsikirjoittajien kanssa kesken kuvauksien ettei tule a) lisää työtä, b) ettei tuottaja/käsikirjoittaja suutu. Ohjaajat eivät jaksa kokeilla eri versioita kohtauksista kuvauksien aikana. Elokuvien dialogien "tiivistäminen" on luonnoton pakkomielle tuottajielle. Keskustelu ja karakteerit karahtavat karille pilalle pelkistettynä versiona. Jos taito ei riitä mestarilliseen tiivistämiseen, tiivistäminen on tuhoisaa. Elokuvien dialogikielenkäyttö on hämmästyttävän useasti 50-luvun elokuvakäsikirjoitusten kaltaista eli luonnotonta ja töksähtelevää. Mm Päähenkilöhahmot kehoittavat itseään ja muita katsojan puolesta. Elokuvasäätiö ei julkisesti eikä reaaliaikaisesti julkaise rehellisesti tietoja tuottavuudesta/tuottamattomuudesta eikä elokuvien markkinasaavutuksia/saavuttamattomuuksia muualla maailmassa teatteri- ja TV-levityssopimuksista alehintoinen. Elokuvasäätiö ja Opetusministeriö ei rohkeasti osaa nähdä ja tukea erikseen taide-filmejä ns perinteistä ja haastavaa elokuvatuotantoa. YLE maksaa aivan liian vähän esitysoikeuksista ontuen monopoliasemansa turvin - ja saa siksi aikaan huonolaatuisia, epä-eurooppalaisia, yksioikoisia suomalaisia elokuvia. YLE pumppasi ehkä miljardi euroa vanhentuneeseen digi-TV-"teknologiaan" ilman mitään todellista hyötyä. Sisällöntuotantoon ja erilaisuuden kannustamiseen ei haluta rohkeasti varoja käyttää. Eurooppalainen elokuvakulttuuri on käsitteenä ja visiona aivan erilaista kuin jenkkitouhu. EU-tukisysteemit antavat rahoituspisteitä vain yhden käsikirjoittajan mukaan, jonka kansalaisuus ja taiteellinen oikeus käsikirjoitukseen merkitsee siis paljon noissa tuotanto/maa-rahoituskuvioissa. Euroopassa kunnioitetaan vielä taiteilijoita, ei kaupallisia venkoilijoita ja pelkääviä rajoitteita, joissa tuottaja on pääkäsikirjoittaja ja siis varsinaisen käsikirjoittajan kilpailija.     Arhi Kuittinen, tuotantoryhmä Simeoni :: "Huoli suomalaisesta elokuvasta" Markku Lehmuskallio on palkittu Jussi-patsaalla elokuvista Seitsemän laulua tundralta ja Elämän äidit. Vaikka elokuva-alalla menee taloudellisesti tällä hetkellä hyvin, veteraaniohjaajaa pohdituttaa nykyhetken kotimaisen elokuvan maailmankuva. - Se on sidehoidon tarpeessa. 99 prosenttia elokuvista on vain teollisuutta. Elokuvissa ihmisen ei tarvitse enää ajatella, vain katsoa. Ja sitten se tulee ulos elokuvateatterista, eikä muista yhtään mitä on nähnyt, Lehmuskallio toteaa. Helppoa ratkaisua elokuvien sisällön ohuuteen hänellä ei ole, mutta yksi vinkki tulee. - Annetaan kaikenlaisille ajatuksille mahdollisuus. Niin ihminenkin on kehittynyt.   -YLE .fi  2012 Dramaturgian opas teoriaa by Arhi http://www.saunalahti.fi/arhiku/indiestatement_independent_feateure_films_finland_elokuva_suomalainen_manifesti_indiemanifesti.htm    

Avainsanat: amerikkalainen alusta alku ala aktiivinen aki ajatella aito ainoa aika aiheuttaa 90 2015 2009 by berliini bergman asiakas asetelma asema arvo arhi antaa analyysi analysoida ammattilainen erilainen elämä elokuvista elokuva eliitti elementti ehto esteettinen digitaalinen digi cinema hahmo haastava fiilis fi ex eurooppalainen eurooppa euro eu esittää esimerkki jussi juoni julkinen julkaisu jonkinlainen jolla jenkki jakaa indie independent ilmiö ilmaisu ihminen ihme ideologia identtinen hyväksyä hurja huono huomio https http hollywood historia herättää henkilöä henkilö hegemonia hattu haluta hallita hallinta kritiikki koulutus kotimainen kokoomus kokemus kokeilu kokeilla kohtalo kohde kodikas kilpailija keskustelu keskittyä kehittyä kaurismäki kaupallinen katsoja katsoa katastrofi kari kansalaisuus kansalainen kamera kallis kaava jää järjestelmä mielenkiintoinen mielenkiinto menestys media markku markkinoida malli maksaa mahdollisuus maailmankuva maailma luonteva luoma lukea lavastus laulu laatu laaja köyhä käyttää käsittämätön käsikirjoitus kyky kuvaus kuva kuluttaja kulttuuri kuittinen ongelma oikeus oikeistolainen ohjattu ohjata ohjaus ohjaaja odotus näyttelijä näkemys nähdä nousu nostalgia nostaa nopea nk neuvostoliitto nauru nainen määrittää muuttaa muutos muut muualla muoto mukava moraali mitä miljardi sisältö sielu seksi savustaa sanoma salainen saada ruotsi ruotsalainen rooli rohkea rkp rikkaus rikas ratkaisu ranskalainen ralli rakentaminen rakenne raja rahoitus rahoittaja raha päättää päähenkilö purkaa puristaa puoliväli propaganda politiikka poliittinen pohtia plot pitää perinne periaate pelko pakottaa pako outo ottaa ote opas onko tilanne tila tietää tieto teoria teko tekninen tekniikka tekijä tehtävä teema teatteri tavallinen taso tarvita tarkovski tarkoitus tarkoittaa tarkastella tarjota tarina tapahtuma tanska tanskalainen taloudellinen taito taiteilija taiteellinen taidetta taide tahdo sävy synonyymi suunnittelu suomi suomessa suomalaisuus suomalainen suhde sota sormi psykohistoria kulutusyhteiskunta elokuvakulttuuri elokuvafestivaalit dramaturgia arhi kirjoitukset ix ääretön äiti yrittää ymmärtää ymmärrys yleisradio yle wikipedia väärä välitä väkivalta vuosi voima voi vinkki viihde versio vastavoima vara varoitus vapaus vapaa valmistua valta vakava vaikutus vaikute vaikuttava vaihtoehtoinen vaatia uusi useasti unohtaa unkari ulkopuolella tässä työ tyyli tyylikäs tyhjä tuttu tuottaa tuottaja tuote tuotantoyhtiö tuotanto tuomita tuoda tuntematon tuntea tunne tunnustaa tunnelma tuki tukea trendi totaalinen toiminta


blogivirta.fi